CMX, Hevimesta, 290318

CMX on yksi niitä bändejä, joiden parissa olen kasvanut, elänyt ja myös kiinnostunut joistain asioista. Ensimmäinen kuulemani kappale oli Kätketty kukka, ja se herätti mielenkiinnon bändiä kohtaan. Onneksi kaveripiiristäni löytyi joku, jonka avulla pääsin tutustumaan heihin ja tuotantoonsa enemmän, elettiin kuitenkin aikaa ennen internetin yleistymistä..

Näin nyt CMX:n elävänä ties kuinka monennetta kertaa ja aina keikat tuntuvat loppuvan kesken. Ensimmäinen kerta oli Ouluhallissa joskus 90-luvun alkupuolella ja oli aika kun kävin heiltä katsomassa jokaisen Oulun keikan ja jokusen muunkin. Sitten minun keikkavierailuihini tuli tauko, mutta olen ottanut vahingon takaisin tässä viime vuosina.

Huomasin myös että olen kuunnellut bändiä ihan liian vähän koska olen unohtanut paljon lyriikoita. Enää ei irronnut Katariinanpyörä, Discoinferno eikä Siivekäs ihan lonkalta. Kätketty kukka, Kultanaamio ja Ainomieli sen sijaan ovat hyvinkin syvällä selkärangassa.. Keikalla tuli siis vanhoja, tuttuja biisejä mutta myös otteita tuoreimmalta Alkuteos-albumilta.. Minua hieman harmittaa että en hankkinut sitä vinyylinä vaan tylsästi cd-versiona. Täytyy ehkä korjata tilanne jossain vaiheessa, sillä uskon että Alkuteoksesta saa vielä enemmän irti vinyyliformaatissa..

Illan kruunasi sekä Halmkronalta saatu plektra että fanityttöily lähtiessämme narikassa kun törmäsimme mieheen ja juttelimme semihumalassa kaikkea turhaa. Nuorempi versio minusta olisi ollut ihan pähkinöinä. Mutta täytyy tunnustaa että nykyinen minä olisi ollut vielä enemmän pähkinöinä jos olisin tavannut itse pääpirun, shamaanin ja ylijumalan, A.W. Yrjänän. En tiedä osaisinko suhtautua hänen huomioonsa ja seuraansa yhtä keveästi kuin Halmkronan.. Olin jokatapauksessa seuraavan päivän muusina, sekä fyysisesti että henkisesti, kiitos ei niin täydellisen kenkävalintani, jammailun sekä keikalla että tanssilattialla, itse keikan ja kotimatkan fiilistelyn, unohtamatta alle 4 tunnin yöunia..

Kiitos CMX. Nautin teistä taas ensi kerralla.

29093943_1608771879218644_9139492463730229248_n

Mainokset

Michael Monroe, Hevimesta, 160318

Eilen oli aika mones Michael Monroen keikka minkä näen ja ammattilaiset ei koskaan petä. Hevimestan lava oli kyllä Michael Monroen kaltaiselle ikiliikkujalle pieni ja matala ja rajoitti normaalia lavaliikkumista, mutta puitteiden mukaan mennään. Ja keikkahan oli hyvä, rajoitteista huolimatta. Tämän vuosituhannen puolella tehdyt biisit olin kaikki kyllä kuullut, mutta kyllä ne helmet löytyvät vanhemmasta materiaalista.

Kuvaamaan en hirvittävästi edes alkanut. Eturivin rouvien kännykät olivat enimmäkseen tiellä kun yritin. Mutta tämän hetken sain talteen. Ja tämä riittää.

29093871_154951245188310_7068625672171683840_n1

Muun yleisön keskellä minulla tuli kohtalaisen nuori olo. Onhan Michael Monroe jo pitkän linjan rock-muusikko ja tehnyt juttuaan jo vuosikymmenet mutta silti olisin kaivannut yleisöön enemmän nuorempaa porukkaa. Onko nuoriso unohtanut rock-musiikin? Vai kuuntelevatko vain nuoremman polven tekemää rock-musiikkia. Toivottavasti kuuntelevat kuitenkin, edes jotain.

