Tuho

Kun ei voi hengittää. Kun kukaan ei auta pinnalle. Kun kättä ei löydä.

Kun on päätynyt tilanteeseen jossa pitää tehdä päätöksiä ja asioita joiden tekemistä pelkää. Mutta on niin pahassa umpikujassa että siitä löydä muuta ulospääsyä. Eikä se toinen, jolle puhuu, sano mitään, ei auta, ei ehdota, ei pysäytä.

Olin jo pitkään ollut tuossa tilanteessa. Liian pitkään. Minuun sattui, olin uupunut, väsynyt, heikko, yksin. Yritin sinnitellä ja lopulta en osannut tehdä muuta kuin pelastaa itseni. Miksi saan sen vieläkin tuntumaan omalta syyltäni? Olisiko minun pitänyt antaa vain kaiken tuhota sen mitä olen? Miksi?

Kun oli jo niin kauan ollut sietokykynsä äärirajoilla, olisi voinut kuvitella että olo helpottuisi. Mutta romahdin henkisesti täysin. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin että olin tehnyt elämäni suurimman virheen kun olin jättänyt rakkauden taakseni. Olen pettynyt itseeni. Olisiko minun pitänyt vielä yrittää enemmän, jaksaa enemmän, tehdä jotain enemmän? Kuinka kovaa pitää huutaa että toinen kuulee? Kuinka pitkälle kurottaa ja haroa tyhjää? Miksi toinen ei tule vastaan?

En halua ajatella hänestä pahaa. En halua uskoa että hänessä olisi jotain vikaa. Siksi syytän itseäni. Enhän minä olisi voinut rakastaa häntä niin kovasti jos hän ei olisi sen arvoinen? Eikö hän rakastanut minua vioistani ja puutteistani huolimatta?

En lakkaa koskaan rakastamasta. Jos lakkaisin, se tarkoittaisi sitä etten enää haluaisi muistaa, arvostaa, tuntea. Olen alkanut pelkäämään. Pelkään että en uskalla enää luottaa keneenkään, en uskalla enää avata itseäni kenellekään. En uskalla ottaa kenenkään kädestä kiinni ja antaa toivon viedä. Pelkään että rikon taas kaiken.

Nyt olen tyhjä. En ole vieläkään itkenyt itseäni kuiviin. En ole vieläkään antanut itselleni anteeksi. Käsittelen tunteitani yksi kerrallaan. Kaipaus kerrallaan. Pettymys kerrallaan. Isku kerrallaan.

Minä tiedän että minä olen vahva. Jonain päivänä. Ehjä en tule olemaan koskaan.

Mainokset

Tyhjä

Minä olen tyhjä. Minulla ei ole mitään annettavaa. Olen kuluttanut itseni loppuun antamalla, tuntemalla, kaipaamalla, haluamalla, hallitsemalla, toivomalla. Käytän viimeiset rippeet itsestäni siihen että lakkaan tekemästä tuota kaikkea. Annan tunteiden tulla ja mennä, en halua tarttua niihin enää kiinni, en nyt, en vielä. Yritän lopettaa antamisen tulvan, sen joka kuluttaa minut pois. Tahdon lakata kaipaamasta niin paljon että se sattuu, että se vie minulta voimat. Haluan asioiden olevan taas hyvin, en halua minkään olevan rikki, mutta minä en voi mitään korjata, en voi edes valita mikä korjaantuu, vain aika voi sen tehdä. Tahdon hallita edes jotain, mutta en voi tarttua mihinkään, minulla ei ole siihen mahdollisuutta, ei kykyä, en hallitse edes itseäni. Toivosta sydämeni pitää itsepintaisesti kiinni, mutta minun pitää unohtaa se. Haluan olla vapaa, antaa kaiken tulla ja mennä omaan tahtiinsa, tapahtua. Haluan pystyä siihen.

Elän hetki kerrallaan, ajatus kerrallaan, teko kerrallaan. En näe tulevaa. En näe edes huomista. Ehkä minun ei edes tarvitse. Ei nyt.

Olen turha tälle maailmankaikkeudelle, ympärilläni olevalle maailmalle. Olen turha niin kauan kuin minulla ei ole tarkoitusta, ei merkitystä, ei vaikutusta. Voisin nukkua ikuisuuden. Unohtaa kaiken, unohtua itse. Olla olematta. Koska en ole mitään jos olen tyhjä. Odotan että olen taas jotain.

Tuli ja vesi

Ero. Pieni sana, suuri elämänmuutos. Taas. Luin uudestaan kirjoituksiani muutaman vuoden takaa, kuinka silloin menin rikki ja kuinka pikkuhiljaa selvisin siitä. Nyt, kun olen taas samassa tilanteessa, saan niistä voimaa: olen selvinnyt tästä ennenkin. Samoin kuin minulle läheisiltä ihmisiltä, jotka jaksavat kuunnella, antavat näkökulmia ja vertaistukea. Sanovat ja kirjoittavat niitä asioita jotka minun pitää kuulla ja lukea. Olen heille kiitollinen.

