Ei sotkua, vaan punk shui!

IMG_20170603_101938Luin Josh Amatore Hughesin kirjan Punk shui : kodinsisustusta anarkisteille. Ennakko-odotukseni oli, että kirja on tarkoituksenmukaista huomiohakuisuutta ja sisustusfriikeille naljailua, mutta löysin kuin löysinkin kirjasta ideologian, joka kutkuttelee myös omaa mieltäni. En ole koskaan halunnut olla ”niin kuin muut” tai tehdä mitään siksi että ”kaikki muutkin tekevät niin”. Toki teen paljon asioita mitä yleensä yhteiskuntakelpoiset, fiksut ihmiset tekevät, esimerkiksi käyn töissä ja yritän olla aiheuttamatta harmia kanssaeläjille, mutta sen voi tehdä perustuen omiin valintoihin eikä lammasmaisuuteen.

Voisin tällä hetkellä sahata sohvan kahtia, lähinnä siitä syystä että en juurikaan enää pidä siitä ja se ei mahdu kokonaisena hissiin. Asensin juuri eilen kylpyhuoneeseen (keino)verellä sotketusta kankaasta tehdyt verhot, koska kyllästyin ikkunan peittäneeseen merirosvolippuun. Mutta tämä on aika pliisua verrattuna siihen, mitä kirjan kirjoittaja ja hänen asiakkaansa ja muut esimerkkihenkilöt ovat tehneet saadakseen kotinsa sellaiseksi että viihtyvät siellä. Tai eivät viihdy. Punk shui haastaa luopumaan sisustuslehtien aivopesusta ja näkemään asiat, tässä tapauksessa huonekalut, kodintarvikkeet, taide-esineet ja myös asunnon fyysiset rajat, uudessa valossa.

Olen itse liian mukavuudenhaluinen että voisin asua paikassa missä en saavuta edes jonkinlaista mielenrauhaa, mutta tavanomaisuudesta pystyn kyllä luopumaan. Eikä täällä ole sotkuista, täällä on punk shui. Tai jotain.

2017_06_05_001

Mainokset

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

7110Hautalan edellinen, Kuokkamummo, on yksi niistä kirjoista jota suosittelen jos joku erehtyy kysymään minulta hyvää kauhukirjaa. Siinä on myös sen verran pelottava kansi, että en jättänyt sitä koskaan yöpöydälle kansi ylöspäin..

Kuiskaava tyttö ei pettänyt odotuksia. Yritän lukea kirjat ilman ennakko-odotuksia, en tykkää edes lukea arvosteluja ennen kuin olen lukenut kirjan itse. Kuiskaavan tytön kohdalla kuitenkin minulla oli hieman ennakko-odotuksia, johtuen siitä että pidin kovasti Kuokkamummosta.

Kuollut kollega jättää psykoterapiakeskuksessa työskentelevälle Antonille punaisen kansion, hänen tyttärensä Iidan potilaskertomuksen. Anton alkaa etsiä tytärtään, johon ei ole pitänyt yhteyttä aikoihin ja selvittää, mitä hänelle on tapahtunut. Korvan juuressa kuuluva supattava ääni on saanut ihmiset sekoamaan ja tekemään itsemurhia. Sama oire mainitaan myös Iidan kansiossa.

Tarinaan jäi koukkuun heti, ja juonenkäänteitä ei osannut odottaa etukäteen. Pidän hirveästi Hautalan kirjoitustyylistä. En jaksa lukea kirjaa hyvästä tarinasta huolimatta, jos en pidä käytetystä kielestä. Tässä sitä ongelmaa ei ollut. Kävin myös lueskelemassa lisää historiallisista tapahtumista, jotka tarinaa olivat (oletettavasti) inspiroineet.

Henkilökohtainen mielipiteeni on että kauhu on hyvin aliarvostettu kirjallisuusgenre. Vaatii taitoa luoda juuri sopivia väristyksiä. Vielä en ole kuullut supatusta korvani juuresta, mutta ehkä sekin päivä vielä tulee..

17494039_194272127733814_1059457003291672576_n

Tie taipuu & Hanoi Rocks ’82-’84

Luin Sami Yaffan omaelämäkerran Tie taipuu aikalailla ahmien ja Justin Thomasin Hanoi Rocks -valokuvakirjaa on tullut selailtua myös useampaan kertaan. Myös Samin kirjassa on Thomasin valokuvia Hanoi-ajalta.