Muuten ilta oli aika hiljainen. Baari tyhjeni keikan jälkeen, harva jäi viettämään aikaa Mestaan. Satunnaisia tuttuja. Höpinää musiikista ja elämästä. Sitten kello näytti yhtäkkiä kotiinlähdön aikaa. Hyvässä seurassa aika kuluu nopeasti. Muutaman viinilasillisen pieni humala ei aikaansaanut edes krapulaa. Nyt vietän itse illan keikkaleskenä ja nautiskelen hiljaisuudesta edellisillan äänekkaan korvakarkin jälkeen.

Oulu-Helsinki-Turku-Oulu

Kotikaupungin loska tuli karistettua jaloista muutamaksi päiväksi. Matkailu avartaa, ja sen avulla voi myös tuulettaa päätään. Ei paljon ehtinyt arkiasioita miettiä. Onneksi.

Ensimmäinen etappi oli Helsinki. Vähän shoppailua Morticiassa, Destinyssä ja Cybershopissa. Uusia lempivaatteita ja uudet silmänvärinmuuttajat. Vanhat efektipiilarit olivat käytössä kuitenkin illan keikalla. Näin Cradle of Filthin kolmatta kertaa, vaikka en bändiä koskaan oikeastaan edes kuuntele. Mutta hieno show. taitavat soittajat ja keikkaelämys olivat tervetulleita. Ja olipahan taas syy pistää silmät punaisiksi..

 

Vegaanisia ruokapaikkavinkkejä Helsingistä: Kippo, Naughty Brgr sekä Kuppi ja Muffini.

Keikan jälkeisenä päivänä junalla Turkuun. Ja Turussahan pitää treffata oululainen kaveri, kun sattui olemaan samassa kaupungissa. Toki nähtiin myös turkulaisia kavereita. Mutta syy Turun vierailuun oli kuitenkin Taru sormusten herrasta Turun kaupunginteatterissa. Vaatii taitoa puristaa sellainen hervoton tiiliskivi neljän tunnin näytelmäksi. Mutta olivat todellakin onnistuneet. Toki jotain oli pitänyt jättää pois ja joitain asioita käytiin hyvinkin nopeasti läpi, mutta tarina kulki juuri niin kuin pitikin. Suosittelen lämpimästi jos vain on mahdollista päästä tämä näytelmä näkemään.

Turussa kolusimme myös muutaman kirpputorin, divarin ja kirpputorin löytäen kaikkea kivaa. Omituiset Opukset ja Alfa Antikva ovat kirjanmetsästäjille otollisia paikkoja, jälkimmäisestä löytyy myös levyjä. Maistelimme (alkoholi)juomia pankissa (Old Bank), apteekissa (Uusi Apteekki), koulussa (Panimoravintola Koulu) ja vessassa (WaterLoo Pub). PureHero, China & Thai Palace, Kahvila Tiirikkala ja Tikitak pitivät huolen että nälkäkään ei jäänyt.

Kotimatkalla junanvaihto Tampereella. Harmittavan lyhyt vaihtoväli tavata tuttuja niiltä nurkilta. Viihdytin itseäni kotimatkan katselemalla YouTubesta muun muassa Garbagen studiolivejä ja Fleabagia Areenasta. Kaksi ensimmäistä jaksoa jaksoin katsoa pätkivällä junaverkolla mutta loput pitää nauttia yhtäjaksoisesti ilman tökkimisiä ikioman wlanin kautta. Jäin kuitenkin heti koukkuun.. Kuiva brittihuumori on aina iskenyt minuun..

Sitten pitäisikin alkaa suunnittelemaan jo seuraavaa reissua. Syy, seura, kohde ja ajankohta ovat jo tiedossa. Kulkuväline ja majoitus vielä eivät.

