Naamion takana

Tähän tekstiin sain inspiraation Garbegen Instagram-julkaisusta, jonka näin tänä aamuna:

31816123_375817016256127_8639972013265387520_ngarbage
The most beautiful photograph ever taken of my face.
Pic courtesy of @renataraksha

Minusta on otettu valokuva, missä näytän enimmäkseen pidätetyltä narkkarilta (en nyt löydä sitä tähän hätään, paperikuvana se minulla on ainakin jossain jemmassa..). Pidän kuvasta suunnattomasti, vaikka olenkin siinä aika lailla itseni näköinen, mutta en kaunis, ainakaan yleisen kauneusihanteen mukaisesti. Mutta kuva itsessään on yksinkertaisesti hyvä. Se herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Onko kuva aito? Näytänkö siinä minulta? Miltä minun pitäisi näyttää?

En pidä itseäni kauniina. Hädin tuskin edes tavallisen näköisenä. Silmäni ovat liian pienet ja lähellä toisiaan, nenäni on liian iso ja epätasaiset hampaani aiheuttavat sen että huuleni asettuvat epäsymmetrisesti. Näen siis peilissä enimmäkseen vikoja, kun siihen katson, niin kuin aika moni muukin meistä.

En kuitenkaan muista että minua olisi koskaan sanottu rumaksi. Hiustyyliäni, vaatetustani tai meikkaamistani on saatettu ehkä katsoa ja kommentoida kummeksuen, mutta ei minua itseäni. Kiusaajille olin helppo kohde koska olin pieni, hiljainen ja ujo. Hekin repivät riemunsa jostain muusta kuin ulkonäöstä. Minulla ei siis pitäisi olla mitään traumoja liittyen ulkonäkööni. Mistä ne ovat sitten tulleet?

”Onpa sinulla nätti mekko.” ”Ovatpa hiuksesi kivasti.” Tällaisia kehuja muistan kuulleeni, lapsena, teininäkin. Mutta en koskaan ”Näytätpä kauniilta”. Vai enkö vain muista? Mutta miksi en muistaisi?

Elin pitkässä parisuhteessa, ja mieleeni ei tule yhtään tilannetta että silloinen puolisoni olisi kehunut ulkonäköäni. Ei silloinkaan kun olin varta vasten laittautunut jotain tilaisuutta varten. Ehkä hän ei vain osannut sanoa sitä ääneen, vaikka olisikin niin ajatellut. Oli hämmentävää kun eromme jälkeen sain kehuja mieheltä johon rakastuin. Ja muiltakin. Vastikään kuulin tuntemattomalta sanat ”Sinulla on kauniit kasvot”. Kiitin kohteliaasti vaikkakin totesin myös että mielipiteensä kullakin.

Kuten sanoin, en ole koskaan pitänyt ulkonäöstäni. Mutta en ole myöskään tiedä miltä haluaisin näyttää, jos voisin muokata kasvonpiirteitäni. Valtavirran mukaan kauniina pidetyt ihmiset ovat minusta enimmäkseen tylsän näköisiä. Lukuunottamatta Marilyn Monroeta. Yleisesti pidän kaikkia ihmisiä jossain määrin kauniina. Epäaitous ja epäluonnollisuus ovat piirteitä, jotka vähentävät kauneutta. Olen yrittänyt opetella meikkaamaan paremmin, ja jossain määrin saankin kasvoistani omastakin mielestä siedettävät. Saan kiinnitettyä huomion niihin asioihin joista pidän ja piilotettua virheet. Mikä tuntuu olevan meikkaamisen tarkoitus noin yleensäkin. Kun näen ihmisiä ilman meikkiä, luonnonkauniina, joko kuvissa tai ihan elävänä, en osaa kuvitella että ajattelisin että joku tarvitsisi meikkiä näyttääkseen paremmalta. Ehkä niin halutessaan erilaiselta, mutta ei paremmalta tai kauniimmalta.