Tie taipuu oli todella nautittavaa luettavaa. Eikä vain aiheensa kiinnostavuuden puolesta. Kuulin koko ajan Samin äänen päässäni lukiessani, tutuksi se oli tullut viimeksi Sound Tracker -sarjasta. Sekään ei haitannut että teksti oli täysin Samin puheenpartta, vaikka ei näillä pohjoisilla leveyksillä sellaista kieltä juurikaan kuule eikä siihen näin ollen ole tottunut. Todella iso plussa tuli myös siitä että esipuheessa tarinat tallentanut Tommi Liimatta kertoo nauhoittaneensa keskustelut c-kaseteille!

Minulla on aina ollut Sami Yaffasta sellainen kuva, että hän on lämmin ja fiksu ihminen. Paljon maailmaa nähneenä ei ole voinut välttyä varmastikaan siltä, etteikö maailmankatsomus olisi avartunut ja ymmärrys maailman menosta kasvanut. Nyt tuo mielikuva vain vahvistui. Sami on yksi niistä muusikoista ja julkisuuden henkilöistä joita voi sanoa kunnioittavansa. Hän ei kirjassaan missään vaiheessa uhonnut, retostellut tai brassaillut, vaan kertoi niin kuin asiat olivat ja omat mielipiteensä ilman turhaa paatosta tai hehkutusta.

Justin Thomasin kuvat Hanoi Rocks ’82-’84-kirjassa olivat pelkkää silmäkarkkia. Tekstit olivat melkein toisintoja Samin kirjasta, eri kynästä vain lähtöisin. Kauniita nuoria rokkareita särkemässä sydämiä minne ikinä menivätkään. Thomasin kirjassa loppu oli vain surullinen, enkä ole ainoa joka on joskus miettinyt mitä olisikaan voinut tapahtua ilman sitä kohtalokasta onnettomuutta. Samin kirjassa taas elämä jatkuu ja tuo eteensä uusia juttuja, haasteita, rakkauksia..

Lähes koko elämänsä Hanoi Rocksia kuunnelleenne ja fanittaneellekin nämä kirjat ovat pakkolukemistoa. Ehkä pitäisi tehdä aikaa myös Väntäsen Michael Monroe -kirjalle, joka on ensimmäisen painoksen julkaisusta alkaen seissyt hyllyssä toistaiseksi lukematta..

Minulla on myös selkeästi joku viehätys basisteihin, olenhan diggaillut muun muassa Type O Negativen Peter Steeleä ja CMX:n A.W. Yrjänää lähes koko pienen ikäni. Ja se oma, henkilökohtainen basisti löytyy myös.. Vaikka kaikki näistä henkilöistä ovat hyvinkin erilaisia, heitä yhdistää se jokin, mistä minä pidän.

Kuvassa allekirjoittanut herra Yaffan kanssa joskus parikymmentä vuotta sitten Jan Stenforsin keikan jälkeen Oulun Rauhalassa. En panisi pahakseni jos kohtaisin hänet vielä joskus uudestaankin.

sami

 

Hylätty ranta

Luin pitkästä aikaa kirjan, josta oikeasti pidin, ja jonka lukeminen ei ollut hetkeäkään tylsää. Usein muuten hyvissä kirjoissa ku on suvantokohtia, milloin ei tapahdu mitään ja tuntuu ettei tarinassa kerrota edes mitään oleellista. Tässä kirjassa niitä ei ollut. Kyseessä on Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta.

Kirjan takakannessa on Stephen Kingin kehut, mikä oli se syy miksi nappasin tämän teoksen luettavakseni. Takakannen sisälipareella mainitaan myös kauhu, goottilaisuus ja runollisuus ja kaikkia niitä tästä löytyi. Hylätty ranta on valittu Iso-Britannian parhaaksi esikoisteokseksi 2015 ja siitä on (yllättäen) tekeillä myös elokuva, minkä kyllä haluan nähdä.

Veljekset Tonto ja Hanny lähtevät vanhempiensa ja muiden seurakuntalaisten mukana viettämään pääsiäisretriittiä Luoteis-Englantiin paikkaa nimeltä Loney. Siellä monen asukkaan asuttamassa rinnetalossa ja sen ympäristössä tapahtuu outoja asioita. Mitä Tonton ja Hannyn vanhemmat haluaisivat tapahtuvan, olisi se, että mykkä Hanny alkaisi taas puhua, ja apua pyydetään Jumalalta. Kappelin pyhän veden uskotaan tekevän ihmeitä.

