Tie taipuu & Hanoi Rocks ’82-’84

Luin Sami Yaffan omaelämäkerran Tie taipuu aikalailla ahmien ja Justin Thomasin Hanoi Rocks -valokuvakirjaa on tullut selailtua myös useampaan kertaan. Myös Samin kirjassa on Thomasin valokuvia Hanoi-ajalta.

Tie taipuu oli todella nautittavaa luettavaa. Eikä vain aiheensa kiinnostavuuden puolesta. Kuulin koko ajan Samin äänen päässäni lukiessani, tutuksi se oli tullut viimeksi Sound Tracker -sarjasta. Sekään ei haitannut että teksti oli täysin Samin puheenpartta, vaikka ei näillä pohjoisilla leveyksillä sellaista kieltä juurikaan kuule eikä siihen näin ollen ole tottunut. Todella iso plussa tuli myös siitä että esipuheessa tarinat tallentanut Tommi Liimatta kertoo nauhoittaneensa keskustelut c-kaseteille!

Minulla on aina ollut Sami Yaffasta sellainen kuva, että hän on lämmin ja fiksu ihminen. Paljon maailmaa nähneenä ei ole voinut välttyä varmastikaan siltä, etteikö maailmankatsomus olisi avartunut ja ymmärrys maailman menosta kasvanut. Nyt tuo mielikuva vain vahvistui. Sami on yksi niistä muusikoista ja julkisuuden henkilöistä joita voi sanoa kunnioittavansa. Hän ei kirjassaan missään vaiheessa uhonnut, retostellut tai brassaillut, vaan kertoi niin kuin asiat olivat ja omat mielipiteensä ilman turhaa paatosta tai hehkutusta.

Justin Thomasin kuvat Hanoi Rocks ’82-’84-kirjassa olivat pelkkää silmäkarkkia. Tekstit olivat melkein toisintoja Samin kirjasta, eri kynästä vain lähtöisin. Kauniita nuoria rokkareita särkemässä sydämiä minne ikinä menivätkään. Thomasin kirjassa loppu oli vain surullinen, enkä ole ainoa joka on joskus miettinyt mitä olisikaan voinut tapahtua ilman sitä kohtalokasta onnettomuutta. Samin kirjassa taas elämä jatkuu ja tuo eteensä uusia juttuja, haasteita, rakkauksia..

Lähes koko elämänsä Hanoi Rocksia kuunnelleenne ja fanittaneellekin nämä kirjat ovat pakkolukemistoa. Ehkä pitäisi tehdä aikaa myös Väntäsen Michael Monroe -kirjalle, joka on ensimmäisen painoksen julkaisusta alkaen seissyt hyllyssä toistaiseksi lukematta..

Minulla on myös selkeästi joku viehätys basisteihin, olenhan diggaillut muun muassa Type O Negativen Peter Steeleä ja CMX:n A.W. Yrjänää lähes koko pienen ikäni. Ja se oma, henkilökohtainen basisti löytyy myös.. Vaikka kaikki näistä henkilöistä ovat hyvinkin erilaisia, heitä yhdistää se jokin, mistä minä pidän.

Kuvassa allekirjoittanut herra Yaffan kanssa joskus parikymmentä vuotta sitten Jan Stenforsin keikan jälkeen Oulun Rauhalassa. En panisi pahakseni jos kohtaisin hänet vielä joskus uudestaankin.

sami

 

Mainokset

Pamela Des Barres: Let’s spend the night together – bändäreitä ja takahuoneiden muusia

En ole ikinä oikeastaan tutustunut bändärikulttuuriin, siksipä tartuin tähän kirjaan kun se tuli töissä vastaan. Vaan jotenkin tuntuu että tämä jäänee ainoaksi..

