Kuningas ja sähkökitara

Levottomina aikoina kaukaisen maan pohjoisessa, kylmässä kaupungissa eli Kuningas. Tällä Kuninkaalla ei ollut kruunua, hän ei sellaista tarvinnut. Viitan sijaan häntä lämmitti nahkatakki. Ja hänen valtikkanaan toimi sähkökitara.

Kuningas kulki ja soitti, ja kaikki jotka kuulivat hänen soittoaan, keskeyttivät sen mitä olivat tekemässä ja kuuntelivat. Ja kuultuaan Kuninkaan soiton he muistivat sen niin kauan kuin elivät. Kuningas soitti kun oli pimeä, ja silloin kun meteli verhosi kuppilat. Hänen kitaransa särö rauhoitti levottomat sydämet ja tyynnytti rauhattomat mielet. Pehmeät sävelet toivat mukanaan kaipuun ja surun. Näppäillen hän valoi ajatuksiin toivoa. Kuninkaan kitaran ulvoessa ulvoivat myös he kaikki jotka sen kuulivat.

Kuningas soitti myös silloin kun oli yksin hiljaisuudessa. Soitti itselleen. Soitti kaikille niille jotka eivät olleet kuulemassa, vielä tai enää. Hän loi uusia sävelmia ja piti hengissä vanhoja, etteivät ne pääsisi unohtumaan. Hän piti hengissä mielessään kaikkia niitä jotka nuo sävelmät olivat luoneet. Vain kitaransa kanssa Kuningas tunsi rauhan sydämessään.

Tuli kuitenkin aika jolloin Kuningas heikkeni ja väheni, niin kuin lopulta kaikki meistä. Hänen soittonsa vaimeni, vaikka ihmisten sydämissä paloi edelleen halu kuulla hänen kitaransa ulvontaa ja säröä, näppäilyä ja pehmeitä säveliä. Lopulta Kuningas laski sähkökitaravaltikkansa telineeseen, hänellä ei ollut enää voimia sitä kantaa. Mutta ihmiset kuulivat sen silti.

Sillä hetkellä kun Kuningas nukkui pois, ja vielä kauan sen jälkeen, ihmiset kuulivat hänen soittonsa vieläkin jokaisessa riffissä, jokaisessa soolossa, jokaisessa soinnussa, joka koskaan irtosi yhdestäkään sähkökitarasta. Koska Kuningas eli. Sillä hetkellä kun Kuningas nukkui pois, hänen kitaransa vaikersi viimeisen kerran ja tuo vaikerrus jäi kaikumaan ihmisten mieliin, sydämiin ja sieluihin.

Meille jäi tehtävä. Meidän tehtävämme on muistaa. Ja meidän tehtävämme on pitää huolta että kaikki muutkin muistavat.

Nuku rauhassa,
”King Thomás”,
Tommi Ilmarinen.
Kaikukoon soittosi aina ja ikuisesti.

2015_11_14_062

 

Mainokset

Pariisin kevät

Kuulin Arto Tuunelasta ensimmäisen kerran kun hän oli tuottanut CMX:n Mesmeria-albumin. Jossain tuli vastaan tiedonpalanen että hänellä on myös oma bändi, Pariisin kevät. Tämän kylän poikii ja Kesäyö olivat biisejä, joita olin siinä vaiheessa jo kuullutkin, mutta ne eivät olleet inspiroineet minua tutustumaan bändiin sen enempää. Sitten vastaan tuli video, joka oli tehty kappaleelle nimeltä Odotus. Ei liene yllätys että videon tarina jäi mieleen ja sen myötä biisi kummittelemaan mieleen.

 

Näin ensimmäisen kerran Pariisin Kevään livenä Qstockissa 2017. Saman vuoden joulukuussa lähdin Nelivitoseen katsomaan bändiä toista kertaa ja tuon keikan jälkeen olin menettänyt sydämeni lopullisesti. Taitava bändi ja Arto Tuunelan lavakarisma, mitä muuta tarvitaan?