Haluaisin olla vain tyytyväinen ulkonäkööni, koska siinä ei oikeisti ole mitään vikaa, mutta joku estää sen. Ihmisten suhtautuminen minuun? Oma suhtautuminen omaan itseeni? Kulutushysteria ja markkinointikoneiston jatkuvasti luomat uudet tarpeet? Jouduin olemaan kerran meikkaamatta, koska toinen kyynelkanavani oli tukossa ja silmäni vuosi jatkuvasti. Enkä tietenkään halunnut tuhlata vedenkestäviin meikkeihin koska vaiva oli ohimenevä. Unohdin meikittömyyteni aika nopeasti, koska siihen ei kukaan muu kiinnittänyt mitään huomiota. Silti kaivoin meikit taas esille heti kun se oli mahdollista.

Pystyn siis olemaan ilman naamiotani, mutta jos läsnä on muitakin kuin ystäviäni, tai jos joudun muuten sosiaalisiin tilanteisiin, minusta tuntuu että jotain puuttuu. Naamioni on osa minua ja tiedostan sen puuttumisen, jopa nyt kun kirjoitan tätä, vaikka olen ollut kotona koko päivän, siivonnut ja käynyt ulkona vain viemässä roskat.

Miksi?

Mainokset

Kuningas ja sähkökitara

Levottomina aikoina kaukaisen maan pohjoisessa, kylmässä kaupungissa eli Kuningas. Tällä Kuninkaalla ei ollut kruunua, hän ei sellaista tarvinnut. Viitan sijaan häntä lämmitti nahkatakki. Ja hänen valtikkanaan toimi sähkökitara.

Kuningas kulki ja soitti, ja kaikki jotka kuulivat hänen soittoaan, keskeyttivät sen mitä olivat tekemässä ja kuuntelivat. Ja kuultuaan Kuninkaan soiton he muistivat sen niin kauan kuin elivät. Kuningas soitti kun oli pimeä, ja silloin kun meteli verhosi kuppilat. Hänen kitaransa särö rauhoitti levottomat sydämet ja tyynnytti rauhattomat mielet. Pehmeät sävelet toivat mukanaan kaipuun ja surun. Näppäillen hän valoi ajatuksiin toivoa. Kuninkaan kitaran ulvoessa ulvoivat myös he kaikki jotka sen kuulivat.

Kuningas soitti myös silloin kun oli yksin hiljaisuudessa. Soitti itselleen. Soitti kaikille niille jotka eivät olleet kuulemassa, vielä tai enää. Hän loi uusia sävelmia ja piti hengissä vanhoja, etteivät ne pääsisi unohtumaan. Hän piti hengissä mielessään kaikkia niitä jotka nuo sävelmät olivat luoneet. Vain kitaransa kanssa Kuningas tunsi rauhan sydämessään.

Tuli kuitenkin aika jolloin Kuningas heikkeni ja väheni, niin kuin lopulta kaikki meistä. Hänen soittonsa vaimeni, vaikka ihmisten sydämissä paloi edelleen halu kuulla hänen kitaransa ulvontaa ja säröä, näppäilyä ja pehmeitä säveliä. Lopulta Kuningas laski sähkökitaravaltikkansa telineeseen, hänellä ei ollut enää voimia sitä kantaa. Mutta ihmiset kuulivat sen silti.

Sillä hetkellä kun Kuningas nukkui pois, ja vielä kauan sen jälkeen, ihmiset kuulivat hänen soittonsa vieläkin jokaisessa riffissä, jokaisessa soolossa, jokaisessa soinnussa, joka koskaan irtosi yhdestäkään sähkökitarasta. Koska Kuningas eli. Sillä hetkellä kun Kuningas nukkui pois, hänen kitaransa vaikersi viimeisen kerran ja tuo vaikerrus jäi kaikumaan ihmisten mieliin, sydämiin ja sieluihin.

Meille jäi tehtävä. Meidän tehtävämme on muistaa. Ja meidän tehtävämme on pitää huolta että kaikki muutkin muistavat.

Nuku rauhassa,
”King Thomás”,
Tommi Ilmarinen.
Kaikukoon soittosi aina ja ikuisesti.

2015_11_14_062

 

Valokuvauksesta

Minusta kaikilla pitäisi olla joku keino luoda jotain. Valmistaa asioita, tehdä taidetta, luoda jotain uutta. Luominen on terapeuttista, sen avulla voi kertoa asioita joita tuntee tai näkee tai kokee. Eikä luomuksien tarvitse olla upeita ja täydellisiä, riittää että ne ovat olemassa. Eikä niitä tarvitse edes näyttää kellekään, ellei tahdo.

