Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Pitkästä aikaa goottilaista kauhunkaltaista kirjallisuutta. Alkujaan 1962 julkaistu teos on vasta nyt suomennettu ja etuliepeen mukaan kirjasta on tekeillä myös elokuva. Ohjaajaksi sopisi mielestäni oikein hyvin eräs Tim Burton, mutta IMDB kertoo että ohjaaja on Stacie Passon.

Blackwoodin sukukartanossa kylän laidalla asuvat sisarukset Constance ja Merricat sekä heidän Julian-setänsä, joka on joutunut pyörätuoliin. Muu perhe on kuollut. Merricat hautailee tavararoita ja Constance pitää huolta talosta ja perheenjäsenistään. Heillä on tiukat rutiinit joita he noudatavat päivästä ja viikosta toiseen. Blackwoodin asukkaat haluavat pysytellä omassa rauhassaan mutta aina tätä toivetta ei kunnioiteta. Ja kaikista vähiten sen tekee heidän serkkunsa Charles, joka ilmestyy eräänä päivänä kartanoon suvun rikkauksien houkuttelemana.

Pidin kirjasta kovasti. Se oli osin sadunomainen. Varsinkin Merricatin ansiosta, hänen mielikuvituksensa, leikkinsä ja omituiset tapansa saivat välillä miettimään olivatko tytöt oikeasti edes olemassa. Kirja on myös kertomus siitä miten pienessä kyläyhteisössä ahdasmielisyys kasvaa ja leviää sekä siitä, miten paikalliset legendat syntyvät.

Shirley Jacksonilta ei muuta olekaan suomennettu. Mutta kiinnostus heräsi sen verran että hänen teoksiinsa voisi tarttua myös alkukielellä. Lisäinfoa Wikipediassa. Hyviä kummitustarinoita ja goottilaisromaaneja kun nykyisin on aika harvassa.

linnaon

Mainokset

Heräteostos ja toinen blogi

Menin ostamaan kämpän. Hups. Perustin sitä varten myös toisen blogin, mihin tulen kirjoittelemaan asioita liittyen tuon asunnon kunnostukseen, sisustukseen ja siellä elämiseen. Tänne blogiin tulee edelleen kirjallisuutta ja henkilökohtaisempia kirjoituksia.

Jotain Omaa

Otso Sillanaukee: Zero waste

Nollahukkaelämä on hyvä tavoite. Haastava tosin, koska esimerkiksi muovia on todella hankala välttää, vaikka kuinka yrittäisi. Ainakin toistaiseksi. Onneksi vaihtoehtoisia pakkausmateriaaleja kehitetään jatkuvasti, ja omilla valinnoillaan voi edesauttaa jätteen vähentämistä.

Olen jo alkanut vältellä muovipakkauksia ja kertakäyttöisiä tuotteita. Tein vastikään kestohedelmäpusseja, nyt ne pitäisi vain muistaa yrittää ottaa aina mukaan kauppaan. Kauppakassin olen vaihtanut kankaiseen jo vuosia sitten. Olen myös säästänyt pitkän pennin rahaa ja ollut tuottamatta turhaa jätettä vaihtamalla kertakäyttöiset kuukautissuojat kestoversioihin. Kuukupista en enää luovu. Osa kulutustuotteista tulee kannettua edelleen kotiin muovipakkauksissa, enimmäkseen siksi että ne vain tulevat muoviin pakattuina. Voisin tosin harkita luopuvani joistain noista tuotteista ja vaihtaa niitä toisiin. Pikkuhiljaa. Pienillä valinnoilla on iso merkitys jos niitä tekee paljon.

Uskon että suuri osa ihmisten hankinnoista tulee tehtyä muun kuin varsinaisen tarpeen takia. En tiedä tarvitsenko itsekään esimerkiksi niin montaa kenkäparia tai kaikkia vaatteitani, mutta juuri kukaan ei enää pukeudu pelkästään suojatakseen tai peittääkseen itseään. Onneksi oma tyyli on aika stabiili joten vikaostoksia vaatteiden suhteen tulee tehtyä harvoin ja vaatteet tulee käytettyä myös loppuun.