Tie taipuu & Hanoi Rocks ’82-’84

Luin Sami Yaffan omaelämäkerran Tie taipuu aikalailla ahmien ja Justin Thomasin Hanoi Rocks -valokuvakirjaa on tullut selailtua myös useampaan kertaan. Myös Samin kirjassa on Thomasin valokuvia Hanoi-ajalta.

Tie taipuu oli todella nautittavaa luettavaa. Eikä vain aiheensa kiinnostavuuden puolesta. Kuulin koko ajan Samin äänen päässäni lukiessani, tutuksi se oli tullut viimeksi Sound Tracker -sarjasta. Sekään ei haitannut että teksti oli täysin Samin puheenpartta, vaikka ei näillä pohjoisilla leveyksillä sellaista kieltä juurikaan kuule eikä siihen näin ollen ole tottunut. Todella iso plussa tuli myös siitä että esipuheessa tarinat tallentanut Tommi Liimatta kertoo nauhoittaneensa keskustelut c-kaseteille!

Minulla on aina ollut Sami Yaffasta sellainen kuva, että hän on lämmin ja fiksu ihminen. Paljon maailmaa nähneenä ei ole voinut välttyä varmastikaan siltä, etteikö maailmankatsomus olisi avartunut ja ymmärrys maailman menosta kasvanut. Nyt tuo mielikuva vain vahvistui. Sami on yksi niistä muusikoista ja julkisuuden henkilöistä joita voi sanoa kunnioittavansa. Hän ei kirjassaan missään vaiheessa uhonnut, retostellut tai brassaillut, vaan kertoi niin kuin asiat olivat ja omat mielipiteensä ilman turhaa paatosta tai hehkutusta.

Justin Thomasin kuvat Hanoi Rocks ’82-’84-kirjassa olivat pelkkää silmäkarkkia. Tekstit olivat melkein toisintoja Samin kirjasta, eri kynästä vain lähtöisin. Kauniita nuoria rokkareita särkemässä sydämiä minne ikinä menivätkään. Thomasin kirjassa loppu oli vain surullinen, enkä ole ainoa joka on joskus miettinyt mitä olisikaan voinut tapahtua ilman sitä kohtalokasta onnettomuutta. Samin kirjassa taas elämä jatkuu ja tuo eteensä uusia juttuja, haasteita, rakkauksia..

Lähes koko elämänsä Hanoi Rocksia kuunnelleenne ja fanittaneellekin nämä kirjat ovat pakkolukemistoa. Ehkä pitäisi tehdä aikaa myös Väntäsen Michael Monroe -kirjalle, joka on ensimmäisen painoksen julkaisusta alkaen seissyt hyllyssä toistaiseksi lukematta..

Minulla on myös selkeästi joku viehätys basisteihin, olenhan diggaillut muun muassa Type O Negativen Peter Steeleä ja CMX:n A.W. Yrjänää lähes koko pienen ikäni. Ja se oma, henkilökohtainen basisti löytyy myös.. Vaikka kaikki näistä henkilöistä ovat hyvinkin erilaisia, heitä yhdistää se jokin, mistä minä pidän.

Kuvassa allekirjoittanut herra Yaffan kanssa joskus parikymmentä vuotta sitten Jan Stenforsin keikan jälkeen Oulun Rauhalassa. En panisi pahakseni jos kohtaisin hänet vielä joskus uudestaankin.

sami

 

Pamela Des Barres: Let’s spend the night together – bändäreitä ja takahuoneiden muusia

En ole ikinä oikeastaan tutustunut bändärikulttuuriin, siksipä tartuin tähän kirjaan kun se tuli töissä vastaan. Vaan jotenkin tuntuu että tämä jäänee ainoaksi..

