Jeff Wagner: Peter Steele

Luin eilen loppuun Jeff Wagnerin kirjoittaman Peter Steele -elämäkerran. Englanninkielinen nimi kuuluu Soul on fire : the life and music of Peter Steele, suomennettua nimeä on siis hieman typistetty, mikä on vähän sääli.

Kirja kertoo kuinka ujosta ja hontelosta Peter Ratajczykista kasvaa vastentahtoisesti palvottu rockjumala Peter Steele. Teos on fanin kirjoittama ja sen huomaa. Wagner sanoo tavanneensa Peter Steelen vain kolme kertaa, ja teksti on kirjoitettu viitaten lehtijuttuihin ja bändikavereiden, ystävien ja sukulaisten haastatteluihin. Muutenkin tyyli on ylistävä ja Wagner nostaa Steelen jalustalle ja kirjoittaa välillä lähes palvovasti. Onneksi sisältö kuitenkin nousee tyylin yläpuolelle ja kirja on todella nopealukuinen.

Kirjan lähetessä loppua minun teki melkein mieli jättää se kesken, sillä tiesin, että päivämäärä huhtikuun 14. 2010 lähestyi sivujen huvetessa ja loppuosa kirjasta oli muutenkin todella surullinen. Peter Steele vaikutti olevan eräs niistä lahjakkaista muusikintekijöistä, joka olisi vain halunnut tehdä musiikkia ilman sen mukana tulevaa julkisuutta ja kiertueita ja haastatteluja. Kun ottaa huomioon vielä hänen omituiset neuroosinsa ja perfektionisminsa, ei liene ihme että päihteistä ja huumeista tuli osa hänen elämäänsä. Surullisuutta lisää se, että viimeisten elinkuukausiensa aikana Peter Steele raitistui, loi uutta materiaalia ja näki tulevaisuuden pitkästä aikaa enemmän vihreänä kuin mustana. Wagner spekuloi että huoli syöpäsairaasta kissasta meni hänen oman hyvinvointinsa edelle, ja Peter Steele ei hakeutunut ajoissa lääkäriin vatsakipujensa vuoksi ja kuoli lopulta ambulanssiin hänen ystävänsä lopulta saatuaan luvan soittaa hätänumeroon.

Vaikka olen puolet elämästäni kuunnellut ja fanittanutkin Type O Negativea, jäsenten yksityiselämät ovat jääneet minulta hämärän peittoon, eivätkä he niistä ole hirveästi meteliä edes pitäneet. Toisaalta olisin ehkä halunnut jättää sen kuvitteellisen mielikuvan suuresta, vihreästä miehestä. Mutta jatkossa kun kuuntelen Type O Negativea, ja erityisesti lyriikoita, löydän niistä ehkä jotain uutta ja musiikki saa enemmän merkitystä ja lisää inhimillisempiä vivahteita.

Peter Steele oli suurella sydämellä ja terävällä huumorintajulla varustettu lahjakas ja älykäs mies. Ehdin myös nähdä hänet myös elävänä lavalla, mistä olen onnellinen (ja saan leuhottaa asialla kavereilleni). Muistan suuren hahmon muutaman metrin päässä edessäni vaikka itse keikasta en hirveästi muuta muistakaan. Onneksi musiikki elää.

Tee siitä tapa

Luin Gretchen Rubinin kirjan Tee siitä tapa – Eli kuinka kitket huonot tavat ja teet hyvistä pysyviä. Jokunen vuosi sitten luin Rubinin kirjan Onnellisuusprojekti ja se sai minut katselemaan itseäni ja ympäristöäni vähän eri tavalla. Vinkkasin Onnellisuusprojektin Fb-ryhmässä ja sain vastavinkkauksena tämän.

Minulla ja Rubinilla ei ole juurikaan mitään yhteistä. Hän on newyorkilainen lakinainen ja kirjailija, jolla on laaja perhe, runsaasti harrastuksia ja hän rakastaa järjestystä. Rubin tunnustaa olevansa myös niuho. Ja kaikesta päätellen hänellä on paljon enemmän tunteja vuorokaudessa kuin minulla, koska hän ehtii tehdä niin paljon kaikkea, tai sitten hän todella on vain niin järjestelmällinen kuin väittää.

