Paskaa ja pilvilinnoja

Tämä sanapari tuli tänään vastaan eräästä keskustelusta jonka olin käynyt pari vuotta sitten. Näillä sanoilla kuvasin omaa elämääni. Ja mikäpä olisi parempi bloggauksen otsikko. Tänään tartuin myös pitkästä aikaa Liv Strömqvistin Prinssi Charlesin tunne ja Einsteinin vaimo -sarjakuviin ja ahmin ne melkein yhdeltä istumalta. Kielletty hedelmä tulee varmasti ahmittua myös. Ja haluan lukea lisää Voltairine de Cleyresta.

Ihmissuhteet ja varsinkin parisuhteet herättävät aina tunteita, ajatuksia ja keskustelua. Millainen parisuhteen pitäisi olla ja millainen se ei ainakaan saa olla ja mitä siihen kuuluu ja ei kuulu. Tunnen hyvin monenlaisia ihmisiä ja on todella vaikea kuvitella että yksi malli sopisi kaikille. Ensin tyttö ja poika kohtaavat, sitten tutustutaan ja ihastutaan ja rakastutaan ja muutetaan yhteen ja mennään naimisiin ja hankitaan lapsi ja omakotitalo ja toinen lapsi ja koira ja hybridifarkku ja eletään onnellisena, välillä riidellen ja sitten sopien, elämä loppuun asti ja piste. Ja paskat. Olen todennut jo ajat sitten että ainakaan minulle tuollainen malli ei sovi, vaikka osasia siitä olenkin elänyt. Koirissa ei ole mitään vikaa, eikä tunteissa.

Onneksi tunnen ja tiedän ihmisiä jotka elävät monenlaisissa elämäntilanteissa ja heidän suhdestatuksensa vaihtelevat suuresti keskenään, minkä ansiosta olen päässyt kohtaamaan asian. Erityisesti tässä vaiheessa elämääni. Jo parisuhde sanana on harhaanjohtava. Monogaminen heterosuhde, vieläpä jollain tavalla virallisesti vahvistettu, on edelleen globaalisti ajateltuna se ainoa oikea tapa elää. Jo yksin eläviä katsotaan kieroon, joko tyyppi on liian kranttu tai siinä on jotain vialla kun ei ole ketään kelpuuttanut tai kellekään kelvannut, puhumattakaan polyamoriasta. Ja toisaalta patriarkaalinen kaksinaismoralismi hallitsee edelleen, tämä tuli esille muun muassa katsomassani dokumentissa Dicktatorship.

Suhde toiseen ihmiseen ei ole omistusoikeus. Siihen usein liittyy jonkinlainen sopimus, koska niin hyvää yhteisymmärrystä en usko kahden ihmisen välille syntyvän, etteikö joskus tarvitsisi asioista jutella ja ottaa selvää mitä kumpainenkin on jostain asiasta mieltä ja mikä olisi sellainen menettelytapa joka sopii molemmille osapuolille. Ihmissuhde syntyy, tavalla tai toisella, yleensä sattumalta. Se kasvaa ja kehittyy. Todella usein sen kulkuun halutaan vaikuttaa, halutaan tuuppia sitä kulkemaan tiettyyn suuntaan tai estetään sen eteneminen, ja usein syynä tähän ovat kokemukset aiemmista suhteista, halu, pelko tai ihan vain hyvää tarkoittavat ajatukset. Omista tunteistaan, ajatuksistaan ja toiveistaan kuuluukin puhua, ilman keskustelua ei voi koskaan tietää mikä on totta ja mikä ei. Kukaan ei voi kuitenkaan omavaltaisesti päättää mikä on totta ja mikä ei, miten asioiden kuuluu olla tai varsinkaan pakottaa asioita olemaan tietyllä tavalla kun puhutaan ihmisten välisistä suhteista.

