Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

Pidin kovasti Andrew Michael Hurleyn Hylätystä rannasta, joten pakkohan tähän Paholaisen päivään piti tarttua. Tämänkin genreksi on määritelty kauhu, mutta kirjan alkupuolella varsinaista kauhua ei paljoa löytynyt. Onneksi asia korjaantui loppua kohden.

John palaa kotiseudulleen isoisänsä Ukon hautajaisiin. Johnin isä, Taata, on jäänyt yksin hoitamaan tilaa ja pojan velvollisuudentunto alkaa painaa: Taata tarvitsee apua tilanhoitoon. Hänen tuore vaimonsa Kat on vain toista mieltä. Nummilla ja laaksolla ei ole häneen yhtä suurta vaikutusta kuin siellä kasvaneeseen Johniin.

Paholaisen päivä lähestyy myös. Joskus muinoin lumipyryn saarrettua laakson itse Vanha Kehno livahti kylään ja sai aikaan onnettomuuksia ja tuhoa, sen muistoksi kylässä vietetään joka vuosi Paholaisen päivää omine perinteineen. Ulkopuolisten silmin rituaalit ja tavat vaikuttavat omituisilta, mutta ne kuuluvat vahvasti kyläläisten vuosirytmiin.

Kirjassa liikutaan enimmäiseen nykyhetkessä, mutta välillä käydään matkoja menneisyyteen, Johnin lapsuuteen. Kylän sukujen väliset jännitteet tuovat oman painolastinsa tarinaan. Moni, muun muassa John, lähti kylästä heti kun sai vain mahdollisuuden, osa jäi kuitenkin jatkamaan sukunsa tilan hoitamista. Mutta Endlandsin ja sen ympäröivien maisemien vetovoima saa paenneita myös palaamaan takaisin.

Varsinaisen kauhun vähyydestä huolimatta Paholaisen päivä on kirja joka pitää kyllä otteessaan, jännitteitä pidetään yllä muin keinoin. Paholainen on läsnä eikä kuitenkaa ole.

Otso Sillanaukee: Zero waste

Nollahukkaelämä on hyvä tavoite. Haastava tosin, koska esimerkiksi muovia on todella hankala välttää, vaikka kuinka yrittäisi. Ainakin toistaiseksi. Onneksi vaihtoehtoisia pakkausmateriaaleja kehitetään jatkuvasti, ja omilla valinnoillaan voi edesauttaa jätteen vähentämistä.

Olen jo alkanut vältellä muovipakkauksia ja kertakäyttöisiä tuotteita. Tein vastikään kestohedelmäpusseja, nyt ne pitäisi vain muistaa yrittää ottaa aina mukaan kauppaan. Kauppakassin olen vaihtanut kankaiseen jo vuosia sitten. Olen myös säästänyt pitkän pennin rahaa ja ollut tuottamatta turhaa jätettä vaihtamalla kertakäyttöiset kuukautissuojat kestoversioihin. Kuukupista en enää luovu. Osa kulutustuotteista tulee kannettua edelleen kotiin muovipakkauksissa, enimmäkseen siksi että ne vain tulevat muoviin pakattuina. Voisin tosin harkita luopuvani joistain noista tuotteista ja vaihtaa niitä toisiin. Pikkuhiljaa. Pienillä valinnoilla on iso merkitys jos niitä tekee paljon.

Uskon että suuri osa ihmisten hankinnoista tulee tehtyä muun kuin varsinaisen tarpeen takia. En tiedä tarvitsenko itsekään esimerkiksi niin montaa kenkäparia tai kaikkia vaatteitani, mutta juuri kukaan ei enää pukeudu pelkästään suojatakseen tai peittääkseen itseään. Onneksi oma tyyli on aika stabiili joten vikaostoksia vaatteiden suhteen tulee tehtyä harvoin ja vaatteet tulee käytettyä myös loppuun.

Kuluttamisen vähentämisen lisäksi myös kierrätys on järkevää. Uusiokäyttöä ja uusia käyttötarkoituksia voi etsiä tavaroille sen sijaan että ne viskaisi roskiin. Tai ne voi myydä tai lahjoittaa niitä tarvitseville. Tämä on nykyään jo itsestään selvää ja kierrätyskulttuuri on nousussa. Miksi ei hankkisi tarvitsemaansa käytettynä?