Rubin tekee paljon taustatyötä teoksiinsa, ja sen huomaa. Myös siitä että hän kertoo asian olevan näin. Hän lukee kaiken mahdollisen aiheesta minkä käsiinsä saa ja käy keskusteluja ystäviensä ja tuttaviensa kanssa. Tapojen muodostumisen ”teoria” oli minulle uutta, mutta Rubin saa kuulostamaan sen hyvinkin järkevältä. Hän jakaa ihmiset ylläpitäjiin, kyseinalaistajiin, velvoittajiin ja kapinallisiin sen mukaan, miten he tapoihin suhtautuvat. Itse tunnustan olevani kyseenalaistaja ja kapinallinen, enkä tee juuri mitään ilman järkevää syytä tai vain siksi että niin pitäisi tehdä. Ehkäpä siksi kumppanini välillä kritisoi sitä, että vaatteitani ja muita tavaroitani on välillä vähän missä sattuu, koska tapanani ei ole viedä niitä niille tarkoitetuille paikoille..

Rubin kirjoittaa myös siitä kuinka tavat tarttuvat. Puolisoille muodostuu usein samoja tapoja ja tottumuksia. Ja toisaalta esimerkiksi lapset kapinoivat vanhempiensa asettamia tapavaatimuksia vastaan ja käyttäytyvät täysin päinvastoin viimeistään sitten kun pääsevät elämään omaa elämäänsä ilman vanhempia.

Mietin omia jokapäiväisiä tapojani. Pesen hampaat ensimmäisenä kun herään ja juuri ennen kuin menen nukkumaan. Räplään puhelintani jatkuvasti. Kuljen puiston läpi töihin, koska pidän reitistä, vaikka suorempaakin tietä pääsisi. Ennen kuin lähden kotoa mihinkään, käyn läpi lompakko-puhelin-avaimet-rituaalin. Muita ei yhtäkkiä tullut mieleen. Kaikkia tapojaan ei edes tajua, ennen kuin joku muu niistä huomauttaa tai niitä alkaa oikeasti miettimään.

Mitä sitten haluaisin ottaa tavaksi? Haluaisin valokuvata ja kirjoittaa jotain joka päivä. Ensinmainittu on helpompi toteuttaa ainakin kännyräpsyjen avulla. Jälkimmäinen vaatii vähän enemmän vaivaa. Haluaisin olla siistimpi ihminen. Pidän siisteydestä mutta olen laiska siivoamaan. Olisi hienoa jos koti olisi aina siinä kunnossa että anopin kehtaa päästää kylään (vaikka häntä ei sekasotku haittaisikaan). Haluaisin myös itse näyttää jatkuvasti siltä että voisin kohdata kenet vain missä vain ja eikä tarvitsisi hävetä ulkonäköään miltään osin. Ja se yksinkertainen syy siihen, miksi haluaisin nämä asiat tavaksi on se, että siitä tulisi minulle parempi ja huolettomampi olo. Homma vaatisi vain vähän panostusta..

Kirjassa on myös toimintamalleja siitä, miten pääsee eroon huonoista tavoista. Oma ehdoton ykköseni on se, että jään arkiaamuisin venymään kellonsoiton jälkeen sänkyyn ja yleensä pääsen töihin vasta viimetingassa (onni on liukuva työaika..). Vaihtoehtoni ovat nousta heti kellon soidessa tai sitten siirtää kellonsoitto aikaisemmaksi ja varata aikaa venymiseen. Jälkimmäisestä vaihtoehdosta voi kyllä seurata se, että saan vain lisää aikaa venyä ja aamuisin tulee kuitenkin kiire. En venyessäni torkahtele, vaan venyttelen ja ajattelen asioita. Aamuiset rötväykseni eivät ole siis hukkaan heitettyä aikaa, tai niin yritän ainakin itselleni väittää..

Tee siitä tapa oli mielenkiintoinen lukukokemus ja kestää varmasti toisenkin lukukerran.

Koti ilman elämyksiä?