Koska kahta samanlaista ihmistä ei ole, ei myöskään kahta samanlaista suhdetta. Ja me emme ole enää itsekään samoja ihmisiä joita olimme joskus aiemmin, koska mikään ei koskaan pysy samana tässä alati muuttuvassa maailmassa. En halua sulloa enää itseäni mihinkään lokeroon mihin en mahdu. Enkä halua sulloa ketään muitakaan mihinkään lokeroihin. Välillä tekisi mieli kiskoa ihmisiä ulos lokeroista joihin he ovat itsensä syystä tai toisesta ängenneet.

Ruskeudeusta ja ulkopuolisuudesta

Pääsin tänään kuulemaan Koko Hubaran haastattelun. Ruskeat tytöt -blogi ja -kirja ovat niminä tuttuja ja tiedän pääpiirteittäin mitä aiheita niissä käsitellään, mutta en ole tutustunut niihin sen kummemmin. Vielä. Koko kertoi blogin synty- ja kasvutarinan ja samalla omaa tarinaansa. Oli hienoa ja inspiroivaa kuunnella älykästä, valpasta ja laajakatseista naista, jolla on tahto ja keinot vaikuttaa niihin asioihin joihin hän uskoo. Eikä hän ole yksin.

Rasismi ja rodullistaminen ovat asioita joita ei pitäisi olla olemassa. Jos ne eivät liity läheisesti omaan elämään tai itselle läheisiin ihmisiin, ei edes tajua kuinka syvälle ne ovat tunkeneet juurensa yhteiskuntaan ja ihmisten käytökseen ja ajatteluun. En tiedä puhunko ihan pötyä jos väitän että ihmisten erilaisuus on syntynyt ihmisryhmien maantieteellisestä eristyneisyydestä ja tullut ilmi siinä vaiheessa kun nuo ihmisryhmät ovat kohdanneet toisensa. Nyt pitäisi olla se aika kun ihmisryhmät sulautuvat toisiinsa, mutta lokerointi, pelko ja oman paremmuutensa korostaminen estävät sen. En voi olla tekemättä vertausta koirarotuihin, jotka on jalostettu tiettyä tarkoitusta varten. Ihmisiä ei ole jalostettu, mutta eri käyttötarkoituksia ihmisryhmille on keksitty.

Ulkopuolisuus on yleismaailmallista ja vaikka olenkin asuinpaikkani valtaväestöön kuuluva valkoinen suomalaisnainen, ei ole sellaista ihmistä joka ei tuntisi itseään jotenkin ulkopuoliseksi vaikka kuuluisikin juuri siihen hyväksyttyyn joukkoon, koska sen voi pilkkoa loputtomasti yhä pienemmiksi ryhmiksi ja palasiksi. Ulkopuoliseksi itsensä tunteminen on jotain joka rikkoo. Sen kääntäminen vahvuudeksi on vaikeaa. Ja toisaalta ihmiset tottuvat todella hämmästyttäviin asioihin.

Minulla oli teininä ruskea tyttö kaverina. Minusta kaikki ovat erilaisia eikä kukaan ole tavallinen, ja hänen ruskeutensa oli minulle samanlainen asia kuin esimerkiksi jonkun pituus, toisen lyhyys, tai vaikka oma punatukkaisuuteni, jotain joka pistää silmään ja jonka perusteella on mahdollista leimautua. Nyt jälkeenpäin kun ajattelen häntä niin huomaan kuinka tajusin jo silloin että hänestä tuntui ulkopuoliselta, vielä enemmän kuin minusta, mutta en ymmärtänyt että kuinka paljon, enkä edes että millä tavalla. Ja nyt kun itse olen nähnyt ja kokenut kuinka asioille voi herkistyä, minusta tuntuu että sitä oli tapahtunut myös hänelle. Ja sitä tapahtuu jatkuvasti. Toisaalta asioille kuuluukin herkistyä koska jossain vaiheessa raja tulee vastaan ja jotain on pakko muuttua. Joko henkilökohtaisesti tai laajemmassa mittakaavassa. Kenenkään ei pitäisi tulla perusteettomasti ja tarpeettomasti luokitelluksi, määritellyksi ja jaotelluksi tai ylipäätään tuntea itseään ulkopuoliseksi omien lähtökohtiensa vuoksi.

