Kuningas ja sähkökitara

Levottomina aikoina kaukaisen maan pohjoisessa, kylmässä kaupungissa eli Kuningas. Tällä Kuninkaalla ei ollut kruunua, hän ei sellaista tarvinnut. Viitan sijaan häntä lämmitti nahkatakki. Ja hänen valtikkanaan toimi sähkökitara.

Kuningas kulki ja soitti, ja kaikki jotka kuulivat hänen soittoaan, keskeyttivät sen mitä olivat tekemässä ja kuuntelivat. Ja kuultuaan Kuninkaan soiton he muistivat sen niin kauan kuin elivät. Kuningas soitti kun oli pimeä, ja silloin kun meteli verhosi kuppilat. Hänen kitaransa särö rauhoitti levottomat sydämet ja tyynnytti rauhattomat mielet. Pehmeät sävelet toivat mukanaan kaipuun ja surun. Näppäillen hän valoi ajatuksiin toivoa. Kuninkaan kitaran ulvoessa ulvoivat myös he kaikki jotka sen kuulivat.

Kuningas soitti myös silloin kun oli yksin hiljaisuudessa. Soitti itselleen. Soitti kaikille niille jotka eivät olleet kuulemassa, vielä tai enää. Hän loi uusia sävelmia ja piti hengissä vanhoja, etteivät ne pääsisi unohtumaan. Hän piti hengissä mielessään kaikkia niitä jotka nuo sävelmät olivat luoneet. Vain kitaransa kanssa Kuningas tunsi rauhan sydämessään.

Tuli kuitenkin aika jolloin Kuningas heikkeni ja väheni, niin kuin lopulta kaikki meistä. Hänen soittonsa vaimeni, vaikka ihmisten sydämissä paloi edelleen halu kuulla hänen kitaransa ulvontaa ja säröä, näppäilyä ja pehmeitä säveliä. Lopulta Kuningas laski sähkökitaravaltikkansa telineeseen, hänellä ei ollut enää voimia sitä kantaa. Mutta ihmiset kuulivat sen silti.

Sillä hetkellä kun Kuningas nukkui pois, ja vielä kauan sen jälkeen, ihmiset kuulivat hänen soittonsa vieläkin jokaisessa riffissä, jokaisessa soolossa, jokaisessa soinnussa, joka koskaan irtosi yhdestäkään sähkökitarasta. Koska Kuningas eli. Sillä hetkellä kun Kuningas nukkui pois, hänen kitaransa vaikersi viimeisen kerran ja tuo vaikerrus jäi kaikumaan ihmisten mieliin, sydämiin ja sieluihin.

Meille jäi tehtävä. Meidän tehtävämme on muistaa. Ja meidän tehtävämme on pitää huolta että kaikki muutkin muistavat.

Nuku rauhassa,
”King Thomás”,
Tommi Ilmarinen.
Kaikukoon soittosi aina ja ikuisesti.

 

Advertisement

Pariisin kevät

Kuulin Arto Tuunelasta ensimmäisen kerran kun hän oli tuottanut CMX:n Mesmeria-albumin. Jossain tuli vastaan tiedonpalanen että hänellä on myös oma bändi, Pariisin kevät. Tämän kylän poikii ja Kesäyö olivat biisejä, joita olin siinä vaiheessa jo kuullutkin, mutta ne eivät olleet inspiroineet minua tutustumaan bändiin sen enempää. Sitten vastaan tuli video, joka oli tehty kappaleelle nimeltä Odotus. Ei liene yllätys että videon tarina jäi mieleen ja sen myötä biisi kummittelemaan mieleen.

 

Näin ensimmäisen kerran Pariisin Kevään livenä Qstockissa 2017. Saman vuoden joulukuussa lähdin Nelivitoseen katsomaan bändiä toista kertaa ja tuon keikan jälkeen olin menettänyt sydämeni lopullisesti. Taitava bändi ja Arto Tuunelan lavakarisma, mitä muuta tarvitaan?