Ei ole kovin kauaa kun sisustussuunnittelijanakin tunnettu Teuvo Loman haukkui suomalaisten kirjahyllyt rumiksi ja sisustukseen sopimattomiksi. Uudestaan tämä aihe tuli mieleeni, kun seurailen Facebookissa KonMari Suomi -ryhmää ja siellä jotkut ryhmän jäsenet ovat kehuneet ”konmarittaneensa” kaikki kirjansa, levynsä tai elokuvansa. Mutta miksi? Tavaraa tursuilevasta asunnosta pitääkin vähentää tavaraa, että siellä olisi tilaa elää ja että se tuntuisi enemmän kodilta. Tässä kohti kuvaan astunee priorisointi.

Mitä ihminen oikeasti tarvitsee ja kaipaa elämäänsä. Onko se tyhjiä seiniä ja tyhjiä tasoja ja siisteyttä, vai olisiko vaihtoehtona taide, kulttuuri, elämykset ja viihde, joihin voi palata yhä uudelleen? No, toivottavasti ne ihmiset, jotka ovat hävittäneet nämä omasta kodistaan, ovat ahkeria kirjastonkäyttäjiä. Tai ehkä he eivät edes kaipaa näitä asioita, mitä minä en taas ymmärrä. Mutta se on sitten minun henkilökohtainen ongelmani. Samoin kuin se, että olen aina muuttaessani joutunut kuskaamaan useita painavia laatikoita enemmän uuteen kotiin. Olen kuitenkin sen valmis kärsimään että saan pitää elämyskokoelmani. Lisäksi minusta tuntuu että ilman kirjoja kodista puuttuu jotain. Tämän huomaan myös käydessäni sellaisten ihmisten luona joilla ei ole kirjoja, en tiedä miten heihin pitäisi suhtautua..

Kirjahyllystämme löytyy 11 hyllymetriä kirjoja. Aikaisemmin niitä oli vielä enemmän, mutta olen pistänyt kiertoon mm. Kaari Utriot, koska en usko että jaksan lukea niitä toistamiseen, puutarhakirjat, koska asunnossamme ei tällä hetkellä ole edes parveketta ja pitkän rivin keittokirjoja, koska ruokavalioni on muuttunut eikä niissä ollut minulle enää käyttökelpoista tietoa.Tunnustan olevani bibliofiili ja kirja on sisältönsä lisäksi minulle myös kaunis esine. Kirjahyllyni ei olisi täydellinen ilman Draculaa, Hyviä enteitä, Näkijän taru -trilogiaa, Tarua sormusten herrasta, Unohdettuja jumalia ja Noidan käsikirjaa. Eilen istuin sohvalla, soimassa ollut cd-levy oli päässyt loppuun, valaistuksena vain ulkoa kajastavat kaupungin valot ja lepuutin silmiäni katsellen kirjojen selkämyksiä. Ja tiesin, että nuo kaksi mustaa hyllyä sisältävät tarvittaessa viikkotolkulla rentoutumista ja pakoa todellisuudesta.

Elokuvia löytyy 3 hyllymetriä, kaikki harkittuja ostoksia. Sellaisia leffoja jotka voi katsoa useampaankin kertaan. Kirpputoreja kierrellessä tulee pengottua myös elokuvatarjonta, samoin kuin kauppojen alelaarit, joista leffoja voi ostella eurolla-muutamalla. Mutta jos elokuvan on todennut korkeintaan keskinkertaiseksi, ei se omaan hyllyyn päädy.

Cd-levyjä meillä on 5 hyllymetriä, käytännössä satoja levyjä. Minua kaduttaa että olen aikoinani luopunut joistakin levyistä koska ”en enää kuuntele näitä”. Ja nyt niitä on ikävä. Osan olen haalinut takaisinkin, jos olen löytänyt. Kaikkia ei enää edes löydä, ainakaan halvalla.Vinyyleitä on vasta vajaa puoli metriä, määrä lisääntyy jatkuvasti.