Kirjassa esiintyviä bändäreitä on haastatellut Pamela Des Barres, bändäri itsekin. Pamela tuntee henkilökohtaisesti mm. Frank Zappan, Rolling Stonesin jäsenet ja monia muita rockkukkoja. Minulla meni monta kuukautta tämän kirjan lukemiseen. Ihan vain siitä syytä, että montaa stooria peräkkäin ei voinut lukea, koska naisten tarinat olivat hyvin samankaltaisia. Teini-ikäisenä kapinaa, päihteitä, tahto päästä näkemään bändi vielä lähempää kuin lavan reunalta, olla bändin mukana, monilla ihan vain rakkaudesta musiikkiin. Muutama nainen jäi kuitenkin mieleen: Tura Satana, joka opetti itse kuningas Elviksen suutelemaan ja rakastelemaan, omien sanojensa mukaan. Cynthia Plaster Caster, joka ystävänsä kanssa ikuisti rokkitähtien peniksiä kipsivaloksiksi, ja Jimi Hendrix oli ensimmäinen kipsifallos. Myös Marilyn Mansonin lähelle päässyt Lexa Vonn oli mielenkiintoinen tapaus, koska hän ei kuulemma koskaan harrastanut Mansonin kanssa seksiä, mikä oli todella poikkeuksellista tässä kirjassa.

Ymmärrän toisaalta bändäreitä, olenhan itsekin aina tuntenut vetoa rokkareita kohtaan, useimmat tapaamistani ovat myös rentoja ja mukavia ihmisiä. Myös takahuoneet ovat omien kokemuksieni mukaan hyvinkin viihtyisiä paikkoja, kunhan ei välitä satunnaisesta nakuilusta ja hienhajusta.. Mutta ajatus siitä, että on jollekin vain hetken lelu, se tämän kaupungin tyttö, kun seuraavana iltana se on joku toinen tyttö toisessa kaupungissa, on sellainen, mitä en haluaisi itse kokea. Ja vielä kun jotkut näistä bändäreistä olivat uskollisia rokkareilleen, vaikka tiesivät että rokkari ei varmasti olisi uskollinen hänelle. Monet pääsivät jopa naimisiin rokkariensa kanssa, harva liitto tosin kesti. Ehkä olen vain liian yksiavioinen ja tarpeeksi mustasukkainen. Puhumattakaan siitä että olen saanut valloitettua tuon oman rokkarini ja voin olla hänen henkilökohtainen bändärinsä..

Suomessa vastaavaa bändärikulttuuria ei ainakaan näin suuressa mittakaavassa ole tietääkseni koskaan ollut, ja myös suuressa maailmassa meno saattaa olla nykyään jo hillitympää. Mutta en kuitenkaan usko että bändärit häviävät mihinkään, koska heitä on aina ollut. Ennen rockmusiikkia he ihailivat runoilijoita ja taiteilijoita. Myös runoilijat, taiteilijat ja rokkarit ovat aina kaivanneet kauniita naisia inspiraatiokseen ja muusikseen. Mutta sen kuvan sain vielä kirjasta että bändärit toimivat myös munanjatkeina, ihan kuin maskuliinisuutta mitattaisiin sillä kuinka monta naista saa kaadettua yhden kiertueen aikana.

En kuitenkaan sääli tai tuomitse bändäreitä, vaan nostan heille hattua. He tekivät kaiken omasta vapaasta tahdostaan ja saivat miehet lankeamaan piikkikorkoisten jalkojensa juureen, palvontaa oli puolin ja toisin. Minusta ei vain tähän hommaan olisi, keräilen mielummin rokkareita muistikortille, he kestävätkin siellä kauemmin.

12749885_769501973149498_1991115866_n

Jeff Wagner: Peter Steele

Luin eilen loppuun Jeff Wagnerin kirjoittaman Peter Steele -elämäkerran. Englanninkielinen nimi kuuluu Soul on fire : the life and music of Peter Steele, suomennettua nimeä on siis hieman typistetty, mikä on vähän sääli.

Kirja kertoo kuinka ujosta ja hontelosta Peter Ratajczykista kasvaa vastentahtoisesti palvottu rockjumala Peter Steele. Teos on fanin kirjoittama ja sen huomaa. Wagner sanoo tavanneensa Peter Steelen vain kolme kertaa, ja teksti on kirjoitettu viitaten lehtijuttuihin ja bändikavereiden, ystävien ja sukulaisten haastatteluihin. Muutenkin tyyli on ylistävä ja Wagner nostaa Steelen jalustalle ja kirjoittaa välillä lähes palvovasti. Onneksi sisältö kuitenkin nousee tyylin yläpuolelle ja kirja on todella nopealukuinen.