Minä en ole ruskea tyttö. Minä olen pieni punatukkainen tyttö ja sellaisena pysyn. Ja jos minut sen takia joskus poltetaan noitana niin toivottavasti olen sen edes ansainnut.

Tänään

Tänään minulle tapahtui asioita joita olin ehkä enemmän vältellyt kuin odottanut. Minulle kerrottiin itsestäni asioita joiden olemassaolon tiesin, mutta en ollut halunnut niitä todeksi, halusin vain haudata ne ja unohtaa, odottaa että niille tapahtuu jotain, ajan kanssa. Mutta nyt päätin katsoa niitä silmiin ja ottaa ne vastaan, tutustua niihin, kinastella niiden kanssa, olla niiden kanssa sinut.

Tänään otin kiinni tunteistani, ajatuksistani ja peloistani. Annoin itseni taas tuntea. Sanoin ajatukseni ääneen. Päästin ne matkaan. Ne eivät kuuluneet haudattavaksi mieleeni ja sieluuni vaan niiden piti päästä vapauteen, siitäkin huolimatta että en tiedä mitä ne saavat aikaan.

Tänään ymmärsin taas vähän paremmin itseäni. Ehkä jotain toistakin.

Tänään tiesin enemmän mitä tahdon. Ja mitä en tahdo.

Tänään otin esille kameran. Hain itseäni kuviin. En löytänyt sitä kuvaa minkä näin päässäni, mutta löysin monta muuta. Tässä on niistä yksi. Ehkä joku näkee minut tässä. Ja kuulee tekstissä joka syntyi ajatuksesta.

Jokainen mahdollisuus
joka lipuu käden ulottuvilla.
Tämä tyhjä vapaus.
Hengitän sitä.
Annan sen tarttua minuun.
Tule ja jaa se
minun kanssani.

18. syyskuuta 2019

Tämä on koko aikuisikäni pisin aika sinkkuna. Olen ollut vähän hämilläni ja totutellut kaikkeen uudestaan, ja etsinyt elämääni asioita jotka ovat vain minua. Olen sitonut haavojani, repinyt rupia irti ja tutkinut vanhoja arpia. Kasvanut, tehnyt valintoja, uskaltanut, tuntenut, etsinyt ja jotain löytänytkin. Elänyt. Olen onnellinen että viihdyn omissa nahoissani, oman pääni sisällä, oman sydämeni syövereissä. Rakastan synkkyyttä, sulavuutta ja kipinöitä mitä löydän itsestäni. Enkä ole tuntenut itseäni yksinäiseksi, kiitos kaikkien ihanien ihmisten jotka olette olemassa.

Siitä asti kun täytin 19 minulla on ollut melkein yhtäjaksoisesti aina elämässäni poikaystävä, seurustelukumppani, avomies, elämänkumppani, rakastettu, rikostoveri tai jotain muuta vastaavaa. Se yksi ihminen jonka kanssa elää ja tehdä ja puhaltaa yhteen hiileen ja olla ja rakastaa. Kaikki pitkät suhteeni ovat alkaneet sattumalta. Kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä ovat sattuneet samaan paikkaan samaan aikaan ja katsoneet toisiaan ja miettineet ”kuka hän on?” ja jotain on syttynyt heidän välilleen siinä hetkessä, eikä taika ole murtunut seuraavana päivänä. Toisissa tapauksissa siihen meni kauemmin, joissakin taika on edelleen olemassa mutta se on muuttanut muotoaan joksikin vielä pysyvämmäksi vaikka elämän polut ovat erkaantuneet.