Halusin niin paljon uskoa että olin vihdoin löytänyt sen toisen puoliskoni, vastaparini. Uskoin ja toivoin niin koko pienen sieluni ja sydämeni kyllyydestä. Rakastuin kaikkeen hänessä, kaikkeen siihen mitä hän on. Rakastuin siihen miten hän katsoi minua, miten hän minut näki. Ja humaltavina ja huumaavina hetkinä en nähnyt kuin hänet, ja tahdoin olla hänelle kaikki. En halunnut koskaan menettää häntä. Kaikki oli hyvää, täydellistä kun olimme yhdessä. Kuin kaikki olisi tarkoitettu, kuin se olisi kohtalo. Kunnes se lakkasi olemasta.

Pienet asiat eivät enää olleet tarpeeksi. Ehkä kaipasimme kumpikin sitä mitä olimme luulleet löytäneemme, sen ihmisen joka täydentää, tekee onnelliseksi. Kulutin itseäni antamalla, ottamalla, vastaamalla, rakastamalla. Kunnes siihen asti huomiotta jätetty itsesuojeluvaisto tulee paikalle ja sulkee minut oman muurinsa taakse. Tuon muurin takana kaipasin rauhaa ja tasapainoa, ilman kohinaa, ilman odotuksia. Yritin ymmärtää ja etsin ratkaisua. Mietin miksi emme riitä, miksi rakkaus ei riitä.

Nyt olen antanut itseni olla ajatusteni ja tunteideni kanssa. Olen antanut niiden valua päälleni ja hukuttaa minut, kulkea minusta läpi. Yritän edelleen uskoa että kaikella on tarkoitus.

Puolet elämästäni olen ollut osa jotain toista, minulla on aina ollut elämässäni joku joka vaikuttaa, muovaa. Välillä kun katson peiliin, en ole varma tunnenko häntä joka katsoo takaisin. Niinä lyhyinä hetkinä, kun olen ollut yksin, olen nähnyt pilkahduksia itsessäni jostain, mikä tuntuu omalta, vain minulta. Muutoin olen kuin vesi joka muuttaa muotoaan, täyttää, peilaa.

Yritän edelleen ymmärtää miksi olen nyt tässä. Enkä keksi muita syitä kuin rakkaus. Tahto tulla rakastetuksi. Tahto olla jollekin tärkeä, ainutlaatuinen. Halu antaa sitä rakkautta mitä kukaan muu ei voi antaa. Halu olla lähde onneen.

Mutta rakkaus ei ole tuhovoima.

Rakkaus on voima.

Autotonta elämää

Muutama viikko sitten Tero myi auton pois. Sillä ajeltiin ehkä kerran viikossa-kahdessa, ja itse en ole ajanut autolla muistaakseni pariin vuoteen. Onhan se kätevä kapine olla olemassa, mutta mietimme myös että onko se sen rahan arvoinen, mitä auton ylläpito maksaa: vakuutukset, remontit, polttoaine, autopaikka, jne. Tulimme siihen tulokseen että ei. Liikkeelle pääsemme jalan, polkupyörällä ja julkisilla, kaupungissa asumisen etuja. Äitini luo on hyvinkin kätevä junailla. Lentokentälle pääsee bussilla, samoin kuin niiden kavereiden luo, jotka asuvat kauempana kuin mitä polkupyörällä jaksaa veivata.

Ainoa hidaste autosta luopumiseen oli tavarankuljetus. Viimeksi jouduin sumplimaan kyydin tikkaille, jotka ostin remonttia ja muutakin käyttöä varten. Vaikka kuljetettava matka ei ollut kuin muutamia kilometrejä, pitkien tikkaiden kuljettaminen bussissa tai polkupyörällä vaikutti liian vaivalloiselta, vaikka olisi varmasti ollut mahdollista. Onneksi Teron äiti astui autoineen kuvaan ja saimme tikkaat kuskattua.

Polkupyörällä saa kuljetettua kaikennäköistä, muun muassa parimetriä korkean vanhan kaapin ainakin muutaman sata metriä, jos niikseen tulee (tästä tullee lisää tarinaa jossain vaiheessa Jotain Omaa -blogiin). Tarakalla on tilava kori ja reppu kulkee selässä. Mutta vähänkään isomman tavaran kuljettaminen on sitten vähän haastavampaa. Siksipä investoin polkupyörän peräkärryyn. Burley Nomad Trailer maksoi ihan kelpo summan rahaa, mutta uskon että se tulee maksamaan itsensä takaisin jo tämän kesän aikana ainakin hyödyllisyydessään. Kärry on myös kevyt, 6,5 kiloa, ja se on helppo pakata läjään säilytystä varten kasaan. Croozer Cargo oli toisena vaihtoehtona mukana loppumetreille asti, mutta Burley voitti painollaan ja sateenkestävyydellään.