Kulkiessaan rannalla laskuveden aikaan pojat näkevät viimeisillään raskaana olevan tytön, jota viedään Coldbarrow’n saarelle ja tyttö jää Hannyn mieleen niin että saari ja sen talo vetävät häntä vääjäämättä puoleensa.

Kaikki henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia, eikä tuntunut että niitä olisi ollut liikaa. Erityisesti pidin isä Bernardista, joka oli tullut seurakuntaan täyttämään menehtyneet isä Wilfredin suuret saappaat. Välillä selitetään nykyhetken tapahtumia takaumien kautta, mutta ajassahyppelyä ei sitäkään ole liikaa.

Kaikenkaikkiaan Hylätty ranta oli erittäin miellyttävä lukukokemus. Näitä lisää.

13732177_919861884826314_1456379303_n

Pamela Des Barres: Let’s spend the night together – bändäreitä ja takahuoneiden muusia

En ole ikinä oikeastaan tutustunut bändärikulttuuriin, siksipä tartuin tähän kirjaan kun se tuli töissä vastaan. Vaan jotenkin tuntuu että tämä jäänee ainoaksi..

Kirjassa esiintyviä bändäreitä on haastatellut Pamela Des Barres, bändäri itsekin. Pamela tuntee henkilökohtaisesti mm. Frank Zappan, Rolling Stonesin jäsenet ja monia muita rockkukkoja. Minulla meni monta kuukautta tämän kirjan lukemiseen. Ihan vain siitä syytä, että montaa stooria peräkkäin ei voinut lukea, koska naisten tarinat olivat hyvin samankaltaisia. Teini-ikäisenä kapinaa, päihteitä, tahto päästä näkemään bändi vielä lähempää kuin lavan reunalta, olla bändin mukana, monilla ihan vain rakkaudesta musiikkiin. Muutama nainen jäi kuitenkin mieleen: Tura Satana, joka opetti itse kuningas Elviksen suutelemaan ja rakastelemaan, omien sanojensa mukaan. Cynthia Plaster Caster, joka ystävänsä kanssa ikuisti rokkitähtien peniksiä kipsivaloksiksi, ja Jimi Hendrix oli ensimmäinen kipsifallos. Myös Marilyn Mansonin lähelle päässyt Lexa Vonn oli mielenkiintoinen tapaus, koska hän ei kuulemma koskaan harrastanut Mansonin kanssa seksiä, mikä oli todella poikkeuksellista tässä kirjassa.

Ymmärrän toisaalta bändäreitä, olenhan itsekin aina tuntenut vetoa rokkareita kohtaan, useimmat tapaamistani ovat myös rentoja ja mukavia ihmisiä. Myös takahuoneet ovat omien kokemuksieni mukaan hyvinkin viihtyisiä paikkoja, kunhan ei välitä satunnaisesta nakuilusta ja hienhajusta.. Mutta ajatus siitä, että on jollekin vain hetken lelu, se tämän kaupungin tyttö, kun seuraavana iltana se on joku toinen tyttö toisessa kaupungissa, on sellainen, mitä en haluaisi itse kokea. Ja vielä kun jotkut näistä bändäreistä olivat uskollisia rokkareilleen, vaikka tiesivät että rokkari ei varmasti olisi uskollinen hänelle. Monet pääsivät jopa naimisiin rokkariensa kanssa, harva liitto tosin kesti. Ehkä olen vain liian yksiavioinen ja tarpeeksi mustasukkainen. Puhumattakaan siitä että olen saanut valloitettua tuon oman rokkarini ja voin olla hänen henkilökohtainen bändärinsä..

Suomessa vastaavaa bändärikulttuuria ei ainakaan näin suuressa mittakaavassa ole tietääkseni koskaan ollut, ja myös suuressa maailmassa meno saattaa olla nykyään jo hillitympää. Mutta en kuitenkaan usko että bändärit häviävät mihinkään, koska heitä on aina ollut. Ennen rockmusiikkia he ihailivat runoilijoita ja taiteilijoita. Myös runoilijat, taiteilijat ja rokkarit ovat aina kaivanneet kauniita naisia inspiraatiokseen ja muusikseen. Mutta sen kuvan sain vielä kirjasta että bändärit toimivat myös munanjatkeina, ihan kuin maskuliinisuutta mitattaisiin sillä kuinka monta naista saa kaadettua yhden kiertueen aikana.