Ryhdyin pakottamaan itseni kirjoittamaan juuri siitä syystä että saisin purettua itseäni johonkin. Kirjoittelen tajunnanvirtaa päiväkirjaan ja vähän harkitumpia tekstejä tänne blogiin. Toinen luomiskanavani, joka on ollut aktiivisempi, kulkee kameran linssin kautta kennolle, joskus jopa filmille vielä nykyäänkin. Olen pitänyt aina valokuvauksesta. Lapsena otin kuvia vanhempieni filmipokkarilla kunnes ostin joskus teininä oman kameran. Sillä on tullut otettua kymmeniä, ellei satoja, keikkakuvia.

A.W. Yrjänä

A.W.Yrjänä, joskus 90-luvun puolessa välissä, luulisin..
Ensimmäinen digikamera, Canon G3, tuli hankittua muistaakseni 2003. Se vaihtui jossain vaiheessa digikompaktiin ja sitten järjestelmään. Nyt mukanani kulkee Sony a6000, joka on pieni ja kätevä. Objektiiveista vain yksi on zoom-versio. Loput ovat kiinteäpolttovälisiä, kaikkea laajakulmasta teleen, myös muuan analoginen linssi löytyy, ja niillä kuvaankin eniten. Kiinnostukseni vanhoihin objektiiveihin heräsi kun sain kaksi Mirandan linssiä. Ne muhivat käyttämättä monta vuotta, siihen saakka kun hankin nykyisen kamerani ja siihen oli tarjolla sopiva adapteri näiden linssien kiinnitykseen ja käyttöönottoon.

Kamera ja linssit

Melkein koko kalusto..
Pidän kuvaamisesta enemmän kuin kuvien käsittelystä. Yleensä en jaksa nysvätä kuvankäsittelyohjelman kanssa juurikaan. Dokumentoin mielummin kaikkea näkemääni kuin suunnittelen kuvan etukäteen, poislukien tilanteet joissa kuvia otetaan tiettyä tarkoitusta varten. En hae teknisesti täydellisiä kuvia, vaan haluan että kuvistani välittyy ensisijaisesti kuvaushetken fiilis. Haluaisin kuvata enemmän ihmisiä. Sitä rajoittaa vain kehtaaminen, kun ei kehtaa ottaa kuvaa tuntemattomasta eikä kehtaa pyytää lupaa, välttämättä edes tutuilta, kuvan ottamiseen.

Viime viikonloppuna otin kameran mukaani kaverini syntymäpäiväbileisiin. Siellä pääsin harjoittelemaan taas lisää vanhaa rakkauttani keikkakuvausta, myös vähän vaihtelevemmista kuvakulmista.

backstage

Backstage
Joskus taas mielessä on kuva, jonka tahtoo saada otettua. Se suorastaan vaatii saada tulla luoduksi. Näin myös kävi. Kaverini sai lahjaksi kukkaseppeleen ja halusin tietysti hänestä kuvan se päässään. Ajatus ehti hetken hautoa mielessäni, sain idean, sitten pyysin hänet kanssani ulos. Valitsin ympäristöstä sopivimman taustan ja otin kolme kuvaa. Ensimmäinen sarjasta oli paras, niin käy minulle usein. Pienen jälkikäsittelyn ja tunnelmaan sopivan värimaailman luomisen jälkeen olin tyytyväinen lopputulokseen. Kommenteista päätellen niin oli myös kohde itsekin.

J.A.R.

J.A.R.
Yritän kuljettaa kameraa aina mukanani. Siis myös sitä oikeaa kameraa, luuri on jo kasvanut käteni jatkeeksi, se kulkee mukana joka tapauksessa, ja sen avulla täytän Instagram-tiliäni. Ne sillä oikealla kameralla kuvatut kuvat julkaisen Flickrissä.

Välillä pitäisi malttaa hidastaa tahtia, että ehtisi nähdä, pysähtyä ja ottaa se kuva. Ikuistaa se hetki, tunnelma, kohtaaminen, ettei se unohtuisi.