Kuluttamisen vähentämisen lisäksi myös kierrätys on järkevää. Uusiokäyttöä ja uusia käyttötarkoituksia voi etsiä tavaroille sen sijaan että ne viskaisi roskiin. Tai ne voi myydä tai lahjoittaa niitä tarvitseville. Tämä on nykyään jo itsestään selvää ja kierrätyskulttuuri on nousussa. Miksi ei hankkisi tarvitsemaansa käytettynä?

Otso Sillanaukee on vienyt nollahukkaelämän äärimmilleen, ja se on hyvä, koska hän todistaa että se on mahdollista. Oma tavoitteeni on pyrkiä edes lähemmäs sitä, koska minusta tuntuu etten tule koskaan pääsemään siihen äärimmäisyyteen, sen verran minussa on materialistia. Mutta kaikesta turhasta voisin luopua, ja kulutustottumuksiani tulen jatkossakin tarkastelemaan ja toivottavasti saan muutettua niitä vielä lisää.

Zero waste -kirja oli mielenkiintoinen lukukokemus; yksi ihminen kertoo miten hän oli muuttanut elämäänsä. Nollahukkaelämä vaatii kokonaisvaltaisen elämänmuutoksen, että se on mahdollista.

zerowaste
Kuva: Kustantamo S&S

H.S. Arkko: Totuus palaa : Jouni Mömmön maailma

Olin kuullut Mana Mana -nimisestä yhtyeestä, mutta sitä en tiennyt että yksi sen perustajajäsenistä oli Jouni Mömmö. Olin tietoinen myös Maria Magdalena -nimisen kappaleen olemassaolosta mutta en saanut sitä mieleeni. Kun kuuntelin sen siinä vaiheessa kun se mainittiin tässä kirjassa, se jäi korvamadoksi päähäni.

Kirjan alku oli vähän tervanjuontia, mutta kun totuin Arkon lakoniseen, runolliseen jaaritteluun, opin pitämäänkin siitä. Haastattelukatkelmat lukujen väleissä katkoivat sopivasti kerrontaa. Ehkä Arkko haki kirjoitustyylillään jotain samaa kuin Mömmön lyriikoissakin esiintyy paljon: vastakohtia.

Jouni Mömmön musiikki vaatii tietynlaisen fiiliksen kuunneltavakseen. Osin myös tämä kirja. Iltahämärissä ja yön pimeinä tunteina tuo fiilis löytyi. Aloitin kirjan aurinkoisena päivänä junamatkalla. Ehkä siksi sen alku olikin niin tahmea. Arkon analysoidessa tätä suomirockin kummajaista mielenkiinto bändiin heräsi. Ovathan Mana Manan juuret samassa kaupungissa Hassisen Koneen ja Sielun Veljien kanssa, jotka myös pääsivät mukaan kirjan lehdille osaksi tarinaa.

Kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Jos 80- ja 90-lukujen suomirock on lähellä sydäntä, ehdottomasti. Samoin muusikkoelämäkerrat ylipäätään. Kirja kertoo myös nuoresta miehestä, joka yrittää etsiä itseään päihteiden ja musiikin avulla, joutuen kuitenkin mielisairaalaan useampaankin kertaan, koska ei tunnu kuuluvan mihinkään.

manamana-600x872
Kuva: Like Kustannus

Naamion takana

Tähän tekstiin sain inspiraation Garbegen Instagram-julkaisusta, jonka näin tänä aamuna:

31816123_375817016256127_8639972013265387520_ngarbage
The most beautiful photograph ever taken of my face.
Pic courtesy of @renataraksha

Minusta on otettu valokuva, missä näytän enimmäkseen pidätetyltä narkkarilta (en nyt löydä sitä tähän hätään, paperikuvana se minulla on ainakin jossain jemmassa..). Pidän kuvasta suunnattomasti, vaikka olenkin siinä aika lailla itseni näköinen, mutta en kaunis, ainakaan yleisen kauneusihanteen mukaisesti. Mutta kuva itsessään on yksinkertaisesti hyvä. Se herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Onko kuva aito? Näytänkö siinä minulta? Miltä minun pitäisi näyttää?