Tyhjänä kärryä ei edes huomaa, kunhan muistaa että se on siellä perässä ettei sillä törmäile muun muassa aitaan (*hups*). Kun kärryyn lastasi 20 kiloisen tasoitesäkin, alkoi jo tuntua että perässä on jotain, mutta kun pyörään saa vauhtia, tasaisella ei kärry juuri hidasta. Ylämäessä joutuu sotkemaan vähän enemmän voimalla ettei vauhti hyydy. Luulen että kärry tulee Murheenkryynini kanssa ratkaisemaan ainakin osan kuljetusongemista.

PSX_20180705_204347.jpg

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

Pidin kovasti Andrew Michael Hurleyn Hylätystä rannasta, joten pakkohan tähän Paholaisen päivään piti tarttua. Tämänkin genreksi on määritelty kauhu, mutta kirjan alkupuolella varsinaista kauhua ei paljoa löytynyt. Onneksi asia korjaantui loppua kohden.

John palaa kotiseudulleen isoisänsä Ukon hautajaisiin. Johnin isä, Taata, on jäänyt yksin hoitamaan tilaa ja pojan velvollisuudentunto alkaa painaa: Taata tarvitsee apua tilanhoitoon. Hänen tuore vaimonsa Kat on vain toista mieltä. Nummilla ja laaksolla ei ole häneen yhtä suurta vaikutusta kuin siellä kasvaneeseen Johniin.

Paholaisen päivä lähestyy myös. Joskus muinoin lumipyryn saarrettua laakson itse Vanha Kehno livahti kylään ja sai aikaan onnettomuuksia ja tuhoa, sen muistoksi kylässä vietetään joka vuosi Paholaisen päivää omine perinteineen. Ulkopuolisten silmin rituaalit ja tavat vaikuttavat omituisilta, mutta ne kuuluvat vahvasti kyläläisten vuosirytmiin.

Kirjassa liikutaan enimmäiseen nykyhetkessä, mutta välillä käydään matkoja menneisyyteen, Johnin lapsuuteen. Kylän sukujen väliset jännitteet tuovat oman painolastinsa tarinaan. Moni, muun muassa John, lähti kylästä heti kun sai vain mahdollisuuden, osa jäi kuitenkin jatkamaan sukunsa tilan hoitamista. Mutta Endlandsin ja sen ympäröivien maisemien vetovoima saa paenneita myös palaamaan takaisin.

Varsinaisen kauhun vähyydestä huolimatta Paholaisen päivä on kirja joka pitää kyllä otteessaan, jännitteitä pidetään yllä muin keinoin. Paholainen on läsnä eikä kuitenkaa ole.

paholaisenpaiva.jpg

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Pitkästä aikaa goottilaista kauhunkaltaista kirjallisuutta. Alkujaan 1962 julkaistu teos on vasta nyt suomennettu ja etuliepeen mukaan kirjasta on tekeillä myös elokuva. Ohjaajaksi sopisi mielestäni oikein hyvin eräs Tim Burton, mutta IMDB kertoo että ohjaaja on Stacie Passon.

Blackwoodin sukukartanossa kylän laidalla asuvat sisarukset Constance ja Merricat sekä heidän Julian-setänsä, joka on joutunut pyörätuoliin. Muu perhe on kuollut. Merricat hautailee tavararoita ja Constance pitää huolta talosta ja perheenjäsenistään. Heillä on tiukat rutiinit joita he noudatavat päivästä ja viikosta toiseen. Blackwoodin asukkaat haluavat pysytellä omassa rauhassaan mutta aina tätä toivetta ei kunnioiteta. Ja kaikista vähiten sen tekee heidän serkkunsa Charles, joka ilmestyy eräänä päivänä kartanoon suvun rikkauksien houkuttelemana.

Pidin kirjasta kovasti. Se oli osin sadunomainen. Varsinkin Merricatin ansiosta, hänen mielikuvituksensa, leikkinsä ja omituiset tapansa saivat välillä miettimään olivatko tytöt oikeasti edes olemassa. Kirja on myös kertomus siitä miten pienessä kyläyhteisössä ahdasmielisyys kasvaa ja leviää sekä siitä, miten paikalliset legendat syntyvät.

Shirley Jacksonilta ei muuta olekaan suomennettu. Mutta kiinnostus heräsi sen verran että hänen teoksiinsa voisi tarttua myös alkukielellä. Lisäinfoa Wikipediassa. Hyviä kummitustarinoita ja goottilaisromaaneja kun nykyisin on aika harvassa.

linnaon