Pariisin kevät

Kuulin Arto Tuunelasta ensimmäisen kerran kun hän oli tuottanut CMX:n Mesmeria-albumin. Jossain tuli vastaan tiedonpalanen että hänellä on myös oma bändi, Pariisin kevät. Tämän kylän poikii ja Kesäyö olivat biisejä, joita olin siinä vaiheessa jo kuullutkin, mutta ne eivät olleet inspiroineet minua tutustumaan bändiin sen enempää. Sitten vastaan tuli video, joka oli tehty kappaleelle nimeltä Odotus. Ei liene yllätys että videon tarina jäi mieleen ja sen myötä biisi kummittelemaan mieleen.

 

Näin ensimmäisen kerran Pariisin Kevään livenä Qstockissa 2017. Saman vuoden joulukuussa lähdin Nelivitoseen katsomaan bändiä toista kertaa ja tuon keikan jälkeen olin menettänyt sydämeni lopullisesti. Taitava bändi ja Arto Tuunelan lavakarisma, mitä muuta tarvitaan?

En yleensä jaksa perustaa pop-bändeistä, en koti- enkä ulkomaisista. Kuuntelen kyllä poppia, jos nyt esimerkiksi Paloma Faith, Tori Amos ja Kate Bush popiksi lasketaan. Mutta suomeksi laulettuna? Ja Arto Tuunelan ääni ei ole matala ja syvä, niin kuin monen muun miesartistin tai keulahahmon bändissä, joiden levyjä on hyllyyni päätynyt. Mikä sitten tässä bändissä vetää puoleensa minua? Paatuneehkoa rokkaria? Ehkä se on fiilis. Ja lyriikat. Ja kokonaisuus, joka on tehty niin taidokkaasti. Mitä muuta hyvältä musiikilta vaaditaan? Kirsikkana kakussa on loistavat, elokuvamaiset musiikkivideot.

Näin eilen Pariisin Kevään elävänä (vasta) kolmatta kertaa. Odottelin keikan alkua eturivin tuntumassa useammankin fanityttösen ja -poikasen ympäröimänä. En muista milloin olisin käynyt yksin keikalla, mutta yksinäinen olo ei missään nimessä vallannut mieltäni, vaikka en tuntenutkaan ympäriltäni ketään. Tunnelma itse keikalla tuoksui hajuvedelle, deodorantille ja hielle, harva pysyi aloillaan ja baarin lämpötila nousi omiin sfääreihinsä yleisön fiiliksen mukana. En myöskään tarvinnut alkoholia päihtyäkseni, musiikki riitti.

Keikalta tarttui mukaan Kaikki on satua -albumi. Kuumeen ostin jo heti sen julkaisun jälkeen. Nyt tarvitsee vielä metsästää ne loputkin..

On musiikillisesti terveellistä välillä harhailla oman musiikkilisen mukavusalueensa ulkopuolelle. Ystäväni on esimerkiksi pistänyt itsensä metallilakkoon. Itse en ole niin genrerajoittunut että se toimisi minulla. Mutta voisin ylipäätään kuunnella enemmän musiikkia ja antaa tv:n mädättää vähemmän aivojani..

IMG_20180429_230733_449

 

 

Kun kyllästyin rahattomuuteen

Muutama vuosi sitten sain veronpalautuksia mukavan summan, jopa nelinumeroisen, ja päässäni naksahti vienosti. Sen sijaan että olisin suin päin tuhlannut tämän taloudellisesti positiivisen yllätyksen johonkin, vaikkakin hyödylliseen, laitoin siitä suurimman osan säästöön ”pahan päivän varalle”, toki sen jälkeen kun olin maksanut luottokortti- ja muut laskuni pois. Ryhdyin myös laittamaan osan tuloistani jemmaan. Ensin 50e, sitten 100e, sitten 150e. Ja myös kaiken sen rahan, mitä tilipäivänä oli edellisestä tilistä jäljellä. Useimpina vuosina iso osa lomarahoistakin on päätynyt säästötililleni. Sitten koitti päivä että alkuperäinen pesämunani oli kymmenkertaistunut. Sinä päivänä rupesin miettimään että mitä summalla voisi tehdä.