Mikä on todennäköisyys sille että kohtalo tai joku muu heittäisi sattuman polulleni vielä kerran? Voiko vielä joku tokaista ”on ilimoja piellyt” ja jäädä vuosikausiksi haastamaan ja nyrjäyttämään päätäni ja sydäntäni? Uskallanko toivoa että joku vielä tulee, ottaa kädestä kiinni ja vie? Ja suurin kysymys kaikista: uskallanko päästää vielä jonkun niin lähelle, että se edes on mahdollista.

Näitä minä mietin tänään.

Sarvet

Ensimmäiset rivit tähän tekstiin syntyivät keikalla kuunnellessa laulajatarta, joka ei juuri ääntään säästellyt, ja se kuulosti hyvältä. Oli vappuaatto ja olin pukeutunut perinteisesti kokomustiin juhlistaakseni tätä keväistä päivää. Ja koska vappuun kuuluu myös naamiaisperinne, hoidin sen osuuden pistämällä sarvet päähäni. Muistelin kaikkea mitä minulle on sanottu ja mitä olen lukenut. Loppu tekstistä syntyi kuin itsestään.

Aseeni tätä maailmaa ja sen iskuja vastaan olen minä itse. Olen itse oma voimani, tahtoni, rakkauteni ja asenteeni, valoni ja varjoni.

Kuvaan olisin halunnut suoran sivuvalon mutta laiskana tyydyin tähän lopputulemaan. Suora katse riittänee.

Kasvatan mun sarvet.
Teroitan kynnet.
Hion hampaat teräviksi.
Ja koulin mun kielen sanomaan ei.

Luon nahkani.
Etsin itseni sisältäni ja tuon sen esiin.
Näytän sen mitä olen.
Ravistan irti rippeet siitä mitä en tahdo.

Kirja

Joku sanoi minulle joskus että me taidetaan lukea samaa kirjaa vähän eri kohdasta. Meidän kohtaamisemme oli lyhyt, emme ole tavanneet sen jälkeen uudestaan, mutta hetken aikaa luimme sitä samaa kirjaa. Kirjaa, joka oli valikoitunut meille.

Itse tuntee lukevansa kirjaa oikein. Riippuen vähän kirjasta. Joko säntillisesti alusta loppuun tavaten joka sanan. Jotkut ehkä hyppivät tylsiltä tai turhilta tuntuvia kohtia yli. Joku lukee kirjaa kuin sanomalehteä, selaillen, edestakaisin, lopusta alkuun, lauseen sieltä, toisen täältä. Osa lukee vain ne kohdat jotka kiinnostavat itseä, tai jotka tukevat hänen omaa mielipidettään. Ei ole väärää tapaa lukea kirjaa. Mutta jos kaksi ihmistä lukee samaa, heidän yhteistä kirjaansa eri tahtiin, eri järjestyksessä, kokonaan eri kohdat, niin voiko heillä olla sama kokemus, sama ymmärrys kirjan sisällöstä?

Meillä jokaisella on myös se oma kirja, joka täyttyy sitä mukaa kun aika kuluu ja tarina elää. Niillä asioilla joilla haluamme sen täyttää. Sivuja kirjasta ei saa revittyä pois, mutta niitä voi sotkea, rutata, korjailla, kirjoittaa lisähuomioita. Menneisyyttään ei voi kuitenkaan muokata, ei kirjoittaa uudestaan. Sen voi salata, jopa hylätä. Kirjan menneille sivuille voi myös palata, niiltä voi kerrata tapahtumia, ajatuksia, tunteita. Se, mikä kirjan menneiltä sivuilta löytyy, on sillä hetkellä ollut meidän valintamme se sinne kirjoittaa. Olemme ehkä kirjoitushetkellä olleet varmoja valinnoistamme, mutta myöhemmin emme ymmärrä itseämme. Tai teksti on syntynyt kuin vahingossa, ja joudumme myöhemmin miettimään mikä sen on saanut aikaan.

Samalla tavalla kuin luemme yhteisiä kirjojamme ja pääsemme ehkä vilkaisemaan sinne jonkun toisen kirjaan, meidän pitää lukea myös sitä omaa kirjaamme, vaikka se olisikin tuttu ja meistä tuntuu että osaamme sen ulkoa. Mutta jos luemmekin sitä eri tavalla kuin ennen, joko selaten, hyppien tai säntillisesti, sieltä voi löytyä jotain uutta.