Edellisessä elämässäni opin kuuntelemaan Mike Oldfieldia ja Tubular Bells III on mielestäni yksi taidokkaimmin tehdyistä albumeista koskaan. Olen äärimmäisen harvoin kuunnellut sitä mp3-muodossa. Cd-versio sen sijaan soi useinkin ja opin tuntemaan ja kuulemaan pikkuhiljaa lisää ääniä ja kerroksia äänimaisemassa. Pari vuotta sitten levystä julkaistiin uusintapainos 180g vinyylinä ja tietysti sen hankin, koska se cd-versio ei uuteen elämään siirtyessäni tullut mukaani. Kuuntelunautinto kasvoi entisestään kun laitoin vinyyliversion soimaan ensimmäisen kerran, löysin levyistä yhä vain lisää kaikkea mitä en ennen ollut kuullut. Olen päättänyt että en luovu enää yhdestäkään levystä.

Kaiken muun hyvän lisäksi olen luonteeltani stressiapina, eli stressaan välillä liiankin pienistä ja usein turhista asioista. Onneksi lääke ahdistavien asioiden unohtamiseen, sekä niiden käsittelyyn ja ymmärtämiseen löytyy myös kotoa: sitä on kirja-, levy- ja leffahyllyt täynnä. Minulla on muun muassa omat terapialevyni, hyvänmielenelokuvani ja elämyskirjani. Miksi ihmeessä minä haluaisin niistä luopua?

Täydellinen vaatekaappi?

Minun vaatekaappini ei ole täydellinen. Ensinnäkin se on liian pieni. Toisekseen se sisältää paljon sellaisia vaatteita mitä en pidä. Joitain olen käyttänyt joskus paljonkin, mutta en enää. Toiset ovat vikahankintoja. Osasta tykkään mutta en oikein tiedä minkä kanssa niitä yhdistelisi.

Lukaisin eilen illalla Hannele Lampelan kirjan Täydellinen vaatekaappi tuhlaamatta. Kirjassa oli paljon perusjuttuja perusvaatteista, vaatteiden laadusta, ”kyllä minä tähän vielä joskus sovin” -vaatteista, himoshoppailusta ja muista aiheista mitä naistenlehdet tursuavat. Kirjassa oli myös omat lukunsa taloudenhoidolle ja itsestään huoltapitämiselle, mikä oli iloinen yllätys. Kirjan viesti pähkinänkuoressa: älä hanki ja säilö sellaisia vaatteita joista et oikeasti pidä. Hyvin konmarimaisia ajatuksia.

Jo pitkään suunnittelemani operaatio vaatekaapin räjäytys sai vihdoin alkunsa tänään, kun kerrankin oli aikaa se aloittaa. Rysäytin toisen puolen vaatekaapistani sängynpäälle ja rupesin penkomaan. Käytin ylläni yli kymmentä kauluspaitaa, joista vain puolet päätyi takaisin kaappiin ajatuksin ”miksi minä en ole käyttänyt tätä?” ja ”näytän näköjään tässä paremmalta kuin muistinkaan.” Mahduin myös yksiin kesähousuihin jotka olin viskaamassa ensin sovittamatta kierrätyskassiin. Sen sijaan kaapista ei enää saanut paikkaa epäsopivien ja silmää miellyttämättömien paitojen lisäksi pari heräteostosmekkoa, muutama kaapin perälle unohtunut huppari ja käyttämättä jäänyt neule.

Tiesinkin että omistan kolme 70-luvun tyylistä, mokkanahkaista minihametta. Sovitin kaikki ylläni ja totesin että nämä pitää oikeasti ottaa taas arkikäyttöön. Näiden lisäksi sovitin yhden tummanpunaisen hameen, jonka olin hankkinut joskus hätäpäissäni hautajaisiin. Muistelin sen olevan liian pitkä, mutta se olikin aika lailla sopivan pituinen ja päätyy pesukoneen kautta myös pitovaatteisiin. Kannatti testata. Joitain vaatteita ei siis kannata heittää pois käyttämättä niitä yllään peilin edessä.

Operaatio jatkunee toivottavasti lähipäivinä..