En yleensä jaksa perustaa pop-bändeistä, en koti- enkä ulkomaisista. Kuuntelen kyllä poppia, jos nyt esimerkiksi Paloma Faith, Tori Amos ja Kate Bush popiksi lasketaan. Mutta suomeksi laulettuna? Ja Arto Tuunelan ääni ei ole matala ja syvä, niin kuin monen muun miesartistin tai keulahahmon bändissä, joiden levyjä on hyllyyni päätynyt. Mikä sitten tässä bändissä vetää puoleensa minua? Paatuneehkoa rokkaria? Ehkä se on fiilis. Ja lyriikat. Ja kokonaisuus, joka on tehty niin taidokkaasti. Mitä muuta hyvältä musiikilta vaaditaan? Kirsikkana kakussa on loistavat, elokuvamaiset musiikkivideot.

Näin eilen Pariisin Kevään elävänä (vasta) kolmatta kertaa. Odottelin keikan alkua eturivin tuntumassa useammankin fanityttösen ja -poikasen ympäröimänä. En muista milloin olisin käynyt yksin keikalla, mutta yksinäinen olo ei missään nimessä vallannut mieltäni, vaikka en tuntenutkaan ympäriltäni ketään. Tunnelma itse keikalla tuoksui hajuvedelle, deodorantille ja hielle, harva pysyi aloillaan ja baarin lämpötila nousi omiin sfääreihinsä yleisön fiiliksen mukana. En myöskään tarvinnut alkoholia päihtyäkseni, musiikki riitti.

Keikalta tarttui mukaan Kaikki on satua -albumi. Kuumeen ostin jo heti sen julkaisun jälkeen. Nyt tarvitsee vielä metsästää ne loputkin..

On musiikillisesti terveellistä välillä harhailla oman musiikkilisen mukavusalueensa ulkopuolelle. Ystäväni on esimerkiksi pistänyt itsensä metallilakkoon. Itse en ole niin genrerajoittunut että se toimisi minulla. Mutta voisin ylipäätään kuunnella enemmän musiikkia ja antaa tv:n mädättää vähemmän aivojani..

 

 

CMX, Hevimesta, 290318

CMX on yksi niitä bändejä, joiden parissa olen kasvanut, elänyt ja myös kiinnostunut joistain asioista. Ensimmäinen kuulemani kappale oli Kätketty kukka, ja se herätti mielenkiinnon bändiä kohtaan. Onneksi kaveripiiristäni löytyi joku, jonka avulla pääsin tutustumaan heihin ja tuotantoonsa enemmän, elettiin kuitenkin aikaa ennen internetin yleistymistä..

Näin nyt CMX:n elävänä ties kuinka monennetta kertaa ja aina keikat tuntuvat loppuvan kesken. Ensimmäinen kerta oli Ouluhallissa joskus 90-luvun alkupuolella ja oli aika kun kävin heiltä katsomassa jokaisen Oulun keikan ja jokusen muunkin. Sitten minun keikkavierailuihini tuli tauko, mutta olen ottanut vahingon takaisin tässä viime vuosina.

Huomasin myös että olen kuunnellut bändiä ihan liian vähän koska olen unohtanut paljon lyriikoita. Enää ei irronnut Katariinanpyörä, Discoinferno eikä Siivekäs ihan lonkalta. Kätketty kukka, Kultanaamio ja Ainomieli sen sijaan ovat hyvinkin syvällä selkärangassa.. Keikalla tuli siis vanhoja, tuttuja biisejä mutta myös otteita tuoreimmalta Alkuteos-albumilta.. Minua hieman harmittaa että en hankkinut sitä vinyylinä vaan tylsästi cd-versiona. Täytyy ehkä korjata tilanne jossain vaiheessa, sillä uskon että Alkuteoksesta saa vielä enemmän irti vinyyliformaatissa..

Illan kruunasi sekä Halmkronalta saatu plektra että fanityttöily lähtiessämme narikassa kun törmäsimme mieheen ja juttelimme semihumalassa kaikkea turhaa. Nuorempi versio minusta olisi ollut ihan pähkinöinä. Mutta täytyy tunnustaa että nykyinen minä olisi ollut vielä enemmän pähkinöinä jos olisin tavannut itse pääpirun, shamaanin ja ylijumalan, A.W. Yrjänän. En tiedä osaisinko suhtautua hänen huomioonsa ja seuraansa yhtä keveästi kuin Halmkronan.. Olin jokatapauksessa seuraavan päivän muusina, sekä fyysisesti että henkisesti, kiitos ei niin täydellisen kenkävalintani, jammailun sekä keikalla että tanssilattialla, itse keikan ja kotimatkan fiilistelyn, unohtamatta alle 4 tunnin yöunia..