Kirjassa esiintyviä bändäreitä on haastatellut Pamela Des Barres, bändäri itsekin. Pamela tuntee henkilökohtaisesti mm. Frank Zappan, Rolling Stonesin jäsenet ja monia muita rockkukkoja. Minulla meni monta kuukautta tämän kirjan lukemiseen. Ihan vain siitä syytä, että montaa stooria peräkkäin ei voinut lukea, koska naisten tarinat olivat hyvin samankaltaisia. Teini-ikäisenä kapinaa, päihteitä, tahto päästä näkemään bändi vielä lähempää kuin lavan reunalta, olla bändin mukana, monilla ihan vain rakkaudesta musiikkiin. Muutama nainen jäi kuitenkin mieleen: Tura Satana, joka opetti itse kuningas Elviksen suutelemaan ja rakastelemaan, omien sanojensa mukaan. Cynthia Plaster Caster, joka ystävänsä kanssa ikuisti rokkitähtien peniksiä kipsivaloksiksi, ja Jimi Hendrix oli ensimmäinen kipsifallos. Myös Marilyn Mansonin lähelle päässyt Lexa Vonn oli mielenkiintoinen tapaus, koska hän ei kuulemma koskaan harrastanut Mansonin kanssa seksiä, mikä oli todella poikkeuksellista tässä kirjassa.

Ymmärrän toisaalta bändäreitä, olenhan itsekin aina tuntenut vetoa rokkareita kohtaan, useimmat tapaamistani ovat myös rentoja ja mukavia ihmisiä. Myös takahuoneet ovat omien kokemuksieni mukaan hyvinkin viihtyisiä paikkoja, kunhan ei välitä satunnaisesta nakuilusta ja hienhajusta.. Mutta ajatus siitä, että on jollekin vain hetken lelu, se tämän kaupungin tyttö, kun seuraavana iltana se on joku toinen tyttö toisessa kaupungissa, on sellainen, mitä en haluaisi itse kokea. Ja vielä kun jotkut näistä bändäreistä olivat uskollisia rokkareilleen, vaikka tiesivät että rokkari ei varmasti olisi uskollinen hänelle. Monet pääsivät jopa naimisiin rokkariensa kanssa, harva liitto tosin kesti. Ehkä olen vain liian yksiavioinen ja tarpeeksi mustasukkainen. Puhumattakaan siitä että olen saanut valloitettua tuon oman rokkarini ja voin olla hänen henkilökohtainen bändärinsä..

Suomessa vastaavaa bändärikulttuuria ei ainakaan näin suuressa mittakaavassa ole tietääkseni koskaan ollut, ja myös suuressa maailmassa meno saattaa olla nykyään jo hillitympää. Mutta en kuitenkaan usko että bändärit häviävät mihinkään, koska heitä on aina ollut. Ennen rockmusiikkia he ihailivat runoilijoita ja taiteilijoita. Myös runoilijat, taiteilijat ja rokkarit ovat aina kaivanneet kauniita naisia inspiraatiokseen ja muusikseen. Mutta sen kuvan sain vielä kirjasta että bändärit toimivat myös munanjatkeina, ihan kuin maskuliinisuutta mitattaisiin sillä kuinka monta naista saa kaadettua yhden kiertueen aikana.

En kuitenkaan sääli tai tuomitse bändäreitä, vaan nostan heille hattua. He tekivät kaiken omasta vapaasta tahdostaan ja saivat miehet lankeamaan piikkikorkoisten jalkojensa juureen, palvontaa oli puolin ja toisin. Minusta ei vain tähän hommaan olisi, keräilen mielummin rokkareita muistikortille, he kestävätkin siellä kauemmin.

12749885_769501973149498_1991115866_n

Jeff Wagner: Peter Steele

Luin eilen loppuun Jeff Wagnerin kirjoittaman Peter Steele -elämäkerran. Englanninkielinen nimi kuuluu Soul on fire : the life and music of Peter Steele, suomennettua nimeä on siis hieman typistetty, mikä on vähän sääli.

Kirja kertoo kuinka ujosta ja hontelosta Peter Ratajczykista kasvaa vastentahtoisesti palvottu rockjumala Peter Steele. Teos on fanin kirjoittama ja sen huomaa. Wagner sanoo tavanneensa Peter Steelen vain kolme kertaa, ja teksti on kirjoitettu viitaten lehtijuttuihin ja bändikavereiden, ystävien ja sukulaisten haastatteluihin. Muutenkin tyyli on ylistävä ja Wagner nostaa Steelen jalustalle ja kirjoittaa välillä lähes palvovasti. Onneksi sisältö kuitenkin nousee tyylin yläpuolelle ja kirja on todella nopealukuinen.