Asketismia kerrakseen

Minua on pikkuhiljaa alkanut ärsyttämään tavaranpaljous. Lähinnä se, että hamstraan kampetta sillä verukkeella että ”tätä voisi vielä käyttää joskus”, ”tästä voisi tehdä jotain” tai ”eihän tätä nyt raski heittää pois”. Pikkuhiljaa olen kuitenkin heittänyt pois roinaa mitä en tarvitse. Huomasin, että olen tehnyt sitä muuttojen ja muuttojen suunnittelun yhteydessä jo vuosikaudet, mutta silti tavaramäärä ei ole hirveästi vähentynyt.. Uudet hankinnat ovat osasyy, toinen syy on se, että tavaraa on yksinkertaisesti jo alunperinkin ollut paljon.

Olen jo jokin aika lukenut Marie Kondon kirjan KonMari – siivouksen mullistava taika, ja nyt ostin kirjan myös itselleni, muistutukseksi ja uudelleen luettavaksi. Hänen perusajatuksensa on se, että säilytä vain ne tavarat joista oikeasti pidät ja joita tarvitset ja hävitä loput. Muut ammattijärjestäjät kun käskevät heittää pois ne tavarat joille ei ole mitään käyttöä. Marie Kondon ohjeiden mukaan järjestäminen tehdään vain kerran nopeaan tahtiin, kun muut ohjeistavat tekemään huoneen kerrallaan tai heittämään pois yhden turhan tavaran päivässä.

Olen alkanut miettiä että voisin oikeasti hävittää puolet kaikesta kamasta ja siltikin minulla olisi ihan riittävästi kaikkea tarpeellista. Paitsi kirjoista, levyistä ja leffoista en halua luopua, ne ovat harkiten hankittuja ja sellaisia mihin voi palata uudestaankin. Kirjahyllynraivauksen olen suorittanut jokaisen kolmen viimeisen muuton yhteydessä enkä keksi enää sieltä mitään poistettavaa. Ehkä löydän tälle operaatiolle jossain vaiheessa aikaa. Minua hirvittää jo etukäteen kangasvarastot ja tärkeiden papereiden läpikäynti..

Toinen askeettisuuteen liittyvä kirja, minkä kanssa vietin aikaa, oli Tomi Astikaisen Miten elää ilman rahaa. Mies eli neljä vuotta ilman rahaa, matkustaen ympäri maailmaa, liftaten, dyykaten, kysellen apua, vaihtaen palveluksia ja välillä hyvinkin kekseliäästi. Perinteisen rahan armoilla eletyn oravanpyörän taaksejättäminen on aika hurja hyppy, mutta Astikainen onnistui, ja ilmeisesti onnistui muuttamaan ajatusmaailmansa siinä sivussa. Ehkä jokusen muunkin. Kirja pisti kyllä ajattelemaan, ja oman ajatusmaailman muuttaminen tulee edelleen jatkumaan, mutta itse en ihan näin radikaaliin ratkaisuun pystyisi. Olen mukavuudenhaluinen ihminen ja tarvitsen sen oman pesän, turvapaikan minne palata ja missä voi olla rauhassa. Ja missä säilyttää niitä itselle tärkeitä asioita. Astikainen luopui myös kaikesta omaisuudestaan aloittaessaan projektinsa.

Ihmisten kulutustottumukset ovat mielestäni hyvinkin vääristyneitä. Liikaa kertakäyttöistä, liikaa turhaa, liikaa keksittyjä tarpeita. Mutta kun pitää ostaa ja kuluttaa että maailma pyörisi. Tavaroita tarvii siihen, tähän ja tuohon. Vanha ei enää kelpaa, pitää saada uusi. Tunnustan, että en kiellä itseäni hankkimasta jotain, mitä oikeasti tarvitsen ja haluan, mutta harkitsen kyllä tarkemmin kuin ennen että miksi olen kyseistä hankintaa tekemässä. Ja käyttökelpoinen käytetty menee usein uuden edelle.

Tavara ei tuo turvallisuutta ja onnea, vaikka niin meille yritetään vakuuttaa.