Kiitos CMX. Nautin teistä taas ensi kerralla.

Michael Monroe, Hevimesta, 160318

Eilen oli aika mones Michael Monroen keikka minkä näen ja ammattilaiset ei koskaan petä. Hevimestan lava oli kyllä Michael Monroen kaltaiselle ikiliikkujalle pieni ja matala ja rajoitti normaalia lavaliikkumista, mutta puitteiden mukaan mennään. Ja keikkahan oli hyvä, rajoitteista huolimatta. Tämän vuosituhannen puolella tehdyt biisit olin kaikki kyllä kuullut, mutta kyllä ne helmet löytyvät vanhemmasta materiaalista.

Kuvaamaan en hirvittävästi edes alkanut. Eturivin rouvien kännykät olivat enimmäkseen tiellä kun yritin. Mutta tämän hetken sain talteen. Ja tämä riittää.

Muun yleisön keskellä minulla tuli kohtalaisen nuori olo. Onhan Michael Monroe jo pitkän linjan rock-muusikko ja tehnyt juttuaan jo vuosikymmenet mutta silti olisin kaivannut yleisöön enemmän nuorempaa porukkaa. Onko nuoriso unohtanut rock-musiikin? Vai kuuntelevatko vain nuoremman polven tekemää rock-musiikkia. Toivottavasti kuuntelevat kuitenkin, edes jotain.

Muuten ilta oli aika hiljainen. Baari tyhjeni keikan jälkeen, harva jäi viettämään aikaa Mestaan. Satunnaisia tuttuja. Höpinää musiikista ja elämästä. Sitten kello näytti yhtäkkiä kotiinlähdön aikaa. Hyvässä seurassa aika kuluu nopeasti. Muutaman viinilasillisen pieni humala ei aikaansaanut edes krapulaa. Nyt vietän itse illan keikkaleskenä ja nautiskelen hiljaisuudesta edellisillan äänekkaan korvakarkin jälkeen.

Kirppisfiilistelyä

SPR:n Kontti-myymälät ja Pelastusarmeijan kirpputorit on kivoja paikkoja. Niissä ei yleensä pidetä kamppeilla ylihintaa (jotain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta) ja niistä tekee usein hyviä löytöjä. Tänään jätin taakseni yhden kivan Hattiwatti-laukun (koska en oikeasti tarvinnut sitä), täytetyt oravan ja ketun (koska ne eivät mahdu mihinkään!), yhdet kengät (koska olivat hitusen liian pienet) ja lehtikoristeisen viinipullotelineen (koska luovuimme entisestäkin koska sille ei ollut käyttöä).

Sen sijaan mukaan lähti Terolle paita, Manaaja-leffa, Saturnuksen levy (joka on ollut hankitalistalla jo kauan), EHKÄ-rintanappi ja kaiken kukkuraksi se takki, millaista olen jo kauan kaipaillut. Vähän sille piti näyttää ompelukonetta, koska olkapäät oli repäisty suoraan 80-luvulta, mutta iso korjaushomma ei ollut kyseessä. Jos jostain löydän hyväksi pidetyn, klassisen rotsin, se ehkä tämän syrjäyttää, mutta luulenpa että tämä tulee pidettyä puhki.. Tulisi vain se kevät..

 

Tie taipuu & Hanoi Rocks ’82-’84

Luin Sami Yaffan omaelämäkerran Tie taipuu aikalailla ahmien ja Justin Thomasin Hanoi Rocks -valokuvakirjaa on tullut selailtua myös useampaan kertaan. Myös Samin kirjassa on Thomasin valokuvia Hanoi-ajalta.

Tie taipuu oli todella nautittavaa luettavaa. Eikä vain aiheensa kiinnostavuuden puolesta. Kuulin koko ajan Samin äänen päässäni lukiessani, tutuksi se oli tullut viimeksi Sound Tracker -sarjasta. Sekään ei haitannut että teksti oli täysin Samin puheenpartta, vaikka ei näillä pohjoisilla leveyksillä sellaista kieltä juurikaan kuule eikä siihen näin ollen ole tottunut. Todella iso plussa tuli myös siitä että esipuheessa tarinat tallentanut Tommi Liimatta kertoo nauhoittaneensa keskustelut c-kaseteille!