Otso Sillanaukee on vienyt nollahukkaelämän äärimmilleen, ja se on hyvä, koska hän todistaa että se on mahdollista. Oma tavoitteeni on pyrkiä edes lähemmäs sitä, koska minusta tuntuu etten tule koskaan pääsemään siihen äärimmäisyyteen, sen verran minussa on materialistia. Mutta kaikesta turhasta voisin luopua, ja kulutustottumuksiani tulen jatkossakin tarkastelemaan ja toivottavasti saan muutettua niitä vielä lisää.

Zero waste -kirja oli mielenkiintoinen lukukokemus; yksi ihminen kertoo miten hän oli muuttanut elämäänsä. Nollahukkaelämä vaatii kokonaisvaltaisen elämänmuutoksen, että se on mahdollista.

Kuva: Kustantamo S&S

H.S. Arkko: Totuus palaa : Jouni Mömmön maailma

Olin kuullut Mana Mana -nimisestä yhtyeestä, mutta sitä en tiennyt että yksi sen perustajajäsenistä oli Jouni Mömmö. Olin tietoinen myös Maria Magdalena -nimisen kappaleen olemassaolosta mutta en saanut sitä mieleeni. Kun kuuntelin sen siinä vaiheessa kun se mainittiin tässä kirjassa, se jäi korvamadoksi päähäni.

Kirjan alku oli vähän tervanjuontia, mutta kun totuin Arkon lakoniseen, runolliseen jaaritteluun, opin pitämäänkin siitä. Haastattelukatkelmat lukujen väleissä katkoivat sopivasti kerrontaa. Ehkä Arkko haki kirjoitustyylillään jotain samaa kuin Mömmön lyriikoissakin esiintyy paljon: vastakohtia.

Jouni Mömmön musiikki vaatii tietynlaisen fiiliksen kuunneltavakseen. Osin myös tämä kirja. Iltahämärissä ja yön pimeinä tunteina tuo fiilis löytyi. Aloitin kirjan aurinkoisena päivänä junamatkalla. Ehkä siksi sen alku olikin niin tahmea. Arkon analysoidessa tätä suomirockin kummajaista mielenkiinto bändiin heräsi. Ovathan Mana Manan juuret samassa kaupungissa Hassisen Koneen ja Sielun Veljien kanssa, jotka myös pääsivät mukaan kirjan lehdille osaksi tarinaa.

Kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Jos 80- ja 90-lukujen suomirock on lähellä sydäntä, ehdottomasti. Samoin muusikkoelämäkerrat ylipäätään. Kirja kertoo myös nuoresta miehestä, joka yrittää etsiä itseään päihteiden ja musiikin avulla, joutuen kuitenkin mielisairaalaan useampaankin kertaan, koska ei tunnu kuuluvan mihinkään.

Kuva: Like Kustannus

Michael Greger: Kuinka elää kuolematta

En muista missä törmäsin tähän kirjaan, todennäköisesti kun etsiskelin aiheeseen liittyvää luettavaa kirjastomme aineistotietokannasta. Varasin teoksen ja olin ehkä hieman järkyttynyt kun sain tämän tiiliskiven sitten käteeni. Miten saisi ikinä koko kirjan luettua? Onneksi teos oli hyvinkin nopealukuinen ja osan luvuista kahlasin läpi hyvinkin pintapuolisesti.

Michael Greger on lääkäri ja ravitsemusasiantuntija, joka ylläpitää NutritionFacts.org -sivustoa. Itse sivustoon en ole tutustunut (ainakaan vielä), mutta olen tyytyväinen että tartuin hänen kirjaansa. Kantavana ajatuksena teoksessa oli, että miksi tyydytään helpottamaan oiretta kun olisi paljon järkevämään poistaa alkuperäinen, oireet aiheuttava syy. En löytänyt enää kirjasta kohtaa, missä verrattiin ruoansulatuselimistön rasittamista siihen, että lyö säärensä pöydänjalkaan yhä uudestaan ja uudestaan, että voisin kirjoittaa lainauksen tähän. Hoidosta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä jos itse vahingoittavaa tekijään ei puututa.