En pidä itseäni kauniina. Hädin tuskin edes tavallisen näköisenä. Silmäni ovat liian pienet ja lähellä toisiaan, nenäni on liian iso ja epätasaiset hampaani aiheuttavat sen että huuleni asettuvat epäsymmetrisesti. Näen siis peilissä enimmäkseen vikoja, kun siihen katson, niin kuin aika moni muukin meistä.

En kuitenkaan muista että minua olisi koskaan sanottu rumaksi. Hiustyyliäni, vaatetustani tai meikkaamistani on saatettu ehkä katsoa ja kommentoida kummeksuen, mutta ei minua itseäni. Kiusaajille olin helppo kohde koska olin pieni, hiljainen ja ujo. Hekin repivät riemunsa jostain muusta kuin ulkonäöstä. Minulla ei siis pitäisi olla mitään traumoja liittyen ulkonäkööni. Mistä ne ovat sitten tulleet?

”Onpa sinulla nätti mekko.” ”Ovatpa hiuksesi kivasti.” Tällaisia kehuja muistan kuulleeni, lapsena, teininäkin. Mutta en koskaan ”Näytätpä kauniilta”. Vai enkö vain muista? Mutta miksi en muistaisi?

Elin pitkässä parisuhteessa, ja mieleeni ei tule yhtään tilannetta että silloinen puolisoni olisi kehunut ulkonäköäni. Ei silloinkaan kun olin varta vasten laittautunut jotain tilaisuutta varten. Ehkä hän ei vain osannut sanoa sitä ääneen, vaikka olisikin niin ajatellut. Oli hämmentävää kun eromme jälkeen sain kehuja mieheltä johon rakastuin. Ja muiltakin. Vastikään kuulin tuntemattomalta sanat ”Sinulla on kauniit kasvot”. Kiitin kohteliaasti vaikkakin totesin myös että mielipiteensä kullakin.

Kuten sanoin, en ole koskaan pitänyt ulkonäöstäni. Mutta en ole myöskään tiedä miltä haluaisin näyttää, jos voisin muokata kasvonpiirteitäni. Valtavirran mukaan kauniina pidetyt ihmiset ovat minusta enimmäkseen tylsän näköisiä. Lukuunottamatta Marilyn Monroeta. Yleisesti pidän kaikkia ihmisiä jossain määrin kauniina. Epäaitous ja epäluonnollisuus ovat piirteitä, jotka vähentävät kauneutta. Olen yrittänyt opetella meikkaamaan paremmin, ja jossain määrin saankin kasvoistani omastakin mielestä siedettävät. Saan kiinnitettyä huomion niihin asioihin joista pidän ja piilotettua virheet. Mikä tuntuu olevan meikkaamisen tarkoitus noin yleensäkin. Kun näen ihmisiä ilman meikkiä, luonnonkauniina, joko kuvissa tai ihan elävänä, en osaa kuvitella että ajattelisin että joku tarvitsisi meikkiä näyttääkseen paremmalta. Ehkä niin halutessaan erilaiselta, mutta ei paremmalta tai kauniimmalta.

Haluaisin olla vain tyytyväinen ulkonäkööni, koska siinä ei oikeisti ole mitään vikaa, mutta joku estää sen. Ihmisten suhtautuminen minuun? Oma suhtautuminen omaan itseeni? Kulutushysteria ja markkinointikoneiston jatkuvasti luomat uudet tarpeet? Jouduin olemaan kerran meikkaamatta, koska toinen kyynelkanavani oli tukossa ja silmäni vuosi jatkuvasti. Enkä tietenkään halunnut tuhlata vedenkestäviin meikkeihin koska vaiva oli ohimenevä. Unohdin meikittömyyteni aika nopeasti, koska siihen ei kukaan muu kiinnittänyt mitään huomiota. Silti kaivoin meikit taas esille heti kun se oli mahdollista.