En yleensä jaksa perustaa pop-bändeistä, en koti- enkä ulkomaisista. Kuuntelen kyllä poppia, jos nyt esimerkiksi Paloma Faith, Tori Amos ja Kate Bush popiksi lasketaan. Mutta suomeksi laulettuna? Ja Arto Tuunelan ääni ei ole matala ja syvä, niin kuin monen muun miesartistin tai keulahahmon bändissä, joiden levyjä on hyllyyni päätynyt. Mikä sitten tässä bändissä vetää puoleensa minua? Paatuneehkoa rokkaria? Ehkä se on fiilis. Ja lyriikat. Ja kokonaisuus, joka on tehty niin taidokkaasti. Mitä muuta hyvältä musiikilta vaaditaan? Kirsikkana kakussa on loistavat, elokuvamaiset musiikkivideot.

Näin eilen Pariisin Kevään elävänä (vasta) kolmatta kertaa. Odottelin keikan alkua eturivin tuntumassa useammankin fanityttösen ja -poikasen ympäröimänä. En muista milloin olisin käynyt yksin keikalla, mutta yksinäinen olo ei missään nimessä vallannut mieltäni, vaikka en tuntenutkaan ympäriltäni ketään. Tunnelma itse keikalla tuoksui hajuvedelle, deodorantille ja hielle, harva pysyi aloillaan ja baarin lämpötila nousi omiin sfääreihinsä yleisön fiiliksen mukana. En myöskään tarvinnut alkoholia päihtyäkseni, musiikki riitti.

Keikalta tarttui mukaan Kaikki on satua -albumi. Kuumeen ostin jo heti sen julkaisun jälkeen. Nyt tarvitsee vielä metsästää ne loputkin..

On musiikillisesti terveellistä välillä harhailla oman musiikkilisen mukavusalueensa ulkopuolelle. Ystäväni on esimerkiksi pistänyt itsensä metallilakkoon. Itse en ole niin genrerajoittunut että se toimisi minulla. Mutta voisin ylipäätään kuunnella enemmän musiikkia ja antaa tv:n mädättää vähemmän aivojani..

IMG_20180429_230733_449

 

 

CMX, Hevimesta, 290318

CMX on yksi niitä bändejä, joiden parissa olen kasvanut, elänyt ja myös kiinnostunut joistain asioista. Ensimmäinen kuulemani kappale oli Kätketty kukka, ja se herätti mielenkiinnon bändiä kohtaan. Onneksi kaveripiiristäni löytyi joku, jonka avulla pääsin tutustumaan heihin ja tuotantoonsa enemmän, elettiin kuitenkin aikaa ennen internetin yleistymistä..

Näin nyt CMX:n elävänä ties kuinka monennetta kertaa ja aina keikat tuntuvat loppuvan kesken. Ensimmäinen kerta oli Ouluhallissa joskus 90-luvun alkupuolella ja oli aika kun kävin heiltä katsomassa jokaisen Oulun keikan ja jokusen muunkin. Sitten minun keikkavierailuihini tuli tauko, mutta olen ottanut vahingon takaisin tässä viime vuosina.

Huomasin myös että olen kuunnellut bändiä ihan liian vähän koska olen unohtanut paljon lyriikoita. Enää ei irronnut Katariinanpyörä, Discoinferno eikä Siivekäs ihan lonkalta. Kätketty kukka, Kultanaamio ja Ainomieli sen sijaan ovat hyvinkin syvällä selkärangassa.. Keikalla tuli siis vanhoja, tuttuja biisejä mutta myös otteita tuoreimmalta Alkuteos-albumilta.. Minua hieman harmittaa että en hankkinut sitä vinyylinä vaan tylsästi cd-versiona. Täytyy ehkä korjata tilanne jossain vaiheessa, sillä uskon että Alkuteoksesta saa vielä enemmän irti vinyyliformaatissa..

Illan kruunasi sekä Halmkronalta saatu plektra että fanityttöily lähtiessämme narikassa kun törmäsimme mieheen ja juttelimme semihumalassa kaikkea turhaa. Nuorempi versio minusta olisi ollut ihan pähkinöinä. Mutta täytyy tunnustaa että nykyinen minä olisi ollut vielä enemmän pähkinöinä jos olisin tavannut itse pääpirun, shamaanin ja ylijumalan, A.W. Yrjänän. En tiedä osaisinko suhtautua hänen huomioonsa ja seuraansa yhtä keveästi kuin Halmkronan.. Olin jokatapauksessa seuraavan päivän muusina, sekä fyysisesti että henkisesti, kiitos ei niin täydellisen kenkävalintani, jammailun sekä keikalla että tanssilattialla, itse keikan ja kotimatkan fiilistelyn, unohtamatta alle 4 tunnin yöunia..