Palasia

Tein taittoa tänään töissä. Muokkasin toisen tekemää tiedostoa ohjelmalla joka ei mielestäni ole kovin kummoinen, mutta tämä työ nyt piti vain tehdä juuri sillä ohjelmalla jo alkuperäisen tiedostonkin takia. Vein tuotokseni pdf-muotoon ja ohjelma hyvinkin kätevästi, suureksi yllätyksekseni, latoi tekemääni kirjanmerkkiä yhteen A4-koon tiedostoon sievästi vierekkäin kolme kappaletta. Mittailin tiedostoa silmilläni ja katselin että siihen menisi ongelmitta viisikin kappaletta. Aloin välittömästi etsimään asetuksia mistä toiminnon voi määritellä ja myhäilin itsekseni. Olen käyttänyt ohjelmaa jo vuosia ja luulin tuntevani sen mahdollisuudet, mutta se pääsi yllättämään minut.

Olin luullut myös tuntevani itseni. Johan tässä on vuosikymmenet opeteltu viihtymään näissä sopiviksi muokkautuneissa nahoissa ja opittu asia jos toinenkin itsestäni. Tiedän millainen olen, tiedän miten käyttäydyn missäkin tilanteessa, tiedän mistä asioista pidän ja mistä en. Ainakin enimmäkseen. Mutta sitä en aina tiedä että miksi. Nyt olen joutunut miettimään että miksi. En halunnut tällä kertaa tässä elämänmuutoksessa todeta että asioiden vain kuului mennä näin. Ehkä niiden oli tarkoitus mennä niin, mutta mikä se tarkoitus oli, ja miksi. En tuudittautunut kohtaloon tai toisten päätöksiin tai mihinkään muuhunkaan mikä vei vastuuta pois minulta vaan rupesin pistämään kaiken ja ennen kaikkea itseni palasiksi, ihan tuhannen atomeiksi, että ymmärtäisin että miksi, ja koska nahkani alkoi kutista ja ahdistaa. Minulla meni aikaa että uskalsin aloittaa sen, että oikeasti uskalsin katsoa itseäni. En peilin kautta, en toisten silmien kautta, en tunteideni ja tekojeni kautta, vaan suoraan itseeni.

Löysin pieniä kiiltäviä palasia, isoja mustia palasia, pyöreitä palasia, kulmikkaita palasia, palasia joista puuttuu palasia, palasia jotka ovat kauniita, palasia jotka ovat rumia, palasia joista pidän ja palasia jotka haluaisin heittää pois. Osan palasista haluan piilottaa muilta. Etsin myös palaset joita en tiennyt olevan edes olemassa ja toisia jotka olin hukannut jossain vaiheessa. Nyt minulla on kasa palasia itsestäni. Niitä löytyy varmasti vielä lisää. Sovittelen niitä toisiinsa. Toisia tuijotan niin kauan että ne kertovat sen mitä niillä on kerrottavaa. Toiset laitan syrjään että en suosisi niitä toisten palasten kustannuksella. Osan jätän huomiotta palatakseni niihin uudestaan sitten kun minusta tuntuu että ymmärrän paremmin. Kuljetan niitä jatkuvasti mukanani ja pyörittelen niitä mieleni hyppysissä.

Olen oppinut paljon itsestäni ja siitä mihin pystyn. Siinä sivussa olen oppinut paljon myös muista. Pelkään välillä, aika useinkin, mutta pelko on yksi niistä palasista jotka olen piilottanut aikaisemmin mutta nyt tutkinut eniten. Pelkään uskoa. Pelkään toivoa. Pelkään jopa rakastaa. Mutta teen sen siitä huolimatta. Koska millään muulla ei oikeastaan ole merkitystä.

A heart with a foolish hope is better than none.