Kirjan lähetessä loppua minun teki melkein mieli jättää se kesken, sillä tiesin, että päivämäärä huhtikuun 14. 2010 lähestyi sivujen huvetessa ja loppuosa kirjasta oli muutenkin todella surullinen. Peter Steele vaikutti olevan eräs niistä lahjakkaista muusikintekijöistä, joka olisi vain halunnut tehdä musiikkia ilman sen mukana tulevaa julkisuutta ja kiertueita ja haastatteluja. Kun ottaa huomioon vielä hänen omituiset neuroosinsa ja perfektionisminsa, ei liene ihme että päihteistä ja huumeista tuli osa hänen elämäänsä. Surullisuutta lisää se, että viimeisten elinkuukausiensa aikana Peter Steele raitistui, loi uutta materiaalia ja näki tulevaisuuden pitkästä aikaa enemmän vihreänä kuin mustana. Wagner spekuloi että huoli syöpäsairaasta kissasta meni hänen oman hyvinvointinsa edelle, ja Peter Steele ei hakeutunut ajoissa lääkäriin vatsakipujensa vuoksi ja kuoli lopulta ambulanssiin hänen ystävänsä lopulta saatuaan luvan soittaa hätänumeroon.

Vaikka olen puolet elämästäni kuunnellut ja fanittanutkin Type O Negativea, jäsenten yksityiselämät ovat jääneet minulta hämärän peittoon, eivätkä he niistä ole hirveästi meteliä edes pitäneet. Toisaalta olisin ehkä halunnut jättää sen kuvitteellisen mielikuvan suuresta, vihreästä miehestä. Mutta jatkossa kun kuuntelen Type O Negativea, ja erityisesti lyriikoita, löydän niistä ehkä jotain uutta ja musiikki saa enemmän merkitystä ja lisää inhimillisempiä vivahteita.

Peter Steele oli suurella sydämellä ja terävällä huumorintajulla varustettu lahjakas ja älykäs mies. Ehdin myös nähdä hänet myös elävänä lavalla, mistä olen onnellinen (ja saan leuhottaa asialla kavereilleni). Muistan suuren hahmon muutaman metrin päässä edessäni vaikka itse keikasta en hirveästi muuta muistakaan. Onneksi musiikki elää.

12912760_1369858976367873_1225496035_n

Koti ilman elämyksiä?

Ei ole kovin kauaa kun sisustussuunnittelijanakin tunnettu Teuvo Loman haukkui suomalaisten kirjahyllyt rumiksi ja sisustukseen sopimattomiksi. Uudestaan tämä aihe tuli mieleeni, kun seurailen Facebookissa KonMari Suomi -ryhmää ja siellä jotkut ryhmän jäsenet ovat kehuneet ”konmarittaneensa” kaikki kirjansa, levynsä tai elokuvansa. Mutta miksi? Tavaraa tursuilevasta asunnosta pitääkin vähentää tavaraa, että siellä olisi tilaa elää ja että se tuntuisi enemmän kodilta. Tässä kohti kuvaan astunee priorisointi.

Mitä ihminen oikeasti tarvitsee ja kaipaa elämäänsä. Onko se tyhjiä seiniä ja tyhjiä tasoja ja siisteyttä, vai olisiko vaihtoehtona taide, kulttuuri, elämykset ja viihde, joihin voi palata yhä uudelleen? No, toivottavasti ne ihmiset, jotka ovat hävittäneet nämä omasta kodistaan, ovat ahkeria kirjastonkäyttäjiä. Tai ehkä he eivät edes kaipaa näitä asioita, mitä minä en taas ymmärrä. Mutta se on sitten minun henkilökohtainen ongelmani. Samoin kuin se, että olen aina muuttaessani joutunut kuskaamaan useita painavia laatikoita enemmän uuteen kotiin. Olen kuitenkin sen valmis kärsimään että saan pitää elämyskokoelmani. Lisäksi minusta tuntuu että ilman kirjoja kodista puuttuu jotain. Tämän huomaan myös käydessäni sellaisten ihmisten luona joilla ei ole kirjoja, en tiedä miten heihin pitäisi suhtautua..