Kirpputorituliaisia (ja Instagram-jakotesti)

On onni kun elämässä on joku joka jaksaa koluta kirpputoreja samalla tahdilla kuin itsekin, ellei jopa vielä enemmän.. Tässä tuliaisia yhdeltä reissulta millä en ollut mukana..

Tuota Marilyn-kirjaa olen selaillut silloin kun se ilmestyi, mutta en ole sitä käynyt kokonaan läpi. Nyt se on omassakin hyllyssä, odottaa jotain rauhaisaa iltaa ehkä viinin ja suklaan seurassa, tai jotain muuta leppoisaa..

Muutama euro (yhteensä) Rollareiden ja Kissin paidoista ei ole paha hinta, varsinkin kun printit ovat noinkin päheät.

j.r. ward: rakastaja – vihdoinkin

jo pitkän aikaa mustan tikarin veljeskunta -sarjassa on seurattu sivusta blayn ja qhuinnin ystävyyttä ja orastavaa rakkautta, mutta nyt pojat saavat oman kirjansa ja tarinansa kerrottua.

kirja on on sarjan kymmenes ja se alkaa näkyä. onneksi henkilökaartia on kasvatettu parilla salaperäisellä tyypillä (jotka todennäköisesti paljastuvat pliisuiksi, rakastuvat toisiinsa ja elävät elämänsä onnellisina loppuun asti) ja vampyyriyhteisön kuohunta on saanut uusia piirteitä. juonittelusta ei siis ole pulaa. mutta nuoren, yksipuolisen rakkauden tuska ja vähentynyt väkivalta vähän pilasi lukukokemusta. ja jos edellisen kirjan loppu oli siirappia niin tämä oli sitä sokerikuorrutuksella..

neil gaiman: kuolema – elämisen kallis hinta

neil gaiman on nero, siitä ei pääse mihinkään. olen joitakin hänen sarjakuviaan lukenut aikaisemminkin, mutta sandman-sarja on jäänyt vähemmälle. tähän albumiin on koottu nukkumatin ihanasta pikkusiskosta, kuolemasta kertovia tarinoita. tästä albumista on vaikea sanoa edes mitään. lukekaa se. nauttikaa siitä. uppoutukaa tarinaan ja ymmärtäkää jotain uutta.

j.r. ward: mustan tikarin veljeskunta – sisäpiirin tietoa

veljeskunnan fanina tätä kirjaa ei voinut jättää väliin. mukana on zsadistista kertova pienoisromaani, jokunen novelli ja tarina, veljesten ”haastattelut”, kirjoista poisjääneitä kohtauksia, katkelmia keskustelupalstalta ja kirjailijan neuvoja oman teoksen julkaisusta haaveileville. ward on kirjoittanut sisäpiirin tietonsa kuudennen romaanin jälkeen, mutta kirja julkaistiin suomeksi vasta nyt kun kymmenen kirjaa on käännetty.

kirjan sisältämät, ennenjulkaisemattomat tarinat ja katkelmat olivat kirjan parasta antia, erityisesti ”wrath ja kirjeveitsi”. muutoin opus ei antanut kauheasti mitään uutta. fanien keskustelupalstalle kirjoittamia pätkiä en jaksanut edes lukea. kannattaa kuitenkin tutustua tähän, jos ei muuten niin lievittämään vieroitusoireita odotellessa seuraavaa sarjan osaa..

eowyn ivey : lumilapsi

1920-luvun amerikan yhdysvallat. mabel ja jack ovat lähteneet alaskaan uudisraivaajiksi. lapsettomuuttaan sureva, vanha pariskunta päätyy tekemään ensilumesta lumilapsen, joka katoaa yön aikana. samoin kuin sille puetut lapaset ja huivi. lumisen lapsen kadottua metsästä ilmaantuu oikea lapsi, pieni tyttö, yllään samat lapaset ja huivi, ja joka tulee ja menee lumen mukana.

kaunis kertomus karuista olosuhteista. tyttö pysyy salaperäisenä kirjan loppuun asti. mabel ja jack saavat molemmat vuorollaan kertoa tapahtumia omista näkökulmistaan. ja kuten kunnon saduissa kuuluu, mukana on myös rakkaustarina, tai kaksi.