Noihin aikoihin Osuuspankki mainosti aloittavansa Talouden valmentaja -pilotin ja hain mukaan. Ja pääsin. Muutamalla tapaamiskerralla kävimme valmentajani kanssa läpi talouteni nykytilannetta ja mahdollista tulevaisuutta. Teimme laskelmia ja puhuimme taloudesta ja siitä, mihin raha katoaa, jos siitä ei pidä kiinni, ja myös siitä miten siitä kannattaa pitää kiinni. Olin jo lueskellut joitakin kirjoja ja liittynyt asiaa käsitteleviin FB-ryhmiin imemään tietoa aiheesta, joten ihan nollasta minun ei tarvinnut lähteä, mutta kun sai keskustella jonkun kanssa, kysellä rauhassa typeriäkin kysymyksiä ja selvitellä asioita, moni ajatus alkoikin tuntua enemmän mahdolliselta. Ihan konkreettisesti: kun teen näin, minulla on jossain vaiheessa varaa tehdä myös noin.

Niin hieno ja kiva kun nykyinen asuntomme onkin, mielessäni alkoi kutkutella ajatus omasta. Ja se kutkuttaa edelleen, enenevissä määrin. Näillä tuloillani en saa niin paljoa lainaa kuin mitä potentiaalinen, minulle kelpaava asunto maksaisi, joten joudun säästelemään vielä tovin. Enkä aio tavoitella mahdottomia. Sopivasti neliöitä sopivalla sijainnilla, myös korkeussuunnassa, tekee minut kyllä riittävän tyytyväiseksi. Tiedän kuitenkin että jos jatkan tätä samaa rataa, voin päästä tähän tavoitteeseeni. Hyvinkin nopeasti jos karsin kaikki menot jotka eivät ole välttämättömiä. Pivo muistuttaa minua kahviloihin, levy- ja kirjashoppailuun, keikkalippuihin ja matkusteluun kuluneista summista, mutta en halua luopua niistä asioista joista nautin.

Sen sijaan voisin luopua monesta tavarasta josta en enää nauti. Mutta tavaraa on helpompi hankkia kuin etsiä sille sopiva loppusijoituspaikka muualta kuin omasta elämästä. Ehjää tavaraa kun ei halua heittää roskiin, eikä kaikkea antaa ilmaiseksikaan eteenpäin jos saatavilla tuloilla on mahdollisuus lihottaa säästöpossua. Aika tavaran kaupitsee, ja monen tavaran kohdalla näin on käynytkin. Muun muassa nahkaista moottoripyöräpukuani taisin kaupitella useampanakin vuonna, kunnes se viime keväänä löysi uuden käyttäjän ja sain muutettua sen viimeinen rahaksi.

Raha ei ole paha asia. Se, miten rahaan suhtautuu, voi olla. Sen suhteen ei kannata olla liian ahne. Eikä liiassa piheydessäkään ole mitään hyvää. Rahasta pitää kuitenkin pitää kiinni, muuten se katoaa. Vaikka toisaalta rahan kuuluu liikkua, sillä kuuluu tehdä hyvää.

Rahan puute vaikeuttaa elämää. Siksi päätin että jos se vain on minusta itsestäni kiinni, minulla tulee aina olemaan tarpeeksi rahaa elää.

DSC_0432-01

Kyrsyä – Tuftland

Hienoa että Suomessakin tehdään välillä kauhuelokuvia. Mietimme työkaverini kanssa että mitä kotimaisia kauhuleffoja olemme viime aikoina edes nähneet ja mieleen tuli Bodom ja Sauna. Mutta sitten tuli Kyrsyä ja antoi viihteen lisäksi myös ajattelemisen aihetta.

Elokuva alkaa siitä kun käsityönopettajaksi opiskelevalla Irinalla palaa käämit poikaystäväänsä ja hänen kesätyöpaikkansa peruuntuu. Kyrsyältä saapuu kirje joka kutsuu hänet sinne perinnekäsitöiden pariin. Irinasta on hyvä idea lähteä sinne jumalan selän taa ja jättää kaikki muu hetkeksi taakseen. Ja Kyrsyällä tosiaan kaikki on toisin..