Minulla on aina ollut Sami Yaffasta sellainen kuva, että hän on lämmin ja fiksu ihminen. Paljon maailmaa nähneenä ei ole voinut välttyä varmastikaan siltä, etteikö maailmankatsomus olisi avartunut ja ymmärrys maailman menosta kasvanut. Nyt tuo mielikuva vain vahvistui. Sami on yksi niistä muusikoista ja julkisuuden henkilöistä joita voi sanoa kunnioittavansa. Hän ei kirjassaan missään vaiheessa uhonnut, retostellut tai brassaillut, vaan kertoi niin kuin asiat olivat ja omat mielipiteensä ilman turhaa paatosta tai hehkutusta.

Justin Thomasin kuvat Hanoi Rocks ’82-’84-kirjassa olivat pelkkää silmäkarkkia. Tekstit olivat melkein toisintoja Samin kirjasta, eri kynästä vain lähtöisin. Kauniita nuoria rokkareita särkemässä sydämiä minne ikinä menivätkään. Thomasin kirjassa loppu oli vain surullinen, enkä ole ainoa joka on joskus miettinyt mitä olisikaan voinut tapahtua ilman sitä kohtalokasta onnettomuutta. Samin kirjassa taas elämä jatkuu ja tuo eteensä uusia juttuja, haasteita, rakkauksia..

Lähes koko elämänsä Hanoi Rocksia kuunnelleenne ja fanittaneellekin nämä kirjat ovat pakkolukemistoa. Ehkä pitäisi tehdä aikaa myös Väntäsen Michael Monroe -kirjalle, joka on ensimmäisen painoksen julkaisusta alkaen seissyt hyllyssä toistaiseksi lukematta..

Minulla on myös selkeästi joku viehätys basisteihin, olenhan diggaillut muun muassa Type O Negativen Peter Steeleä ja CMX:n A.W. Yrjänää lähes koko pienen ikäni. Ja se oma, henkilökohtainen basisti löytyy myös.. Vaikka kaikki näistä henkilöistä ovat hyvinkin erilaisia, heitä yhdistää se jokin, mistä minä pidän.

Kuvassa allekirjoittanut herra Yaffan kanssa joskus parikymmentä vuotta sitten Jan Stenforsin keikan jälkeen Oulun Rauhalassa. En panisi pahakseni jos kohtaisin hänet vielä joskus uudestaankin.

 

Pamela Des Barres: Let’s spend the night together – bändäreitä ja takahuoneiden muusia

En ole ikinä oikeastaan tutustunut bändärikulttuuriin, siksipä tartuin tähän kirjaan kun se tuli töissä vastaan. Vaan jotenkin tuntuu että tämä jäänee ainoaksi..

Kirjassa esiintyviä bändäreitä on haastatellut Pamela Des Barres, bändäri itsekin. Pamela tuntee henkilökohtaisesti mm. Frank Zappan, Rolling Stonesin jäsenet ja monia muita rockkukkoja. Minulla meni monta kuukautta tämän kirjan lukemiseen. Ihan vain siitä syytä, että montaa stooria peräkkäin ei voinut lukea, koska naisten tarinat olivat hyvin samankaltaisia. Teini-ikäisenä kapinaa, päihteitä, tahto päästä näkemään bändi vielä lähempää kuin lavan reunalta, olla bändin mukana, monilla ihan vain rakkaudesta musiikkiin. Muutama nainen jäi kuitenkin mieleen: Tura Satana, joka opetti itse kuningas Elviksen suutelemaan ja rakastelemaan, omien sanojensa mukaan. Cynthia Plaster Caster, joka ystävänsä kanssa ikuisti rokkitähtien peniksiä kipsivaloksiksi, ja Jimi Hendrix oli ensimmäinen kipsifallos. Myös Marilyn Mansonin lähelle päässyt Lexa Vonn oli mielenkiintoinen tapaus, koska hän ei kuulemma koskaan harrastanut Mansonin kanssa seksiä, mikä oli todella poikkeuksellista tässä kirjassa.