Kirja on hyvin Amerikka-painotteinen, onhan itse kirjoittajakin amerikkalainen, mutta täällä koto-Suomessa hyvin monet ravintoon liittyvät asiat ovat samassa jamassa kuin rapakon toisella puolella. Onneksi, ainakin minun mielestäni, meillä kuitenkin arvostetaan puhdasta, hyvistä raaka-aineista tehtyä ruokaa.

Moderni lääketiede näyttää käyttävän todella vähän hyväkseen ruokavalion vaikutusta erilaisten sairauksien hoidossa. Miksi Okinawalla ihmiset elävät pidempään ja terveempinä kuin missään muualla? Voisiko yksi syy olla se, mitä he syövät? Tai itseasiassa se, mitä he eivät syö? Luultavasti tulen jatkossa kiinnittämään entistä enemmän huomiota siihen mitä minä syön, ja jätän syömättä.

Voin kertoa teille, jotka satutte tämän kirjoitukseni lukemaan, pieniä spoilereita. Jos haluat elää pitkän ja terveen elämän, syö monipuolisesti erilaisia kasviksia, käytä paljon erilaisia mausteita ja yrttejä, juo vihreää teetä, vältä lihaa ja maitotuotteita, valitse aina prosessoimaton ennen prosessoitua ja muista liikkua. Jos haluat tietää että miksi (ainakin Gregerin mielestä), joudut lukemaan kirjan.

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Työkaverini kehui tämän kirjan ja sen ansiosta tuli tartuttua tähän itsekin. Jäin heti koukkuun rinnakkaistodellisuuksiin, Budapestin sokkeloihin ja sen muuttuvaan historiaan.

Paul Herzog saapuu opettamaan Budapestiin ja asuu sukunsa omistamassa asunnossa. Asunnon remontti ei edisty. Talon kerrosten määrä vaihtuu sen mukaan oletko talossa sisällä vai ulkona. Katujen ja paikkojen nimet vaihtuvat. Ihmiset muuttuvat ja katoavat. Paulin naapuri Ishmael Gábor tutustuttaa hänet Syyskuun jumalat -nimiseen ryhmään, joka kokoontuu eräällä Tonavan saarella kartanossa, joka tuntuu olevan ajasta ja paikasta irrallaan. Ryhmän kautta Paul tutustuu Budapestin unohdettuun historiaan.

Kirja sai minut miettimään kuinka paljon historiankirjoitus ja asioihin suhtautuminen muuttavat sitä, miten historia ja sen tapahtumat muistetaan. Mitä halutaan unohtaa ja piilottaa, ja mitä halutaan korostaa ja nostaa esille. Monikaan kansa ei ole ylpeä koko historiastaan, ja vaatii kollektiivista selkärankaa myöntää todeksi nekin historialliset tapahtumat, jotka haluaisi pyyhkiä historiankirjoista. Mutta historia toistaa itseään, varsinkin silloin jos sen käänteet vaipuvat unohduksiin.

Pidin Syyskuun jumalista kovasti. Loputon lukulistani jatkunee Saara Henrikssonin aikaisemmilla, ja kenties myös tulevilla teoksilla. Haluan vierailla Budapestissa. Kaupunki on varmasti upea jo muutenkin, mutta tämä kirja lisää siihen ripauksen mystiikkaa.

Kuva: Into Kustannus

Ei sotkua, vaan punk shui!

Luin Josh Amatore Hughesin kirjan Punk shui : kodinsisustusta anarkisteille. Ennakko-odotukseni oli, että kirja on tarkoituksenmukaista huomiohakuisuutta ja sisustusfriikeille naljailua, mutta löysin kuin löysinkin kirjasta ideologian, joka kutkuttelee myös omaa mieltäni. En ole koskaan halunnut olla ”niin kuin muut” tai tehdä mitään siksi että ”kaikki muutkin tekevät niin”. Toki teen paljon asioita mitä yleensä yhteiskuntakelpoiset, fiksut ihmiset tekevät, esimerkiksi käyn töissä ja yritän olla aiheuttamatta harmia kanssaeläjille, mutta sen voi tehdä perustuen omiin valintoihin eikä lammasmaisuuteen.

