Rotsi!

Olen jo monta vuotta etsinyt ”sitä täydellistä nahkarotsia”. Ongelmani on pitkä selkä, mistä johtuen suurin osa rotseista on minulle liian lyhyitä. Jokin aika sitten kirpputorilta löytämäni keinonahkarotsi on ajanut asiansa, mutta se alkaa pikkuhiljaa näyttää kulumisen merkkejä. Pidän sen kesäkaudella loppuun pikkuhiljaa, se kun on mukavan kevyt ja ohut.

Eräällä Facebook-kirpputorilla vastaan tuli kuitenkin takki mihin ihastuin heti. New Rockin nahkarotsi, käytetty, lähes pilkkahintaan. Sain hierottua kaupat ja eilen sain tämä ihanuuden kotiin ja käyttöön. Sen kauluksesta puuttuu neppari, mutta laitoin jo viestiä valmistajalle että mistä saisi uuden tilalle. Tai sitten keksin siihen jotain. Nyt nepparin paikkaa pitää pieni rintamerkki.

Olen nahkatakkifriikki. Voiko niitä olla koskaan liikaa?

20633710_108976869779841_4183559353330040832_n

Vanhat bändipaidat <3

Jemmasta löytyi ikivanha Cradle of Filthin pitkähihainen t-paita. Tainnut kiertää pari mutkaa tullessaan.. Hihansuut rikki, haalistunut kangas, koko XL. Mutta jestas kun tykästyin tuohon kreivittären kuvaan. Selässä on sitten mustavalkoinen bändikuva pandameikkeineen ja irvistyksineen päivineen. Mutta ei sillä niin väliä.

19623495_1885679008424472_8531988250452033536_nOtin vähän mallia mukavasta paidasta missä on vähän lepakkomalliset hihat. Leikkelin ja kaventelin paidan. Vanhoissa t-paidoissa on se hyvä puoli, että niiden saumat on vahvistettu, eli ne eivät veny eivätkä purkaannu vaikka niiden vierestä leikkaa. Siispä myös hihat irti. Leikkasin pääntien resorin irti ja huolittelin sillä uuden, vähän suurennetun pääntien. Helmasta irtileikatusta kaitaleesta tein nauhat rinnan ja selän yli. Sitten rintamus ja selkä saksien suikaleiksi. Tässä myös auttoi ne vahvistetut olkasaumat. Hihoista tuli sitten sopiva kaitale vielä helmaan ettei ihan vesiraja näy..

Jotain vastaavaa käsittelyä odottaa pari Type O -paitaa, jotka on jo pienennetty ja puhkipidetty, mutta samanlaisia printtejä en ole nähnyt missään, joten niitä ei vaan voi hävittää. Jokunen paita, joita tykkäisin pitää, ovat ihan liian lyhyitä, napa vilkkuu näin pitkäselkäisellä, niihin olen suunnitellut jonkinmoisia jatkokaitaleita, jopa vähän reilummankin pituisia, makkarankuorimekkoja ei ole koskaan liikaa. Toisissa paidoissa on taas liian pieni pääntie ja niihin meinaa kuristua. Onneksi niitäkin voi suurentaa..

Ei sotkua, vaan punk shui!

IMG_20170603_101938Luin Josh Amatore Hughesin kirjan Punk shui : kodinsisustusta anarkisteille. Ennakko-odotukseni oli, että kirja on tarkoituksenmukaista huomiohakuisuutta ja sisustusfriikeille naljailua, mutta löysin kuin löysinkin kirjasta ideologian, joka kutkuttelee myös omaa mieltäni. En ole koskaan halunnut olla ”niin kuin muut” tai tehdä mitään siksi että ”kaikki muutkin tekevät niin”. Toki teen paljon asioita mitä yleensä yhteiskuntakelpoiset, fiksut ihmiset tekevät, esimerkiksi käyn töissä ja yritän olla aiheuttamatta harmia kanssaeläjille, mutta sen voi tehdä perustuen omiin valintoihin eikä lammasmaisuuteen.

Voisin tällä hetkellä sahata sohvan kahtia, lähinnä siitä syystä että en juurikaan enää pidä siitä ja se ei mahdu kokonaisena hissiin. Asensin juuri eilen kylpyhuoneeseen (keino)verellä sotketusta kankaasta tehdyt verhot, koska kyllästyin ikkunan peittäneeseen merirosvolippuun. Mutta tämä on aika pliisua verrattuna siihen, mitä kirjan kirjoittaja ja hänen asiakkaansa ja muut esimerkkihenkilöt ovat tehneet saadakseen kotinsa sellaiseksi että viihtyvät siellä. Tai eivät viihdy. Punk shui haastaa luopumaan sisustuslehtien aivopesusta ja näkemään asiat, tässä tapauksessa huonekalut, kodintarvikkeet, taide-esineet ja myös asunnon fyysiset rajat, uudessa valossa.