Elokuva ei oikeastaan ollut pelottava. Tai sitten olen vain katsonut liikaa kauhuleffoja. Kyrsyän parinkymmenen asukkaan sisäänpäinkasvanut kyläpahanen ihmisineen oli kaikesta absurdiudestaan huolimatta hyvinkin todellinen, en yhtään ihmettelisi vaikka jossain vastaava paikka olisikin. Kyläläisillä on omat sääntönsä ja omat salaisuutensa. Nuorempi minä olisi varmasti samaistunut vielä enemmän Irinaan, hän on hyvinkin tiedostava ja moderni nuori nainen. Veera W. Vilo vielä sopi rooliin mainiosti.

Elokuva otti kantaa aika moneen aiheeseen, tarkoituksella tai tahattomasti. Toisaalta kritisoitiin omissa ympyröissään pörrääviä maalaisjuntteja jotka eivät halunneet olla missään tekemisissä ison maailman ihmisten kanssa. Toisaalta taas nykymenoa ja kulutusyhteiskuntaa. Sitä mitä arvostetaan ja ei arvosteta ja mitä ehkä pitäisi arvostaa.

Elokuvasta olisi voinut saada ehkä vähän syvemmän jollain keinoilla, ja taisin puuskahtaa turhautumisesta kun se loppui, mielestäni ihan kesken. Kaiken kaikkiaan Kyrsyä oli hyvinkin viihdyttävä ja katsomisen arvoinen elokuva, jota voin suositella lämpimästi.

Kyrsyä_Tuftland_Actors_Image_4961px_with_Logo_ujejf7
kuva: Kyrsyä – Tuftland

Michael Greger: Kuinka elää kuolematta

En muista missä törmäsin tähän kirjaan, todennäköisesti kun etsiskelin aiheeseen liittyvää luettavaa kirjastomme aineistotietokannasta. Varasin teoksen ja olin ehkä hieman järkyttynyt kun sain tämän tiiliskiven sitten käteeni. Miten saisi ikinä koko kirjan luettua? Onneksi teos oli hyvinkin nopealukuinen ja osan luvuista kahlasin läpi hyvinkin pintapuolisesti.

Michael Greger on lääkäri ja ravitsemusasiantuntija, joka ylläpitää NutritionFacts.org -sivustoa. Itse sivustoon en ole tutustunut (ainakaan vielä), mutta olen tyytyväinen että tartuin hänen kirjaansa. Kantavana ajatuksena teoksessa oli, että miksi tyydytään helpottamaan oiretta kun olisi paljon järkevämään poistaa alkuperäinen, oireet aiheuttava syy. En löytänyt enää kirjasta kohtaa, missä verrattiin ruoansulatuselimistön rasittamista siihen, että lyö säärensä pöydänjalkaan yhä uudestaan ja uudestaan, että voisin kirjoittaa lainauksen tähän. Hoidosta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä jos itse vahingoittavaa tekijään ei puututa.

Kirja on hyvin Amerikka-painotteinen, onhan itse kirjoittajakin amerikkalainen, mutta täällä koto-Suomessa hyvin monet ravintoon liittyvät asiat ovat samassa jamassa kuin rapakon toisella puolella. Onneksi, ainakin minun mielestäni, meillä kuitenkin arvostetaan puhdasta, hyvistä raaka-aineista tehtyä ruokaa.

Moderni lääketiede näyttää käyttävän todella vähän hyväkseen ruokavalion vaikutusta erilaisten sairauksien hoidossa. Miksi Okinawalla ihmiset elävät pidempään ja terveempinä kuin missään muualla? Voisiko yksi syy olla se, mitä he syövät? Tai itseasiassa se, mitä he eivät syö? Luultavasti tulen jatkossa kiinnittämään entistä enemmän huomiota siihen mitä minä syön, ja jätän syömättä.

Voin kertoa teille, jotka satutte tämän kirjoitukseni lukemaan, pieniä spoilereita. Jos haluat elää pitkän ja terveen elämän, syö monipuolisesti erilaisia kasviksia, käytä paljon erilaisia mausteita ja yrttejä, juo vihreää teetä, vältä lihaa ja maitotuotteita, valitse aina prosessoimaton ennen prosessoitua ja muista liikkua. Jos haluat tietää että miksi (ainakin Gregerin mielestä), joudut lukemaan kirjan.

DSC_0988