En kuitenkaan sääli tai tuomitse bändäreitä, vaan nostan heille hattua. He tekivät kaiken omasta vapaasta tahdostaan ja saivat miehet lankeamaan piikkikorkoisten jalkojensa juureen, palvontaa oli puolin ja toisin. Minusta ei vain tähän hommaan olisi, keräilen mielummin rokkareita muistikortille, he kestävätkin siellä kauemmin.

12749885_769501973149498_1991115866_n

Jeff Wagner: Peter Steele

Luin eilen loppuun Jeff Wagnerin kirjoittaman Peter Steele -elämäkerran. Englanninkielinen nimi kuuluu Soul on fire : the life and music of Peter Steele, suomennettua nimeä on siis hieman typistetty, mikä on vähän sääli.

Kirja kertoo kuinka ujosta ja hontelosta Peter Ratajczykista kasvaa vastentahtoisesti palvottu rockjumala Peter Steele. Teos on fanin kirjoittama ja sen huomaa. Wagner sanoo tavanneensa Peter Steelen vain kolme kertaa, ja teksti on kirjoitettu viitaten lehtijuttuihin ja bändikavereiden, ystävien ja sukulaisten haastatteluihin. Muutenkin tyyli on ylistävä ja Wagner nostaa Steelen jalustalle ja kirjoittaa välillä lähes palvovasti. Onneksi sisältö kuitenkin nousee tyylin yläpuolelle ja kirja on todella nopealukuinen.

Kirjan lähetessä loppua minun teki melkein mieli jättää se kesken, sillä tiesin, että päivämäärä huhtikuun 14. 2010 lähestyi sivujen huvetessa ja loppuosa kirjasta oli muutenkin todella surullinen. Peter Steele vaikutti olevan eräs niistä lahjakkaista muusikintekijöistä, joka olisi vain halunnut tehdä musiikkia ilman sen mukana tulevaa julkisuutta ja kiertueita ja haastatteluja. Kun ottaa huomioon vielä hänen omituiset neuroosinsa ja perfektionisminsa, ei liene ihme että päihteistä ja huumeista tuli osa hänen elämäänsä. Surullisuutta lisää se, että viimeisten elinkuukausiensa aikana Peter Steele raitistui, loi uutta materiaalia ja näki tulevaisuuden pitkästä aikaa enemmän vihreänä kuin mustana. Wagner spekuloi että huoli syöpäsairaasta kissasta meni hänen oman hyvinvointinsa edelle, ja Peter Steele ei hakeutunut ajoissa lääkäriin vatsakipujensa vuoksi ja kuoli lopulta ambulanssiin hänen ystävänsä lopulta saatuaan luvan soittaa hätänumeroon.

Vaikka olen puolet elämästäni kuunnellut ja fanittanutkin Type O Negativea, jäsenten yksityiselämät ovat jääneet minulta hämärän peittoon, eivätkä he niistä ole hirveästi meteliä edes pitäneet. Toisaalta olisin ehkä halunnut jättää sen kuvitteellisen mielikuvan suuresta, vihreästä miehestä. Mutta jatkossa kun kuuntelen Type O Negativea, ja erityisesti lyriikoita, löydän niistä ehkä jotain uutta ja musiikki saa enemmän merkitystä ja lisää inhimillisempiä vivahteita.

Peter Steele oli suurella sydämellä ja terävällä huumorintajulla varustettu lahjakas ja älykäs mies. Ehdin myös nähdä hänet myös elävänä lavalla, mistä olen onnellinen (ja saan leuhottaa asialla kavereilleni). Muistan suuren hahmon muutaman metrin päässä edessäni vaikka itse keikasta en hirveästi muuta muistakaan. Onneksi musiikki elää.

12912760_1369858976367873_1225496035_n

Tee siitä tapa

Luin Gretchen Rubinin kirjan Tee siitä tapa – Eli kuinka kitket huonot tavat ja teet hyvistä pysyviä. Jokunen vuosi sitten luin Rubinin kirjan Onnellisuusprojekti ja se sai minut katselemaan itseäni ja ympäristöäni vähän eri tavalla. Vinkkasin Onnellisuusprojektin Fb-ryhmässä ja sain vastavinkkauksena tämän.