Kiitos CMX. Nautin teistä taas ensi kerralla.

29093943_1608771879218644_9139492463730229248_n

Michael Monroe, Hevimesta, 160318

Eilen oli aika mones Michael Monroen keikka minkä näen ja ammattilaiset ei koskaan petä. Hevimestan lava oli kyllä Michael Monroen kaltaiselle ikiliikkujalle pieni ja matala ja rajoitti normaalia lavaliikkumista, mutta puitteiden mukaan mennään. Ja keikkahan oli hyvä, rajoitteista huolimatta. Tämän vuosituhannen puolella tehdyt biisit olin kaikki kyllä kuullut, mutta kyllä ne helmet löytyvät vanhemmasta materiaalista.

Kuvaamaan en hirvittävästi edes alkanut. Eturivin rouvien kännykät olivat enimmäkseen tiellä kun yritin. Mutta tämän hetken sain talteen. Ja tämä riittää.

29093871_154951245188310_7068625672171683840_n1

Muun yleisön keskellä minulla tuli kohtalaisen nuori olo. Onhan Michael Monroe jo pitkän linjan rock-muusikko ja tehnyt juttuaan jo vuosikymmenet mutta silti olisin kaivannut yleisöön enemmän nuorempaa porukkaa. Onko nuoriso unohtanut rock-musiikin? Vai kuuntelevatko vain nuoremman polven tekemää rock-musiikkia. Toivottavasti kuuntelevat kuitenkin, edes jotain.

Muuten ilta oli aika hiljainen. Baari tyhjeni keikan jälkeen, harva jäi viettämään aikaa Mestaan. Satunnaisia tuttuja. Höpinää musiikista ja elämästä. Sitten kello näytti yhtäkkiä kotiinlähdön aikaa. Hyvässä seurassa aika kuluu nopeasti. Muutaman viinilasillisen pieni humala ei aikaansaanut edes krapulaa. Nyt vietän itse illan keikkaleskenä ja nautiskelen hiljaisuudesta edellisillan äänekkaan korvakarkin jälkeen.

Oulu-Helsinki-Turku-Oulu

Kotikaupungin loska tuli karistettua jaloista muutamaksi päiväksi. Matkailu avartaa, ja sen avulla voi myös tuulettaa päätään. Ei paljon ehtinyt arkiasioita miettiä. Onneksi.

Ensimmäinen etappi oli Helsinki. Vähän shoppailua Morticiassa, Destinyssä ja Cybershopissa. Uusia lempivaatteita ja uudet silmänvärinmuuttajat. Vanhat efektipiilarit olivat käytössä kuitenkin illan keikalla. Näin Cradle of Filthin kolmatta kertaa, vaikka en bändiä koskaan oikeastaan edes kuuntele. Mutta hieno show. taitavat soittajat ja keikkaelämys olivat tervetulleita. Ja olipahan taas syy pistää silmät punaisiksi..

 

Vegaanisia ruokapaikkavinkkejä Helsingistä: Kippo, Naughty Brgr sekä Kuppi ja Muffini.

Keikan jälkeisenä päivänä junalla Turkuun. Ja Turussahan pitää treffata oululainen kaveri, kun sattui olemaan samassa kaupungissa. Toki nähtiin myös turkulaisia kavereita. Mutta syy Turun vierailuun oli kuitenkin Taru sormusten herrasta Turun kaupunginteatterissa. Vaatii taitoa puristaa sellainen hervoton tiiliskivi neljän tunnin näytelmäksi. Mutta olivat todellakin onnistuneet. Toki jotain oli pitänyt jättää pois ja joitain asioita käytiin hyvinkin nopeasti läpi, mutta tarina kulki juuri niin kuin pitikin. Suosittelen lämpimästi jos vain on mahdollista päästä tämä näytelmä näkemään.