Pystyn siis olemaan ilman naamiotani, mutta jos läsnä on muitakin kuin ystäviäni, tai jos joudun muuten sosiaalisiin tilanteisiin, minusta tuntuu että jotain puuttuu. Naamioni on osa minua ja tiedostan sen puuttumisen, jopa nyt kun kirjoitan tätä, vaikka olen ollut kotona koko päivän, siivonnut ja käynyt ulkona vain viemässä roskat.

Miksi?

Kuningas ja sähkökitara

Levottomina aikoina kaukaisen maan pohjoisessa, kylmässä kaupungissa eli Kuningas. Tällä Kuninkaalla ei ollut kruunua, hän ei sellaista tarvinnut. Viitan sijaan häntä lämmitti nahkatakki. Ja hänen valtikkanaan toimi sähkökitara.

Kuningas kulki ja soitti, ja kaikki jotka kuulivat hänen soittoaan, keskeyttivät sen mitä olivat tekemässä ja kuuntelivat. Ja kuultuaan Kuninkaan soiton he muistivat sen niin kauan kuin elivät. Kuningas soitti kun oli pimeä, ja silloin kun meteli verhosi kuppilat. Hänen kitaransa särö rauhoitti levottomat sydämet ja tyynnytti rauhattomat mielet. Pehmeät sävelet toivat mukanaan kaipuun ja surun. Näppäillen hän valoi ajatuksiin toivoa. Kuninkaan kitaran ulvoessa ulvoivat myös he kaikki jotka sen kuulivat.

Kuningas soitti myös silloin kun oli yksin hiljaisuudessa. Soitti itselleen. Soitti kaikille niille jotka eivät olleet kuulemassa, vielä tai enää. Hän loi uusia sävelmia ja piti hengissä vanhoja, etteivät ne pääsisi unohtumaan. Hän piti hengissä mielessään kaikkia niitä jotka nuo sävelmät olivat luoneet. Vain kitaransa kanssa Kuningas tunsi rauhan sydämessään.

Tuli kuitenkin aika jolloin Kuningas heikkeni ja väheni, niin kuin lopulta kaikki meistä. Hänen soittonsa vaimeni, vaikka ihmisten sydämissä paloi edelleen halu kuulla hänen kitaransa ulvontaa ja säröä, näppäilyä ja pehmeitä säveliä. Lopulta Kuningas laski sähkökitaravaltikkansa telineeseen, hänellä ei ollut enää voimia sitä kantaa. Mutta ihmiset kuulivat sen silti.

Sillä hetkellä kun Kuningas nukkui pois, ja vielä kauan sen jälkeen, ihmiset kuulivat hänen soittonsa vieläkin jokaisessa riffissä, jokaisessa soolossa, jokaisessa soinnussa, joka koskaan irtosi yhdestäkään sähkökitarasta. Koska Kuningas eli. Sillä hetkellä kun Kuningas nukkui pois, hänen kitaransa vaikersi viimeisen kerran ja tuo vaikerrus jäi kaikumaan ihmisten mieliin, sydämiin ja sieluihin.

Meille jäi tehtävä. Meidän tehtävämme on muistaa. Ja meidän tehtävämme on pitää huolta että kaikki muutkin muistavat.

Nuku rauhassa,
”King Thomás”,
Tommi Ilmarinen.
Kaikukoon soittosi aina ja ikuisesti.

2015_11_14_062

 

Valokuvauksesta

Minusta kaikilla pitäisi olla joku keino luoda jotain. Valmistaa asioita, tehdä taidetta, luoda jotain uutta. Luominen on terapeuttista, sen avulla voi kertoa asioita joita tuntee tai näkee tai kokee. Eikä luomuksien tarvitse olla upeita ja täydellisiä, riittää että ne ovat olemassa. Eikä niitä tarvitse edes näyttää kellekään, ellei tahdo.