Minulla ja Rubinilla ei ole juurikaan mitään yhteistä. Hän on newyorkilainen lakinainen ja kirjailija, jolla on laaja perhe, runsaasti harrastuksia ja hän rakastaa järjestystä. Rubin tunnustaa olevansa myös niuho. Ja kaikesta päätellen hänellä on paljon enemmän tunteja vuorokaudessa kuin minulla, koska hän ehtii tehdä niin paljon kaikkea, tai sitten hän todella on vain niin järjestelmällinen kuin väittää.

Rubin tekee paljon taustatyötä teoksiinsa, ja sen huomaa. Myös siitä että hän kertoo asian olevan näin. Hän lukee kaiken mahdollisen aiheesta minkä käsiinsä saa ja käy keskusteluja ystäviensä ja tuttaviensa kanssa. Tapojen muodostumisen ”teoria” oli minulle uutta, mutta Rubin saa kuulostamaan sen hyvinkin järkevältä. Hän jakaa ihmiset ylläpitäjiin, kyseinalaistajiin, velvoittajiin ja kapinallisiin sen mukaan, miten he tapoihin suhtautuvat. Itse tunnustan olevani kyseenalaistaja ja kapinallinen, enkä tee juuri mitään ilman järkevää syytä tai vain siksi että niin pitäisi tehdä. Ehkäpä siksi kumppanini välillä kritisoi sitä, että vaatteitani ja muita tavaroitani on välillä vähän missä sattuu, koska tapanani ei ole viedä niitä niille tarkoitetuille paikoille..

Rubin kirjoittaa myös siitä kuinka tavat tarttuvat. Puolisoille muodostuu usein samoja tapoja ja tottumuksia. Ja toisaalta esimerkiksi lapset kapinoivat vanhempiensa asettamia tapavaatimuksia vastaan ja käyttäytyvät täysin päinvastoin viimeistään sitten kun pääsevät elämään omaa elämäänsä ilman vanhempia.

Mietin omia jokapäiväisiä tapojani. Pesen hampaat ensimmäisenä kun herään ja juuri ennen kuin menen nukkumaan. Räplään puhelintani jatkuvasti. Kuljen puiston läpi töihin, koska pidän reitistä, vaikka suorempaakin tietä pääsisi. Ennen kuin lähden kotoa mihinkään, käyn läpi lompakko-puhelin-avaimet-rituaalin. Muita ei yhtäkkiä tullut mieleen. Kaikkia tapojaan ei edes tajua, ennen kuin joku muu niistä huomauttaa tai niitä alkaa oikeasti miettimään.

Mitä sitten haluaisin ottaa tavaksi? Haluaisin valokuvata ja kirjoittaa jotain joka päivä. Ensinmainittu on helpompi toteuttaa ainakin kännyräpsyjen avulla. Jälkimmäinen vaatii vähän enemmän vaivaa. Haluaisin olla siistimpi ihminen. Pidän siisteydestä mutta olen laiska siivoamaan. Olisi hienoa jos koti olisi aina siinä kunnossa että anopin kehtaa päästää kylään (vaikka häntä ei sekasotku haittaisikaan). Haluaisin myös itse näyttää jatkuvasti siltä että voisin kohdata kenet vain missä vain ja eikä tarvitsisi hävetä ulkonäköään miltään osin. Ja se yksinkertainen syy siihen, miksi haluaisin nämä asiat tavaksi on se, että siitä tulisi minulle parempi ja huolettomampi olo. Homma vaatisi vain vähän panostusta..

Kirjassa on myös toimintamalleja siitä, miten pääsee eroon huonoista tavoista. Oma ehdoton ykköseni on se, että jään arkiaamuisin venymään kellonsoiton jälkeen sänkyyn ja yleensä pääsen töihin vasta viimetingassa (onni on liukuva työaika..). Vaihtoehtoni ovat nousta heti kellon soidessa tai sitten siirtää kellonsoitto aikaisemmaksi ja varata aikaa venymiseen. Jälkimmäisestä vaihtoehdosta voi kyllä seurata se, että saan vain lisää aikaa venyä ja aamuisin tulee kuitenkin kiire. En venyessäni torkahtele, vaan venyttelen ja ajattelen asioita. Aamuiset rötväykseni eivät ole siis hukkaan heitettyä aikaa, tai niin yritän ainakin itselleni väittää..

Tee siitä tapa oli mielenkiintoinen lukukokemus ja kestää varmasti toisenkin lukukerran.

DSC00672