Turussa kolusimme myös muutaman kirpputorin, divarin ja kirpputorin löytäen kaikkea kivaa. Omituiset Opukset ja Alfa Antikva ovat kirjanmetsästäjille otollisia paikkoja, jälkimmäisestä löytyy myös levyjä. Maistelimme (alkoholi)juomia pankissa (Old Bank), apteekissa (Uusi Apteekki), koulussa (Panimoravintola Koulu) ja vessassa (WaterLoo Pub). PureHero, China & Thai Palace, Kahvila Tiirikkala ja Tikitak pitivät huolen että nälkäkään ei jäänyt.

Kotimatkalla junanvaihto Tampereella. Harmittavan lyhyt vaihtoväli tavata tuttuja niiltä nurkilta. Viihdytin itseäni kotimatkan katselemalla YouTubesta muun muassa Garbagen studiolivejä ja Fleabagia Areenasta. Kaksi ensimmäistä jaksoa jaksoin katsoa pätkivällä junaverkolla mutta loput pitää nauttia yhtäjaksoisesti ilman tökkimisiä ikioman wlanin kautta. Jäin kuitenkin heti koukkuun.. Kuiva brittihuumori on aina iskenyt minuun..

Sitten pitäisikin alkaa suunnittelemaan jo seuraavaa reissua. Syy, seura, kohde ja ajankohta ovat jo tiedossa. Kulkuväline ja majoitus vielä eivät.

Tie taipuu & Hanoi Rocks ’82-’84

Luin Sami Yaffan omaelämäkerran Tie taipuu aikalailla ahmien ja Justin Thomasin Hanoi Rocks -valokuvakirjaa on tullut selailtua myös useampaan kertaan. Myös Samin kirjassa on Thomasin valokuvia Hanoi-ajalta.

Tie taipuu oli todella nautittavaa luettavaa. Eikä vain aiheensa kiinnostavuuden puolesta. Kuulin koko ajan Samin äänen päässäni lukiessani, tutuksi se oli tullut viimeksi Sound Tracker -sarjasta. Sekään ei haitannut että teksti oli täysin Samin puheenpartta, vaikka ei näillä pohjoisilla leveyksillä sellaista kieltä juurikaan kuule eikä siihen näin ollen ole tottunut. Todella iso plussa tuli myös siitä että esipuheessa tarinat tallentanut Tommi Liimatta kertoo nauhoittaneensa keskustelut c-kaseteille!

Minulla on aina ollut Sami Yaffasta sellainen kuva, että hän on lämmin ja fiksu ihminen. Paljon maailmaa nähneenä ei ole voinut välttyä varmastikaan siltä, etteikö maailmankatsomus olisi avartunut ja ymmärrys maailman menosta kasvanut. Nyt tuo mielikuva vain vahvistui. Sami on yksi niistä muusikoista ja julkisuuden henkilöistä joita voi sanoa kunnioittavansa. Hän ei kirjassaan missään vaiheessa uhonnut, retostellut tai brassaillut, vaan kertoi niin kuin asiat olivat ja omat mielipiteensä ilman turhaa paatosta tai hehkutusta.

Justin Thomasin kuvat Hanoi Rocks ’82-’84-kirjassa olivat pelkkää silmäkarkkia. Tekstit olivat melkein toisintoja Samin kirjasta, eri kynästä vain lähtöisin. Kauniita nuoria rokkareita särkemässä sydämiä minne ikinä menivätkään. Thomasin kirjassa loppu oli vain surullinen, enkä ole ainoa joka on joskus miettinyt mitä olisikaan voinut tapahtua ilman sitä kohtalokasta onnettomuutta. Samin kirjassa taas elämä jatkuu ja tuo eteensä uusia juttuja, haasteita, rakkauksia..

Lähes koko elämänsä Hanoi Rocksia kuunnelleenne ja fanittaneellekin nämä kirjat ovat pakkolukemistoa. Ehkä pitäisi tehdä aikaa myös Väntäsen Michael Monroe -kirjalle, joka on ensimmäisen painoksen julkaisusta alkaen seissyt hyllyssä toistaiseksi lukematta..

Minulla on myös selkeästi joku viehätys basisteihin, olenhan diggaillut muun muassa Type O Negativen Peter Steeleä ja CMX:n A.W. Yrjänää lähes koko pienen ikäni. Ja se oma, henkilökohtainen basisti löytyy myös.. Vaikka kaikki näistä henkilöistä ovat hyvinkin erilaisia, heitä yhdistää se jokin, mistä minä pidän.