Kirjan lähetessä loppua minun teki melkein mieli jättää se kesken, sillä tiesin, että päivämäärä huhtikuun 14. 2010 lähestyi sivujen huvetessa ja loppuosa kirjasta oli muutenkin todella surullinen. Peter Steele vaikutti olevan eräs niistä lahjakkaista muusikintekijöistä, joka olisi vain halunnut tehdä musiikkia ilman sen mukana tulevaa julkisuutta ja kiertueita ja haastatteluja. Kun ottaa huomioon vielä hänen omituiset neuroosinsa ja perfektionisminsa, ei liene ihme että päihteistä ja huumeista tuli osa hänen elämäänsä. Surullisuutta lisää se, että viimeisten elinkuukausiensa aikana Peter Steele raitistui, loi uutta materiaalia ja näki tulevaisuuden pitkästä aikaa enemmän vihreänä kuin mustana. Wagner spekuloi että huoli syöpäsairaasta kissasta meni hänen oman hyvinvointinsa edelle, ja Peter Steele ei hakeutunut ajoissa lääkäriin vatsakipujensa vuoksi ja kuoli lopulta ambulanssiin hänen ystävänsä lopulta saatuaan luvan soittaa hätänumeroon.

Vaikka olen puolet elämästäni kuunnellut ja fanittanutkin Type O Negativea, jäsenten yksityiselämät ovat jääneet minulta hämärän peittoon, eivätkä he niistä ole hirveästi meteliä edes pitäneet. Toisaalta olisin ehkä halunnut jättää sen kuvitteellisen mielikuvan suuresta, vihreästä miehestä. Mutta jatkossa kun kuuntelen Type O Negativea, ja erityisesti lyriikoita, löydän niistä ehkä jotain uutta ja musiikki saa enemmän merkitystä ja lisää inhimillisempiä vivahteita.

Peter Steele oli suurella sydämellä ja terävällä huumorintajulla varustettu lahjakas ja älykäs mies. Ehdin myös nähdä hänet myös elävänä lavalla, mistä olen onnellinen (ja saan leuhottaa asialla kavereilleni). Muistan suuren hahmon muutaman metrin päässä edessäni vaikka itse keikasta en hirveästi muuta muistakaan. Onneksi musiikki elää.

12912760_1369858976367873_1225496035_n

Koti ilman elämyksiä?

Ei ole kovin kauaa kun sisustussuunnittelijanakin tunnettu Teuvo Loman haukkui suomalaisten kirjahyllyt rumiksi ja sisustukseen sopimattomiksi. Uudestaan tämä aihe tuli mieleeni, kun seurailen Facebookissa KonMari Suomi -ryhmää ja siellä jotkut ryhmän jäsenet ovat kehuneet ”konmarittaneensa” kaikki kirjansa, levynsä tai elokuvansa. Mutta miksi? Tavaraa tursuilevasta asunnosta pitääkin vähentää tavaraa, että siellä olisi tilaa elää ja että se tuntuisi enemmän kodilta. Tässä kohti kuvaan astunee priorisointi.

Mitä ihminen oikeasti tarvitsee ja kaipaa elämäänsä. Onko se tyhjiä seiniä ja tyhjiä tasoja ja siisteyttä, vai olisiko vaihtoehtona taide, kulttuuri, elämykset ja viihde, joihin voi palata yhä uudelleen? No, toivottavasti ne ihmiset, jotka ovat hävittäneet nämä omasta kodistaan, ovat ahkeria kirjastonkäyttäjiä. Tai ehkä he eivät edes kaipaa näitä asioita, mitä minä en taas ymmärrä. Mutta se on sitten minun henkilökohtainen ongelmani. Samoin kuin se, että olen aina muuttaessani joutunut kuskaamaan useita painavia laatikoita enemmän uuteen kotiin. Olen kuitenkin sen valmis kärsimään että saan pitää elämyskokoelmani. Lisäksi minusta tuntuu että ilman kirjoja kodista puuttuu jotain. Tämän huomaan myös käydessäni sellaisten ihmisten luona joilla ei ole kirjoja, en tiedä miten heihin pitäisi suhtautua..