Ymmärrän toisaalta bändäreitä, olenhan itsekin aina tuntenut vetoa rokkareita kohtaan, useimmat tapaamistani ovat myös rentoja ja mukavia ihmisiä. Myös takahuoneet ovat omien kokemuksieni mukaan hyvinkin viihtyisiä paikkoja, kunhan ei välitä satunnaisesta nakuilusta ja hienhajusta.. Mutta ajatus siitä, että on jollekin vain hetken lelu, se tämän kaupungin tyttö, kun seuraavana iltana se on joku toinen tyttö toisessa kaupungissa, on sellainen, mitä en haluaisi itse kokea. Ja vielä kun jotkut näistä bändäreistä olivat uskollisia rokkareilleen, vaikka tiesivät että rokkari ei varmasti olisi uskollinen hänelle. Monet pääsivät jopa naimisiin rokkariensa kanssa, harva liitto tosin kesti. Ehkä olen vain liian yksiavioinen ja tarpeeksi mustasukkainen. Puhumattakaan siitä että olen saanut valloitettua tuon oman rokkarini ja voin olla hänen henkilökohtainen bändärinsä..

Suomessa vastaavaa bändärikulttuuria ei ainakaan näin suuressa mittakaavassa ole tietääkseni koskaan ollut, ja myös suuressa maailmassa meno saattaa olla nykyään jo hillitympää. Mutta en kuitenkaan usko että bändärit häviävät mihinkään, koska heitä on aina ollut. Ennen rockmusiikkia he ihailivat runoilijoita ja taiteilijoita. Myös runoilijat, taiteilijat ja rokkarit ovat aina kaivanneet kauniita naisia inspiraatiokseen ja muusikseen. Mutta sen kuvan sain vielä kirjasta että bändärit toimivat myös munanjatkeina, ihan kuin maskuliinisuutta mitattaisiin sillä kuinka monta naista saa kaadettua yhden kiertueen aikana.

En kuitenkaan sääli tai tuomitse bändäreitä, vaan nostan heille hattua. He tekivät kaiken omasta vapaasta tahdostaan ja saivat miehet lankeamaan piikkikorkoisten jalkojensa juureen, palvontaa oli puolin ja toisin. Minusta ei vain tähän hommaan olisi, keräilen mielummin rokkareita muistikortille, he kestävätkin siellä kauemmin.

Jeff Wagner: Peter Steele

Luin eilen loppuun Jeff Wagnerin kirjoittaman Peter Steele -elämäkerran. Englanninkielinen nimi kuuluu Soul on fire : the life and music of Peter Steele, suomennettua nimeä on siis hieman typistetty, mikä on vähän sääli.

Kirja kertoo kuinka ujosta ja hontelosta Peter Ratajczykista kasvaa vastentahtoisesti palvottu rockjumala Peter Steele. Teos on fanin kirjoittama ja sen huomaa. Wagner sanoo tavanneensa Peter Steelen vain kolme kertaa, ja teksti on kirjoitettu viitaten lehtijuttuihin ja bändikavereiden, ystävien ja sukulaisten haastatteluihin. Muutenkin tyyli on ylistävä ja Wagner nostaa Steelen jalustalle ja kirjoittaa välillä lähes palvovasti. Onneksi sisältö kuitenkin nousee tyylin yläpuolelle ja kirja on todella nopealukuinen.

Kirjan lähetessä loppua minun teki melkein mieli jättää se kesken, sillä tiesin, että päivämäärä huhtikuun 14. 2010 lähestyi sivujen huvetessa ja loppuosa kirjasta oli muutenkin todella surullinen. Peter Steele vaikutti olevan eräs niistä lahjakkaista muusikintekijöistä, joka olisi vain halunnut tehdä musiikkia ilman sen mukana tulevaa julkisuutta ja kiertueita ja haastatteluja. Kun ottaa huomioon vielä hänen omituiset neuroosinsa ja perfektionisminsa, ei liene ihme että päihteistä ja huumeista tuli osa hänen elämäänsä. Surullisuutta lisää se, että viimeisten elinkuukausiensa aikana Peter Steele raitistui, loi uutta materiaalia ja näki tulevaisuuden pitkästä aikaa enemmän vihreänä kuin mustana. Wagner spekuloi että huoli syöpäsairaasta kissasta meni hänen oman hyvinvointinsa edelle, ja Peter Steele ei hakeutunut ajoissa lääkäriin vatsakipujensa vuoksi ja kuoli lopulta ambulanssiin hänen ystävänsä lopulta saatuaan luvan soittaa hätänumeroon.