Kuvassa allekirjoittanut herra Yaffan kanssa joskus parikymmentä vuotta sitten Jan Stenforsin keikan jälkeen Oulun Rauhalassa. En panisi pahakseni jos kohtaisin hänet vielä joskus uudestaankin.

sami

 

Pamela Des Barres: Let’s spend the night together – bändäreitä ja takahuoneiden muusia

En ole ikinä oikeastaan tutustunut bändärikulttuuriin, siksipä tartuin tähän kirjaan kun se tuli töissä vastaan. Vaan jotenkin tuntuu että tämä jäänee ainoaksi..

Kirjassa esiintyviä bändäreitä on haastatellut Pamela Des Barres, bändäri itsekin. Pamela tuntee henkilökohtaisesti mm. Frank Zappan, Rolling Stonesin jäsenet ja monia muita rockkukkoja. Minulla meni monta kuukautta tämän kirjan lukemiseen. Ihan vain siitä syytä, että montaa stooria peräkkäin ei voinut lukea, koska naisten tarinat olivat hyvin samankaltaisia. Teini-ikäisenä kapinaa, päihteitä, tahto päästä näkemään bändi vielä lähempää kuin lavan reunalta, olla bändin mukana, monilla ihan vain rakkaudesta musiikkiin. Muutama nainen jäi kuitenkin mieleen: Tura Satana, joka opetti itse kuningas Elviksen suutelemaan ja rakastelemaan, omien sanojensa mukaan. Cynthia Plaster Caster, joka ystävänsä kanssa ikuisti rokkitähtien peniksiä kipsivaloksiksi, ja Jimi Hendrix oli ensimmäinen kipsifallos. Myös Marilyn Mansonin lähelle päässyt Lexa Vonn oli mielenkiintoinen tapaus, koska hän ei kuulemma koskaan harrastanut Mansonin kanssa seksiä, mikä oli todella poikkeuksellista tässä kirjassa.

Ymmärrän toisaalta bändäreitä, olenhan itsekin aina tuntenut vetoa rokkareita kohtaan, useimmat tapaamistani ovat myös rentoja ja mukavia ihmisiä. Myös takahuoneet ovat omien kokemuksieni mukaan hyvinkin viihtyisiä paikkoja, kunhan ei välitä satunnaisesta nakuilusta ja hienhajusta.. Mutta ajatus siitä, että on jollekin vain hetken lelu, se tämän kaupungin tyttö, kun seuraavana iltana se on joku toinen tyttö toisessa kaupungissa, on sellainen, mitä en haluaisi itse kokea. Ja vielä kun jotkut näistä bändäreistä olivat uskollisia rokkareilleen, vaikka tiesivät että rokkari ei varmasti olisi uskollinen hänelle. Monet pääsivät jopa naimisiin rokkariensa kanssa, harva liitto tosin kesti. Ehkä olen vain liian yksiavioinen ja tarpeeksi mustasukkainen. Puhumattakaan siitä että olen saanut valloitettua tuon oman rokkarini ja voin olla hänen henkilökohtainen bändärinsä..

Suomessa vastaavaa bändärikulttuuria ei ainakaan näin suuressa mittakaavassa ole tietääkseni koskaan ollut, ja myös suuressa maailmassa meno saattaa olla nykyään jo hillitympää. Mutta en kuitenkaan usko että bändärit häviävät mihinkään, koska heitä on aina ollut. Ennen rockmusiikkia he ihailivat runoilijoita ja taiteilijoita. Myös runoilijat, taiteilijat ja rokkarit ovat aina kaivanneet kauniita naisia inspiraatiokseen ja muusikseen. Mutta sen kuvan sain vielä kirjasta että bändärit toimivat myös munanjatkeina, ihan kuin maskuliinisuutta mitattaisiin sillä kuinka monta naista saa kaadettua yhden kiertueen aikana.

En kuitenkaan sääli tai tuomitse bändäreitä, vaan nostan heille hattua. He tekivät kaiken omasta vapaasta tahdostaan ja saivat miehet lankeamaan piikkikorkoisten jalkojensa juureen, palvontaa oli puolin ja toisin. Minusta ei vain tähän hommaan olisi, keräilen mielummin rokkareita muistikortille, he kestävätkin siellä kauemmin.

12749885_769501973149498_1991115866_n