DSC00664

Kirjahyllystämme löytyy 11 hyllymetriä kirjoja. Aikaisemmin niitä oli vielä enemmän, mutta olen pistänyt kiertoon mm. Kaari Utriot, koska en usko että jaksan lukea niitä toistamiseen, puutarhakirjat, koska asunnossamme ei tällä hetkellä ole edes parveketta ja pitkän rivin keittokirjoja, koska ruokavalioni on muuttunut eikä niissä ollut minulle enää käyttökelpoista tietoa.Tunnustan olevani bibliofiili ja kirja on sisältönsä lisäksi minulle myös kaunis esine. Kirjahyllyni ei olisi täydellinen ilman Draculaa, Hyviä enteitä, Näkijän taru -trilogiaa, Tarua sormusten herrasta, Unohdettuja jumalia ja Noidan käsikirjaa. Eilen istuin sohvalla, soimassa ollut cd-levy oli päässyt loppuun, valaistuksena vain ulkoa kajastavat kaupungin valot ja lepuutin silmiäni katsellen kirjojen selkämyksiä. Ja tiesin, että nuo kaksi mustaa hyllyä sisältävät tarvittaessa viikkotolkulla rentoutumista ja pakoa todellisuudesta.

DSC00662

Elokuvia löytyy 3 hyllymetriä, kaikki harkittuja ostoksia. Sellaisia leffoja jotka voi katsoa useampaankin kertaan. Kirpputoreja kierrellessä tulee pengottua myös elokuvatarjonta, samoin kuin kauppojen alelaarit, joista leffoja voi ostella eurolla-muutamalla. Mutta jos elokuvan on todennut korkeintaan keskinkertaiseksi, ei se omaan hyllyyn päädy.

Cd-levyjä meillä on 5 hyllymetriä, käytännössä satoja levyjä. Minua kaduttaa että olen aikoinani luopunut joistakin levyistä koska ”en enää kuuntele näitä”. Ja nyt niitä on ikävä. Osan olen haalinut takaisinkin, jos olen löytänyt. Kaikkia ei enää edes löydä, ainakaan halvalla.Vinyyleitä on vasta vajaa puoli metriä, määrä lisääntyy jatkuvasti.

Edellisessä elämässäni opin kuuntelemaan Mike Oldfieldia ja Tubular Bells III on mielestäni yksi taidokkaimmin tehdyistä albumeista koskaan. Olen äärimmäisen harvoin kuunnellut sitä mp3-muodossa. Cd-versio sen sijaan soi useinkin ja opin tuntemaan ja kuulemaan pikkuhiljaa lisää ääniä ja kerroksia äänimaisemassa. Pari vuotta sitten levystä julkaistiin uusintapainos 180g vinyylinä ja tietysti sen hankin, koska se cd-versio ei uuteen elämään siirtyessäni tullut mukaani. Kuuntelunautinto kasvoi entisestään kun laitoin vinyyliversion soimaan ensimmäisen kerran, löysin levyistä yhä vain lisää kaikkea mitä en ennen ollut kuullut. Olen päättänyt että en luovu enää yhdestäkään levystä.

Kaiken muun hyvän lisäksi olen luonteeltani stressiapina, eli stressaan välillä liiankin pienistä ja usein turhista asioista. Onneksi lääke ahdistavien asioiden unohtamiseen, sekä niiden käsittelyyn ja ymmärtämiseen löytyy myös kotoa: sitä on kirja-, levy- ja leffahyllyt täynnä. Minulla on muun muassa omat terapialevyni, hyvänmielenelokuvani ja elämyskirjani. Miksi ihmeessä minä haluaisin niistä luopua?

DSC00668