Vaikka olen puolet elämästäni kuunnellut ja fanittanutkin Type O Negativea, jäsenten yksityiselämät ovat jääneet minulta hämärän peittoon, eivätkä he niistä ole hirveästi meteliä edes pitäneet. Toisaalta olisin ehkä halunnut jättää sen kuvitteellisen mielikuvan suuresta, vihreästä miehestä. Mutta jatkossa kun kuuntelen Type O Negativea, ja erityisesti lyriikoita, löydän niistä ehkä jotain uutta ja musiikki saa enemmän merkitystä ja lisää inhimillisempiä vivahteita.

Peter Steele oli suurella sydämellä ja terävällä huumorintajulla varustettu lahjakas ja älykäs mies. Ehdin myös nähdä hänet myös elävänä lavalla, mistä olen onnellinen (ja saan leuhottaa asialla kavereilleni). Muistan suuren hahmon muutaman metrin päässä edessäni vaikka itse keikasta en hirveästi muuta muistakaan. Onneksi musiikki elää.

Koti ilman elämyksiä?

Ei ole kovin kauaa kun sisustussuunnittelijanakin tunnettu Teuvo Loman haukkui suomalaisten kirjahyllyt rumiksi ja sisustukseen sopimattomiksi. Uudestaan tämä aihe tuli mieleeni, kun seurailen Facebookissa KonMari Suomi -ryhmää ja siellä jotkut ryhmän jäsenet ovat kehuneet ”konmarittaneensa” kaikki kirjansa, levynsä tai elokuvansa. Mutta miksi? Tavaraa tursuilevasta asunnosta pitääkin vähentää tavaraa, että siellä olisi tilaa elää ja että se tuntuisi enemmän kodilta. Tässä kohti kuvaan astunee priorisointi.

Mitä ihminen oikeasti tarvitsee ja kaipaa elämäänsä. Onko se tyhjiä seiniä ja tyhjiä tasoja ja siisteyttä, vai olisiko vaihtoehtona taide, kulttuuri, elämykset ja viihde, joihin voi palata yhä uudelleen? No, toivottavasti ne ihmiset, jotka ovat hävittäneet nämä omasta kodistaan, ovat ahkeria kirjastonkäyttäjiä. Tai ehkä he eivät edes kaipaa näitä asioita, mitä minä en taas ymmärrä. Mutta se on sitten minun henkilökohtainen ongelmani. Samoin kuin se, että olen aina muuttaessani joutunut kuskaamaan useita painavia laatikoita enemmän uuteen kotiin. Olen kuitenkin sen valmis kärsimään että saan pitää elämyskokoelmani. Lisäksi minusta tuntuu että ilman kirjoja kodista puuttuu jotain. Tämän huomaan myös käydessäni sellaisten ihmisten luona joilla ei ole kirjoja, en tiedä miten heihin pitäisi suhtautua..

Kirjahyllystämme löytyy 11 hyllymetriä kirjoja. Aikaisemmin niitä oli vielä enemmän, mutta olen pistänyt kiertoon mm. Kaari Utriot, koska en usko että jaksan lukea niitä toistamiseen, puutarhakirjat, koska asunnossamme ei tällä hetkellä ole edes parveketta ja pitkän rivin keittokirjoja, koska ruokavalioni on muuttunut eikä niissä ollut minulle enää käyttökelpoista tietoa.Tunnustan olevani bibliofiili ja kirja on sisältönsä lisäksi minulle myös kaunis esine. Kirjahyllyni ei olisi täydellinen ilman Draculaa, Hyviä enteitä, Näkijän taru -trilogiaa, Tarua sormusten herrasta, Unohdettuja jumalia ja Noidan käsikirjaa. Eilen istuin sohvalla, soimassa ollut cd-levy oli päässyt loppuun, valaistuksena vain ulkoa kajastavat kaupungin valot ja lepuutin silmiäni katsellen kirjojen selkämyksiä. Ja tiesin, että nuo kaksi mustaa hyllyä sisältävät tarvittaessa viikkotolkulla rentoutumista ja pakoa todellisuudesta.