Voisin tällä hetkellä sahata sohvan kahtia, lähinnä siitä syystä että en juurikaan enää pidä siitä ja se ei mahdu kokonaisena hissiin. Asensin juuri eilen kylpyhuoneeseen (keino)verellä sotketusta kankaasta tehdyt verhot, koska kyllästyin ikkunan peittäneeseen merirosvolippuun. Mutta tämä on aika pliisua verrattuna siihen, mitä kirjan kirjoittaja ja hänen asiakkaansa ja muut esimerkkihenkilöt ovat tehneet saadakseen kotinsa sellaiseksi että viihtyvät siellä. Tai eivät viihdy. Punk shui haastaa luopumaan sisustuslehtien aivopesusta ja näkemään asiat, tässä tapauksessa huonekalut, kodintarvikkeet, taide-esineet ja myös asunnon fyysiset rajat, uudessa valossa.

Olen itse liian mukavuudenhaluinen että voisin asua paikassa missä en saavuta edes jonkinlaista mielenrauhaa, mutta tavanomaisuudesta pystyn kyllä luopumaan. Eikä täällä ole sotkuista, täällä on punk shui. Tai jotain.

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Hautalan edellinen, Kuokkamummo, on yksi niistä kirjoista jota suosittelen jos joku erehtyy kysymään minulta hyvää kauhukirjaa. Siinä on myös sen verran pelottava kansi, että en jättänyt sitä koskaan yöpöydälle kansi ylöspäin..

Kuiskaava tyttö ei pettänyt odotuksia. Yritän lukea kirjat ilman ennakko-odotuksia, en tykkää edes lukea arvosteluja ennen kuin olen lukenut kirjan itse. Kuiskaavan tytön kohdalla kuitenkin minulla oli hieman ennakko-odotuksia, johtuen siitä että pidin kovasti Kuokkamummosta.

Kuollut kollega jättää psykoterapiakeskuksessa työskentelevälle Antonille punaisen kansion, hänen tyttärensä Iidan potilaskertomuksen. Anton alkaa etsiä tytärtään, johon ei ole pitänyt yhteyttä aikoihin ja selvittää, mitä hänelle on tapahtunut. Korvan juuressa kuuluva supattava ääni on saanut ihmiset sekoamaan ja tekemään itsemurhia. Sama oire mainitaan myös Iidan kansiossa.

Tarinaan jäi koukkuun heti, ja juonenkäänteitä ei osannut odottaa etukäteen. Pidän hirveästi Hautalan kirjoitustyylistä. En jaksa lukea kirjaa hyvästä tarinasta huolimatta, jos en pidä käytetystä kielestä. Tässä sitä ongelmaa ei ollut. Kävin myös lueskelemassa lisää historiallisista tapahtumista, jotka tarinaa olivat (oletettavasti) inspiroineet.

Henkilökohtainen mielipiteeni on että kauhu on hyvin aliarvostettu kirjallisuusgenre. Vaatii taitoa luoda juuri sopivia väristyksiä. Vielä en ole kuullut supatusta korvani juuresta, mutta ehkä sekin päivä vielä tulee..

Tie taipuu & Hanoi Rocks ’82-’84

Luin Sami Yaffan omaelämäkerran Tie taipuu aikalailla ahmien ja Justin Thomasin Hanoi Rocks -valokuvakirjaa on tullut selailtua myös useampaan kertaan. Myös Samin kirjassa on Thomasin valokuvia Hanoi-ajalta.

Tie taipuu oli todella nautittavaa luettavaa. Eikä vain aiheensa kiinnostavuuden puolesta. Kuulin koko ajan Samin äänen päässäni lukiessani, tutuksi se oli tullut viimeksi Sound Tracker -sarjasta. Sekään ei haitannut että teksti oli täysin Samin puheenpartta, vaikka ei näillä pohjoisilla leveyksillä sellaista kieltä juurikaan kuule eikä siihen näin ollen ole tottunut. Todella iso plussa tuli myös siitä että esipuheessa tarinat tallentanut Tommi Liimatta kertoo nauhoittaneensa keskustelut c-kaseteille!

Minulla on aina ollut Sami Yaffasta sellainen kuva, että hän on lämmin ja fiksu ihminen. Paljon maailmaa nähneenä ei ole voinut välttyä varmastikaan siltä, etteikö maailmankatsomus olisi avartunut ja ymmärrys maailman menosta kasvanut. Nyt tuo mielikuva vain vahvistui. Sami on yksi niistä muusikoista ja julkisuuden henkilöistä joita voi sanoa kunnioittavansa. Hän ei kirjassaan missään vaiheessa uhonnut, retostellut tai brassaillut, vaan kertoi niin kuin asiat olivat ja omat mielipiteensä ilman turhaa paatosta tai hehkutusta.

Justin Thomasin kuvat Hanoi Rocks ’82-’84-kirjassa olivat pelkkää silmäkarkkia. Tekstit olivat melkein toisintoja Samin kirjasta, eri kynästä vain lähtöisin. Kauniita nuoria rokkareita särkemässä sydämiä minne ikinä menivätkään. Thomasin kirjassa loppu oli vain surullinen, enkä ole ainoa joka on joskus miettinyt mitä olisikaan voinut tapahtua ilman sitä kohtalokasta onnettomuutta. Samin kirjassa taas elämä jatkuu ja tuo eteensä uusia juttuja, haasteita, rakkauksia..

Lähes koko elämänsä Hanoi Rocksia kuunnelleenne ja fanittaneellekin nämä kirjat ovat pakkolukemistoa. Ehkä pitäisi tehdä aikaa myös Väntäsen Michael Monroe -kirjalle, joka on ensimmäisen painoksen julkaisusta alkaen seissyt hyllyssä toistaiseksi lukematta..

Minulla on myös selkeästi joku viehätys basisteihin, olenhan diggaillut muun muassa Type O Negativen Peter Steeleä ja CMX:n A.W. Yrjänää lähes koko pienen ikäni. Ja se oma, henkilökohtainen basisti löytyy myös.. Vaikka kaikki näistä henkilöistä ovat hyvinkin erilaisia, heitä yhdistää se jokin, mistä minä pidän.

Kuvassa allekirjoittanut herra Yaffan kanssa joskus parikymmentä vuotta sitten Jan Stenforsin keikan jälkeen Oulun Rauhalassa. En panisi pahakseni jos kohtaisin hänet vielä joskus uudestaankin.

 

Hylätty ranta

Luin pitkästä aikaa kirjan, josta oikeasti pidin, ja jonka lukeminen ei ollut hetkeäkään tylsää. Usein muuten hyvissä kirjoissa ku on suvantokohtia, milloin ei tapahdu mitään ja tuntuu ettei tarinassa kerrota edes mitään oleellista. Tässä kirjassa niitä ei ollut. Kyseessä on Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta.

Kirjan takakannessa on Stephen Kingin kehut, mikä oli se syy miksi nappasin tämän teoksen luettavakseni. Takakannen sisälipareella mainitaan myös kauhu, goottilaisuus ja runollisuus ja kaikkia niitä tästä löytyi. Hylätty ranta on valittu Iso-Britannian parhaaksi esikoisteokseksi 2015 ja siitä on (yllättäen) tekeillä myös elokuva, minkä kyllä haluan nähdä.

Veljekset Tonto ja Hanny lähtevät vanhempiensa ja muiden seurakuntalaisten mukana viettämään pääsiäisretriittiä Luoteis-Englantiin paikkaa nimeltä Loney. Siellä monen asukkaan asuttamassa rinnetalossa ja sen ympäristössä tapahtuu outoja asioita. Mitä Tonton ja Hannyn vanhemmat haluaisivat tapahtuvan, olisi se, että mykkä Hanny alkaisi taas puhua, ja apua pyydetään Jumalalta. Kappelin pyhän veden uskotaan tekevän ihmeitä.

Kulkiessaan rannalla laskuveden aikaan pojat näkevät viimeisillään raskaana olevan tytön, jota viedään Coldbarrow’n saarelle ja tyttö jää Hannyn mieleen niin että saari ja sen talo vetävät häntä vääjäämättä puoleensa.

Kaikki henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia, eikä tuntunut että niitä olisi ollut liikaa. Erityisesti pidin isä Bernardista, joka oli tullut seurakuntaan täyttämään menehtyneet isä Wilfredin suuret saappaat. Välillä selitetään nykyhetken tapahtumia takaumien kautta, mutta ajassahyppelyä ei sitäkään ole liikaa.

Kaikenkaikkiaan Hylätty ranta oli erittäin miellyttävä lukukokemus. Näitä lisää.

Pamela Des Barres: Let’s spend the night together – bändäreitä ja takahuoneiden muusia

En ole ikinä oikeastaan tutustunut bändärikulttuuriin, siksipä tartuin tähän kirjaan kun se tuli töissä vastaan. Vaan jotenkin tuntuu että tämä jäänee ainoaksi..

Kirjassa esiintyviä bändäreitä on haastatellut Pamela Des Barres, bändäri itsekin. Pamela tuntee henkilökohtaisesti mm. Frank Zappan, Rolling Stonesin jäsenet ja monia muita rockkukkoja. Minulla meni monta kuukautta tämän kirjan lukemiseen. Ihan vain siitä syytä, että montaa stooria peräkkäin ei voinut lukea, koska naisten tarinat olivat hyvin samankaltaisia. Teini-ikäisenä kapinaa, päihteitä, tahto päästä näkemään bändi vielä lähempää kuin lavan reunalta, olla bändin mukana, monilla ihan vain rakkaudesta musiikkiin. Muutama nainen jäi kuitenkin mieleen: Tura Satana, joka opetti itse kuningas Elviksen suutelemaan ja rakastelemaan, omien sanojensa mukaan. Cynthia Plaster Caster, joka ystävänsä kanssa ikuisti rokkitähtien peniksiä kipsivaloksiksi, ja Jimi Hendrix oli ensimmäinen kipsifallos. Myös Marilyn Mansonin lähelle päässyt Lexa Vonn oli mielenkiintoinen tapaus, koska hän ei kuulemma koskaan harrastanut Mansonin kanssa seksiä, mikä oli todella poikkeuksellista tässä kirjassa.

Ymmärrän toisaalta bändäreitä, olenhan itsekin aina tuntenut vetoa rokkareita kohtaan, useimmat tapaamistani ovat myös rentoja ja mukavia ihmisiä. Myös takahuoneet ovat omien kokemuksieni mukaan hyvinkin viihtyisiä paikkoja, kunhan ei välitä satunnaisesta nakuilusta ja hienhajusta.. Mutta ajatus siitä, että on jollekin vain hetken lelu, se tämän kaupungin tyttö, kun seuraavana iltana se on joku toinen tyttö toisessa kaupungissa, on sellainen, mitä en haluaisi itse kokea. Ja vielä kun jotkut näistä bändäreistä olivat uskollisia rokkareilleen, vaikka tiesivät että rokkari ei varmasti olisi uskollinen hänelle. Monet pääsivät jopa naimisiin rokkariensa kanssa, harva liitto tosin kesti. Ehkä olen vain liian yksiavioinen ja tarpeeksi mustasukkainen. Puhumattakaan siitä että olen saanut valloitettua tuon oman rokkarini ja voin olla hänen henkilökohtainen bändärinsä..

Suomessa vastaavaa bändärikulttuuria ei ainakaan näin suuressa mittakaavassa ole tietääkseni koskaan ollut, ja myös suuressa maailmassa meno saattaa olla nykyään jo hillitympää. Mutta en kuitenkaan usko että bändärit häviävät mihinkään, koska heitä on aina ollut. Ennen rockmusiikkia he ihailivat runoilijoita ja taiteilijoita. Myös runoilijat, taiteilijat ja rokkarit ovat aina kaivanneet kauniita naisia inspiraatiokseen ja muusikseen. Mutta sen kuvan sain vielä kirjasta että bändärit toimivat myös munanjatkeina, ihan kuin maskuliinisuutta mitattaisiin sillä kuinka monta naista saa kaadettua yhden kiertueen aikana.

En kuitenkaan sääli tai tuomitse bändäreitä, vaan nostan heille hattua. He tekivät kaiken omasta vapaasta tahdostaan ja saivat miehet lankeamaan piikkikorkoisten jalkojensa juureen, palvontaa oli puolin ja toisin. Minusta ei vain tähän hommaan olisi, keräilen mielummin rokkareita muistikortille, he kestävätkin siellä kauemmin.