Olen itse liian mukavuudenhaluinen että voisin asua paikassa missä en saavuta edes jonkinlaista mielenrauhaa, mutta tavanomaisuudesta pystyn kyllä luopumaan. Eikä täällä ole sotkuista, täällä on punk shui. Tai jotain.

2017_06_05_001

Unelmadivaani

Bongasin Tori.fi:stä kivat divaanin ja rahin ja kävimme hakemassa ne kotiin. Divaani on mukavan epäsymmetrinen vänkkyrä, kuulemma alunperin Saksasta ostettu. Myyjä oli verhoiluttanut molemmat itse uudelleen, mutta verhoilu oli tahrainen ja kulunut. Uutta kangasta päälle siis. Oulun Löytö-Pala pelasti, eikä kangas ollut edes kallis.

Pohjan suojakangas pölisi niin että koko olohuone oli ruskeana sen ansiosta, eli ensimmäinen operaatio oli irroittaa ja hävittää pölypesäke, ja kaikki ylimääräiset niitit..

Tein kaavat neulaamalla kertakäyttölakanan kiinni ja piirtämällä leikattavien kappaleiden muodot siihen. Sitten oli vuorossa kaavojen asettelu kankaalle. Olin arvioinut menekin aika hyvin, kangasta jäi loppujenlopuksi n. 30cm suikale.. Ompelu hoitu purkamisen ja kiroilun säestyksellä, kangas kun ei venynyt yhtään ja päällisestä piti saada juuri sopiva. Uusi pohjan suojakangas löytyi liinavaatekaapista: liian pieni musta lakana.

Mutta valmista tuli. Nyt minulla on päheä divaani ja rahi. Hyvä istua ja hyvännäköinenkin vielä kaikenlisäksi. Tarkinta syynäystä verhoilu ei kyllä läpäise, mutta ensimmäiseksi isoksi verhoilutyöksi ihan kylmiltään tämä on kyllä ihan riittävän onnistunut, ja kestän sitä itse katsella.

Divaani + rahi 50e, kangas n. 70e, niittipyssy + niitit n. 30e. Ei kallista, imo.

Minimalismia ja kirpputorilöytöjä

Otsikossa on ristiriita. Ehkä vähän tarkoituksellakin.

Katsoimme Joshua Fields Millburnin ja Ryan Nicodemusin dokumentin Minimalism: A Documentary About the Important Things Netflixistä. Mielenkiintoinen dokkari, vaikka keskittyikin Yhdysvaltoihin ja Amerikkalaisen unelman tavoitteluun. Kyllähän ihmiset täällä koto-Suomessakin yrittävät hankkia onnea tavaroiden välityksellä ja omistaminen on tärkeämpää kuin moni muu asia. Molemmat olivat menestyneitä ammateissaan ja tahkosivat rahaa, kunnes eräänä päivänä tajusivat että eivät ole onnellisia. Eikä onnea varsinkaan tuonut se, että oli kaikkien muiden silmissä menestynyt ja varakas, eläminen oli siitä huolimatta rytmittynyt kulkemaan vain tilipäivästä toiseen. Suosittelen katsomaan.

Dokkarin jälkeen olikin sitten hyvä lähteä jaloittelemaan ja käymään siinä sivussa kirpputorilla. Sitä katseli taas vähän eri silmin ympärilleen. En tule lopettamaan kirpparointia ja ikkunashoppailua. Hankintoja pitää kuitenkin harkita ja valikoimaa nuuskia sitä hetkeä varten kun se tarve iskee. Dokumentissakaan miehet eivät lopettaneet kuluttamista, he tekivät sen vain äärimmäisen harkiten eivätkä omistaneet kuin sen mitä oikeasti tarvitsevat. Eivätkä he kehottaneet ihmisiä luopumaan asioista joita he arvostavat ja jotka nostavat heidän elämänlaatuaan.

Alkuun näytti siltä että kirpputorilta tulee lähdettyä tyhjin käsin kotiin. Viimeisessä hyllyvälissä Tero bongasi edellisen hyllyvälin tangosta jotain mitä piti palata katsomaan. Se ei ollutkaan musta, se oli sininen. Ja pieni, hänelle. Minä kiskaisin takin päälle ja totesin että se on siinä. Tumman sinimusta, pitkä nahkatakki jostain 70-luvun syövereistä. Vain yksirivinen napitus, mutta en antanut sen hidastaa. Piste i:n päälle oli Einon Kengän heijastin joka löytyi taskusta. Yritin etsiä tietoa milloin Einon Kenkä olisi perustettu, en toistaiseksi viisastunut sen asian suhteen. Maksoin takista kokonaiset 2,5 euroa. Kiitos sille joka halusi tästä eroon.

Vanha, musta nahkatakkini on jo eläke- tai ainakin korjauslomakunnossa. Annan sille jossain vaiheessa tekohengitystä uuden vuorin muodossa. Viimeksi uusin sen vajaa neljä vuotta sitten. Nyt yritän löytää vielä kestävämpää vuorikangasta.. Sitä odotellessa tämä ukkospilven värinen löytö tulee olemaan ahkerassa käytössä. Harkittu, tarpeellinen hankinta. Minulle. Ajatelkaa mitä haluatte!

takki

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

7110Hautalan edellinen, Kuokkamummo, on yksi niistä kirjoista jota suosittelen jos joku erehtyy kysymään minulta hyvää kauhukirjaa. Siinä on myös sen verran pelottava kansi, että en jättänyt sitä koskaan yöpöydälle kansi ylöspäin..

Kuiskaava tyttö ei pettänyt odotuksia. Yritän lukea kirjat ilman ennakko-odotuksia, en tykkää edes lukea arvosteluja ennen kuin olen lukenut kirjan itse. Kuiskaavan tytön kohdalla kuitenkin minulla oli hieman ennakko-odotuksia, johtuen siitä että pidin kovasti Kuokkamummosta.

Kuollut kollega jättää psykoterapiakeskuksessa työskentelevälle Antonille punaisen kansion, hänen tyttärensä Iidan potilaskertomuksen. Anton alkaa etsiä tytärtään, johon ei ole pitänyt yhteyttä aikoihin ja selvittää, mitä hänelle on tapahtunut. Korvan juuressa kuuluva supattava ääni on saanut ihmiset sekoamaan ja tekemään itsemurhia. Sama oire mainitaan myös Iidan kansiossa.

Tarinaan jäi koukkuun heti, ja juonenkäänteitä ei osannut odottaa etukäteen. Pidän hirveästi Hautalan kirjoitustyylistä. En jaksa lukea kirjaa hyvästä tarinasta huolimatta, jos en pidä käytetystä kielestä. Tässä sitä ongelmaa ei ollut. Kävin myös lueskelemassa lisää historiallisista tapahtumista, jotka tarinaa olivat (oletettavasti) inspiroineet.

Henkilökohtainen mielipiteeni on että kauhu on hyvin aliarvostettu kirjallisuusgenre. Vaatii taitoa luoda juuri sopivia väristyksiä. Vielä en ole kuullut supatusta korvani juuresta, mutta ehkä sekin päivä vielä tulee..

17494039_194272127733814_1059457003291672576_n

Kirppisfiilistelyä

SPR:n Kontti-myymälät ja Pelastusarmeijan kirpputorit on kivoja paikkoja. Niissä ei yleensä pidetä kamppeilla ylihintaa (jotain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta) ja niistä tekee usein hyviä löytöjä. Tänään jätin taakseni yhden kivan Hattiwatti-laukun (koska en oikeasti tarvinnut sitä), täytetyt oravan ja ketun (koska ne eivät mahdu mihinkään!), yhdet kengät (koska olivat hitusen liian pienet) ja lehtikoristeisen viinipullotelineen (koska luovuimme entisestäkin koska sille ei ollut käyttöä).

Sen sijaan mukaan lähti Terolle paita, Manaaja-leffa, Saturnuksen levy (joka on ollut hankitalistalla jo kauan), EHKÄ-rintanappi ja kaiken kukkuraksi se takki, millaista olen jo kauan kaipaillut. Vähän sille piti näyttää ompelukonetta, koska olkapäät oli repäisty suoraan 80-luvulta, mutta iso korjaushomma ei ollut kyseessä. Jos jostain löydän hyväksi pidetyn, klassisen rotsin, se ehkä tämän syrjäyttää, mutta luulenpa että tämä tulee pidettyä puhki.. Tulisi vain se kevät..

2017_03_20_004