Elokuvia löytyy 3 hyllymetriä, kaikki harkittuja ostoksia. Sellaisia leffoja jotka voi katsoa useampaankin kertaan. Kirpputoreja kierrellessä tulee pengottua myös elokuvatarjonta, samoin kuin kauppojen alelaarit, joista leffoja voi ostella eurolla-muutamalla. Mutta jos elokuvan on todennut korkeintaan keskinkertaiseksi, ei se omaan hyllyyn päädy.

Cd-levyjä meillä on 5 hyllymetriä, käytännössä satoja levyjä. Minua kaduttaa että olen aikoinani luopunut joistakin levyistä koska ”en enää kuuntele näitä”. Ja nyt niitä on ikävä. Osan olen haalinut takaisinkin, jos olen löytänyt. Kaikkia ei enää edes löydä, ainakaan halvalla.Vinyyleitä on vasta vajaa puoli metriä, määrä lisääntyy jatkuvasti.

Edellisessä elämässäni opin kuuntelemaan Mike Oldfieldia ja Tubular Bells III on mielestäni yksi taidokkaimmin tehdyistä albumeista koskaan. Olen äärimmäisen harvoin kuunnellut sitä mp3-muodossa. Cd-versio sen sijaan soi useinkin ja opin tuntemaan ja kuulemaan pikkuhiljaa lisää ääniä ja kerroksia äänimaisemassa. Pari vuotta sitten levystä julkaistiin uusintapainos 180g vinyylinä ja tietysti sen hankin, koska se cd-versio ei uuteen elämään siirtyessäni tullut mukaani. Kuuntelunautinto kasvoi entisestään kun laitoin vinyyliversion soimaan ensimmäisen kerran, löysin levyistä yhä vain lisää kaikkea mitä en ennen ollut kuullut. Olen päättänyt että en luovu enää yhdestäkään levystä.

Kaiken muun hyvän lisäksi olen luonteeltani stressiapina, eli stressaan välillä liiankin pienistä ja usein turhista asioista. Onneksi lääke ahdistavien asioiden unohtamiseen, sekä niiden käsittelyyn ja ymmärtämiseen löytyy myös kotoa: sitä on kirja-, levy- ja leffahyllyt täynnä. Minulla on muun muassa omat terapialevyni, hyvänmielenelokuvani ja elämyskirjani. Miksi ihmeessä minä haluaisin niistä luopua?

Jalometallia ja filmiä

Tänä kesänä meni Jalometallineitsyys. Viime kesänä en ollut kaupungissa ja toissakesänä kuulin metallisia sulosäveliä vain matkan päähän kun olin Oskun kanssa kävelyllä juuri sopivasti. Sitä ennen.. niin..

Viikonlopun aikana tuli tavattua monta vanhaa kaveria ja uusiakin tyyppejä ja tutustuttua joihinkin ihmisiin vähän paremmin. Ja siinä sivussa tuli vilkaistua muutama bändikin. Sunnuntai menikin sitten toipuessa sekä alkoholinkulutuksesta, raitisilmamyrkytyksestä että sosiaalisesta ähkystä..

Sen kummempia raportteja väsäämättä pitää todeta että Cradle of Filth rupesi kiinnostamaan enemmän ja Jess & The Ancient Ones toimi jälleen kerran ja vei mukanaan. Sattuneesta syystä myös Sadistik Forest piti käydä tsekkaamassa. Keikkojen ikuistamisvälineenä oli luurin lisäksi Agfa Isola I -kamera, jota laukkua tarkistanut järjestysnainen pyöritteli kummastuneena käsissään. Siellä oli sisällä Ilford Delta 400 Pro -filmiä, mikä ei kuitenkaan illan hämärtyessä ja sisätiloissa ollut riittävän valoherkkää. Myöskin tähtäin osoittaa vähän ylös, koska kuvat näyttää järjestään olevan kuvattu tähdäten liian alas. Muistan tämän jatkossa.

Pieni metallisti minussa nosti karvaista päätään höristellen varovaisesti pieniä korviaan. Onneksi taloudessa on pitkätukka joka voi antaa sille lisää musiikillisia herkkuja..