DSC00664

Kirjahyllystämme löytyy 11 hyllymetriä kirjoja. Aikaisemmin niitä oli vielä enemmän, mutta olen pistänyt kiertoon mm. Kaari Utriot, koska en usko että jaksan lukea niitä toistamiseen, puutarhakirjat, koska asunnossamme ei tällä hetkellä ole edes parveketta ja pitkän rivin keittokirjoja, koska ruokavalioni on muuttunut eikä niissä ollut minulle enää käyttökelpoista tietoa.Tunnustan olevani bibliofiili ja kirja on sisältönsä lisäksi minulle myös kaunis esine. Kirjahyllyni ei olisi täydellinen ilman Draculaa, Hyviä enteitä, Näkijän taru -trilogiaa, Tarua sormusten herrasta, Unohdettuja jumalia ja Noidan käsikirjaa. Eilen istuin sohvalla, soimassa ollut cd-levy oli päässyt loppuun, valaistuksena vain ulkoa kajastavat kaupungin valot ja lepuutin silmiäni katsellen kirjojen selkämyksiä. Ja tiesin, että nuo kaksi mustaa hyllyä sisältävät tarvittaessa viikkotolkulla rentoutumista ja pakoa todellisuudesta.

DSC00662

Elokuvia löytyy 3 hyllymetriä, kaikki harkittuja ostoksia. Sellaisia leffoja jotka voi katsoa useampaankin kertaan. Kirpputoreja kierrellessä tulee pengottua myös elokuvatarjonta, samoin kuin kauppojen alelaarit, joista leffoja voi ostella eurolla-muutamalla. Mutta jos elokuvan on todennut korkeintaan keskinkertaiseksi, ei se omaan hyllyyn päädy.

Cd-levyjä meillä on 5 hyllymetriä, käytännössä satoja levyjä. Minua kaduttaa että olen aikoinani luopunut joistakin levyistä koska ”en enää kuuntele näitä”. Ja nyt niitä on ikävä. Osan olen haalinut takaisinkin, jos olen löytänyt. Kaikkia ei enää edes löydä, ainakaan halvalla.Vinyyleitä on vasta vajaa puoli metriä, määrä lisääntyy jatkuvasti.

Edellisessä elämässäni opin kuuntelemaan Mike Oldfieldia ja Tubular Bells III on mielestäni yksi taidokkaimmin tehdyistä albumeista koskaan. Olen äärimmäisen harvoin kuunnellut sitä mp3-muodossa. Cd-versio sen sijaan soi useinkin ja opin tuntemaan ja kuulemaan pikkuhiljaa lisää ääniä ja kerroksia äänimaisemassa. Pari vuotta sitten levystä julkaistiin uusintapainos 180g vinyylinä ja tietysti sen hankin, koska se cd-versio ei uuteen elämään siirtyessäni tullut mukaani. Kuuntelunautinto kasvoi entisestään kun laitoin vinyyliversion soimaan ensimmäisen kerran, löysin levyistä yhä vain lisää kaikkea mitä en ennen ollut kuullut. Olen päättänyt että en luovu enää yhdestäkään levystä.

Kaiken muun hyvän lisäksi olen luonteeltani stressiapina, eli stressaan välillä liiankin pienistä ja usein turhista asioista. Onneksi lääke ahdistavien asioiden unohtamiseen, sekä niiden käsittelyyn ja ymmärtämiseen löytyy myös kotoa: sitä on kirja-, levy- ja leffahyllyt täynnä. Minulla on muun muassa omat terapialevyni, hyvänmielenelokuvani ja elämyskirjani. Miksi ihmeessä minä haluaisin niistä luopua?

DSC00668

Jalometallia ja filmiä

Tänä kesänä meni Jalometallineitsyys. Viime kesänä en ollut kaupungissa ja toissakesänä kuulin metallisia sulosäveliä vain matkan päähän kun olin Oskun kanssa kävelyllä juuri sopivasti. Sitä ennen.. niin..

Viikonlopun aikana tuli tavattua monta vanhaa kaveria ja uusiakin tyyppejä ja tutustuttua joihinkin ihmisiin vähän paremmin. Ja siinä sivussa tuli vilkaistua muutama bändikin. Sunnuntai menikin sitten toipuessa sekä alkoholinkulutuksesta, raitisilmamyrkytyksestä että sosiaalisesta ähkystä..