Ryhdyin pakottamaan itseni kirjoittamaan juuri siitä syystä että saisin purettua itseäni johonkin. Kirjoittelen tajunnanvirtaa päiväkirjaan ja vähän harkitumpia tekstejä tänne blogiin. Toinen luomiskanavani, joka on ollut aktiivisempi, kulkee kameran linssin kautta kennolle, joskus jopa filmille vielä nykyäänkin. Olen pitänyt aina valokuvauksesta. Lapsena otin kuvia vanhempieni filmipokkarilla kunnes ostin joskus teininä oman kameran. Sillä on tullut otettua kymmeniä, ellei satoja, keikkakuvia.

A.W. Yrjänä

A.W.Yrjänä, joskus 90-luvun puolessa välissä, luulisin..
Ensimmäinen digikamera, Canon G3, tuli hankittua muistaakseni 2003. Se vaihtui jossain vaiheessa digikompaktiin ja sitten järjestelmään. Nyt mukanani kulkee Sony a6000, joka on pieni ja kätevä. Objektiiveista vain yksi on zoom-versio. Loput ovat kiinteäpolttovälisiä, kaikkea laajakulmasta teleen, myös muuan analoginen linssi löytyy, ja niillä kuvaankin eniten. Kiinnostukseni vanhoihin objektiiveihin heräsi kun sain kaksi Mirandan linssiä. Ne muhivat käyttämättä monta vuotta, siihen saakka kun hankin nykyisen kamerani ja siihen oli tarjolla sopiva adapteri näiden linssien kiinnitykseen ja käyttöönottoon.

Kamera ja linssit

Melkein koko kalusto..
Pidän kuvaamisesta enemmän kuin kuvien käsittelystä. Yleensä en jaksa nysvätä kuvankäsittelyohjelman kanssa juurikaan. Dokumentoin mielummin kaikkea näkemääni kuin suunnittelen kuvan etukäteen, poislukien tilanteet joissa kuvia otetaan tiettyä tarkoitusta varten. En hae teknisesti täydellisiä kuvia, vaan haluan että kuvistani välittyy ensisijaisesti kuvaushetken fiilis. Haluaisin kuvata enemmän ihmisiä. Sitä rajoittaa vain kehtaaminen, kun ei kehtaa ottaa kuvaa tuntemattomasta eikä kehtaa pyytää lupaa, välttämättä edes tutuilta, kuvan ottamiseen.

Viime viikonloppuna otin kameran mukaani kaverini syntymäpäiväbileisiin. Siellä pääsin harjoittelemaan taas lisää vanhaa rakkauttani keikkakuvausta, myös vähän vaihtelevemmista kuvakulmista.

backstage

Backstage
Joskus taas mielessä on kuva, jonka tahtoo saada otettua. Se suorastaan vaatii saada tulla luoduksi. Näin myös kävi. Kaverini sai lahjaksi kukkaseppeleen ja halusin tietysti hänestä kuvan se päässään. Ajatus ehti hetken hautoa mielessäni, sain idean, sitten pyysin hänet kanssani ulos. Valitsin ympäristöstä sopivimman taustan ja otin kolme kuvaa. Ensimmäinen sarjasta oli paras, niin käy minulle usein. Pienen jälkikäsittelyn ja tunnelmaan sopivan värimaailman luomisen jälkeen olin tyytyväinen lopputulokseen. Kommenteista päätellen niin oli myös kohde itsekin.

J.A.R.

J.A.R.
Yritän kuljettaa kameraa aina mukanani. Siis myös sitä oikeaa kameraa, luuri on jo kasvanut käteni jatkeeksi, se kulkee mukana joka tapauksessa, ja sen avulla täytän Instagram-tiliäni. Ne sillä oikealla kameralla kuvatut kuvat julkaisen Flickrissä.

Välillä pitäisi malttaa hidastaa tahtia, että ehtisi nähdä, pysähtyä ja ottaa se kuva. Ikuistaa se hetki, tunnelma, kohtaaminen, ettei se unohtuisi.