Sen kummempia raportteja väsäämättä pitää todeta että Cradle of Filth rupesi kiinnostamaan enemmän ja Jess & The Ancient Ones toimi jälleen kerran ja vei mukanaan. Sattuneesta syystä myös Sadistik Forest piti käydä tsekkaamassa. Keikkojen ikuistamisvälineenä oli luurin lisäksi Agfa Isola I -kamera, jota laukkua tarkistanut järjestysnainen pyöritteli kummastuneena käsissään. Siellä oli sisällä Ilford Delta 400 Pro -filmiä, mikä ei kuitenkaan illan hämärtyessä ja sisätiloissa ollut riittävän valoherkkää. Myöskin tähtäin osoittaa vähän ylös, koska kuvat näyttää järjestään olevan kuvattu tähdäten liian alas. Muistan tämän jatkossa.

Pieni metallisti minussa nosti karvaista päätään höristellen varovaisesti pieniä korviaan. Onneksi taloudessa on pitkätukka joka voi antaa sille lisää musiikillisia herkkuja..

jalo1

jalo2   jalo3

Uusi vanha levysoitin

Minulla on levysoitin. Tuhlasin silloin joskus rippilahjarahani stereoihin ja niistä on jäljellä enää tuo levysoitin. Kyllähän se toimii ja levyt soivat mutta olen jo jonkin aikaa kaivannut parempaa. Luulin jo saaneeni hyvän syyn hankkia uusi soitin, kun levyt eivät enää soineetkaan kuin ennen, ääni kuulosti tunkkaiselta ja ohuelta. Neulan vaihto ei auttanut. Lähes toivoin että soitin olisi entinen. Testasimme sen kuitenkin toisella vahvistimella ja eihän siinä soittimessa mitään vikaa ollut. Onneksi varsinainen ongelma oli se, että vahvistin oli täynnä pölyä, koska samantasoiseen vahvistimeen olisi saanut uppoamaan huomattavasti enemmän rahaa kuin siihen uuteen vinyylisoittimeen. Rakas mieheni pelasti päivän ja putsasi vahvistimen, ja levyistä lähti taas oikean kuuloinen ääni. Mutta siinä meni sitten se hyvä syy tuhlata tuliterään, hienoon, parempaan levysoittimeen..

Kirpputorit ovat mukavia paikkoja. Erään sellaisen hyllyssä oli jo jonkun aikaa nököttänyt levysoitin. Olimme vilkuilleet sitä aina välillä, mutta nyt se huusi hyllystä huomiota niin kovaa että tutkimme sitä vähän tarkemmin. Saimme testatakin, ja mekaniikka toimi niin kuin pitikin. Neulaton se oli, mutta eipä hätää kun siihen sopisivat samat neulat kuin tuohon jo olemassaolevaan soittimeen, ja minähän olin juuri hankkinut uuden neulan. Soitin lähti mukaan. Ja tuolla se nyt nököttää: ihana, automaattinen, kahdeksankymmentäluvulta peräisin oleva, pätevä vingutin. Parasta tässä oli se, että maksoin siitä vain kymmenesosan siitä hinnasta mitä olin harkinnut sijoittavani uuteen soittimeen.

Joululahja meille. Nyt tarvii sitten hankkia lisää niitä levyjä. Onneksi on kirpputorit..

2014_12_21_007

unohdettuja levyjä – tehosekoitin: rock'n roll

tähän levyyn kiteytyy varmaankin koko teini-ikäisen minun sisältämä angsti ja ahdistus ja epätoivo ja pienet toivonpilkahdukset ja haaveilu. vuonna 1994 olin.. hmm.. kokonaista 16 vuotta vanha. aniliininpunainen tukka pystyssä. vaatteet kirppiksiltä ja ties mistä. näin yhden biisin jyrkissä, taisi olla ulkona. sitten seuraavalla oulun reissulla ostin levyn.. kyllä tätä levyä tuli soitettuakin, ja kaikkia muitakin tehiksen levyjä. ja yksi hieno asia oli se, että tyypit olivat, ovat edelleen, samanikäisiä kuin minä. ja ne puhui niistä asioista joita minä ajattelin. törmäilinkin tehiksen tyyppeihin aina jossain, mm. provinssissa 1995. olihan se hienoa, päästä valokuvaan oton kanssa ja kaikkea muuta hömppää. teini-ikäinen sydän oli pakahtua moisesta onnellisesta hetkestä.

ja tämä muisteluhan lähti pikku-ihmisen facebook-kommentista sen ansiosta päähän soimaan tulleesta biisistä: