Autotonta elämää

Muutama viikko sitten Tero myi auton pois. Sillä ajeltiin ehkä kerran viikossa-kahdessa, ja itse en ole ajanut autolla muistaakseni pariin vuoteen. Onhan se kätevä kapine olla olemassa, mutta mietimme myös että onko se sen rahan arvoinen, mitä auton ylläpito maksaa: vakuutukset, remontit, polttoaine, autopaikka, jne. Tulimme siihen tulokseen että ei. Liikkeelle pääsemme jalan, polkupyörällä ja julkisilla, kaupungissa asumisen etuja. Äitini luo on hyvinkin kätevä junailla. Lentokentälle pääsee bussilla, samoin kuin niiden kavereiden luo, jotka asuvat kauempana kuin mitä polkupyörällä jaksaa veivata.

Ainoa hidaste autosta luopumiseen oli tavarankuljetus. Viimeksi jouduin sumplimaan kyydin tikkaille, jotka ostin remonttia ja muutakin käyttöä varten. Vaikka kuljetettava matka ei ollut kuin muutamia kilometrejä, pitkien tikkaiden kuljettaminen bussissa tai polkupyörällä vaikutti liian vaivalloiselta, vaikka olisi varmasti ollut mahdollista. Onneksi Teron äiti astui autoineen kuvaan ja saimme tikkaat kuskattua.

Polkupyörällä saa kuljetettua kaikennäköistä, muun muassa parimetriä korkean vanhan kaapin ainakin muutaman sata metriä, jos niikseen tulee (tästä tullee lisää tarinaa jossain vaiheessa Jotain Omaa -blogiin). Tarakalla on tilava kori ja reppu kulkee selässä. Mutta vähänkään isomman tavaran kuljettaminen on sitten vähän haastavampaa. Siksipä investoin polkupyörän peräkärryyn. Burley Nomad Trailer maksoi ihan kelpo summan rahaa, mutta uskon että se tulee maksamaan itsensä takaisin jo tämän kesän aikana ainakin hyödyllisyydessään. Kärry on myös kevyt, 6,5 kiloa, ja se on helppo pakata läjään säilytystä varten kasaan. Croozer Cargo oli toisena vaihtoehtona mukana loppumetreille asti, mutta Burley voitti painollaan ja sateenkestävyydellään.

Tyhjänä kärryä ei edes huomaa, kunhan muistaa että se on siellä perässä ettei sillä törmäile muun muassa aitaan (*hups*). Kun kärryyn lastasi 20 kiloisen tasoitesäkin, alkoi jo tuntua että perässä on jotain, mutta kun pyörään saa vauhtia, tasaisella ei kärry juuri hidasta. Ylämäessä joutuu sotkemaan vähän enemmän voimalla ettei vauhti hyydy. Luulen että kärry tulee Murheenkryynini kanssa ratkaisemaan ainakin osan kuljetusongemista.

PSX_20180705_204347.jpg

Mainokset

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

Pidin kovasti Andrew Michael Hurleyn Hylätystä rannasta, joten pakkohan tähän Paholaisen päivään piti tarttua. Tämänkin genreksi on määritelty kauhu, mutta kirjan alkupuolella varsinaista kauhua ei paljoa löytynyt. Onneksi asia korjaantui loppua kohden.

John palaa kotiseudulleen isoisänsä Ukon hautajaisiin. Johnin isä, Taata, on jäänyt yksin hoitamaan tilaa ja pojan velvollisuudentunto alkaa painaa: Taata tarvitsee apua tilanhoitoon. Hänen tuore vaimonsa Kat on vain toista mieltä. Nummilla ja laaksolla ei ole häneen yhtä suurta vaikutusta kuin siellä kasvaneeseen Johniin.

Paholaisen päivä lähestyy myös. Joskus muinoin lumipyryn saarrettua laakson itse Vanha Kehno livahti kylään ja sai aikaan onnettomuuksia ja tuhoa, sen muistoksi kylässä vietetään joka vuosi Paholaisen päivää omine perinteineen. Ulkopuolisten silmin rituaalit ja tavat vaikuttavat omituisilta, mutta ne kuuluvat vahvasti kyläläisten vuosirytmiin.

Kirjassa liikutaan enimmäiseen nykyhetkessä, mutta välillä käydään matkoja menneisyyteen, Johnin lapsuuteen. Kylän sukujen väliset jännitteet tuovat oman painolastinsa tarinaan. Moni, muun muassa John, lähti kylästä heti kun sai vain mahdollisuuden, osa jäi kuitenkin jatkamaan sukunsa tilan hoitamista. Mutta Endlandsin ja sen ympäröivien maisemien vetovoima saa paenneita myös palaamaan takaisin.

Varsinaisen kauhun vähyydestä huolimatta Paholaisen päivä on kirja joka pitää kyllä otteessaan, jännitteitä pidetään yllä muin keinoin. Paholainen on läsnä eikä kuitenkaa ole.

paholaisenpaiva.jpg

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Pitkästä aikaa goottilaista kauhunkaltaista kirjallisuutta. Alkujaan 1962 julkaistu teos on vasta nyt suomennettu ja etuliepeen mukaan kirjasta on tekeillä myös elokuva. Ohjaajaksi sopisi mielestäni oikein hyvin eräs Tim Burton, mutta IMDB kertoo että ohjaaja on Stacie Passon.

Blackwoodin sukukartanossa kylän laidalla asuvat sisarukset Constance ja Merricat sekä heidän Julian-setänsä, joka on joutunut pyörätuoliin. Muu perhe on kuollut. Merricat hautailee tavararoita ja Constance pitää huolta talosta ja perheenjäsenistään. Heillä on tiukat rutiinit joita he noudatavat päivästä ja viikosta toiseen. Blackwoodin asukkaat haluavat pysytellä omassa rauhassaan mutta aina tätä toivetta ei kunnioiteta. Ja kaikista vähiten sen tekee heidän serkkunsa Charles, joka ilmestyy eräänä päivänä kartanoon suvun rikkauksien houkuttelemana.

Pidin kirjasta kovasti. Se oli osin sadunomainen. Varsinkin Merricatin ansiosta, hänen mielikuvituksensa, leikkinsä ja omituiset tapansa saivat välillä miettimään olivatko tytöt oikeasti edes olemassa. Kirja on myös kertomus siitä miten pienessä kyläyhteisössä ahdasmielisyys kasvaa ja leviää sekä siitä, miten paikalliset legendat syntyvät.

Shirley Jacksonilta ei muuta olekaan suomennettu. Mutta kiinnostus heräsi sen verran että hänen teoksiinsa voisi tarttua myös alkukielellä. Lisäinfoa Wikipediassa. Hyviä kummitustarinoita ja goottilaisromaaneja kun nykyisin on aika harvassa.

linnaon

Otso Sillanaukee: Zero waste

Nollahukkaelämä on hyvä tavoite. Haastava tosin, koska esimerkiksi muovia on todella hankala välttää, vaikka kuinka yrittäisi. Ainakin toistaiseksi. Onneksi vaihtoehtoisia pakkausmateriaaleja kehitetään jatkuvasti, ja omilla valinnoillaan voi edesauttaa jätteen vähentämistä.

Olen jo alkanut vältellä muovipakkauksia ja kertakäyttöisiä tuotteita. Tein vastikään kestohedelmäpusseja, nyt ne pitäisi vain muistaa yrittää ottaa aina mukaan kauppaan. Kauppakassin olen vaihtanut kankaiseen jo vuosia sitten. Olen myös säästänyt pitkän pennin rahaa ja ollut tuottamatta turhaa jätettä vaihtamalla kertakäyttöiset kuukautissuojat kestoversioihin. Kuukupista en enää luovu. Osa kulutustuotteista tulee kannettua edelleen kotiin muovipakkauksissa, enimmäkseen siksi että ne vain tulevat muoviin pakattuina. Voisin tosin harkita luopuvani joistain noista tuotteista ja vaihtaa niitä toisiin. Pikkuhiljaa. Pienillä valinnoilla on iso merkitys jos niitä tekee paljon.

Uskon että suuri osa ihmisten hankinnoista tulee tehtyä muun kuin varsinaisen tarpeen takia. En tiedä tarvitsenko itsekään esimerkiksi niin montaa kenkäparia tai kaikkia vaatteitani, mutta juuri kukaan ei enää pukeudu pelkästään suojatakseen tai peittääkseen itseään. Onneksi oma tyyli on aika stabiili joten vikaostoksia vaatteiden suhteen tulee tehtyä harvoin ja vaatteet tulee käytettyä myös loppuun.

Kuluttamisen vähentämisen lisäksi myös kierrätys on järkevää. Uusiokäyttöä ja uusia käyttötarkoituksia voi etsiä tavaroille sen sijaan että ne viskaisi roskiin. Tai ne voi myydä tai lahjoittaa niitä tarvitseville. Tämä on nykyään jo itsestään selvää ja kierrätyskulttuuri on nousussa. Miksi ei hankkisi tarvitsemaansa käytettynä?

Otso Sillanaukee on vienyt nollahukkaelämän äärimmilleen, ja se on hyvä, koska hän todistaa että se on mahdollista. Oma tavoitteeni on pyrkiä edes lähemmäs sitä, koska minusta tuntuu etten tule koskaan pääsemään siihen äärimmäisyyteen, sen verran minussa on materialistia. Mutta kaikesta turhasta voisin luopua, ja kulutustottumuksiani tulen jatkossakin tarkastelemaan ja toivottavasti saan muutettua niitä vielä lisää.

Zero waste -kirja oli mielenkiintoinen lukukokemus; yksi ihminen kertoo miten hän oli muuttanut elämäänsä. Nollahukkaelämä vaatii kokonaisvaltaisen elämänmuutoksen, että se on mahdollista.

zerowaste
Kuva: Kustantamo S&S

H.S. Arkko: Totuus palaa : Jouni Mömmön maailma

Olin kuullut Mana Mana -nimisestä yhtyeestä, mutta sitä en tiennyt että yksi sen perustajajäsenistä oli Jouni Mömmö. Olin tietoinen myös Maria Magdalena -nimisen kappaleen olemassaolosta mutta en saanut sitä mieleeni. Kun kuuntelin sen siinä vaiheessa kun se mainittiin tässä kirjassa, se jäi korvamadoksi päähäni.

Kirjan alku oli vähän tervanjuontia, mutta kun totuin Arkon lakoniseen, runolliseen jaaritteluun, opin pitämäänkin siitä. Haastattelukatkelmat lukujen väleissä katkoivat sopivasti kerrontaa. Ehkä Arkko haki kirjoitustyylillään jotain samaa kuin Mömmön lyriikoissakin esiintyy paljon: vastakohtia.

Jouni Mömmön musiikki vaatii tietynlaisen fiiliksen kuunneltavakseen. Osin myös tämä kirja. Iltahämärissä ja yön pimeinä tunteina tuo fiilis löytyi. Aloitin kirjan aurinkoisena päivänä junamatkalla. Ehkä siksi sen alku olikin niin tahmea. Arkon analysoidessa tätä suomirockin kummajaista mielenkiinto bändiin heräsi. Ovathan Mana Manan juuret samassa kaupungissa Hassisen Koneen ja Sielun Veljien kanssa, jotka myös pääsivät mukaan kirjan lehdille osaksi tarinaa.

Kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Jos 80- ja 90-lukujen suomirock on lähellä sydäntä, ehdottomasti. Samoin muusikkoelämäkerrat ylipäätään. Kirja kertoo myös nuoresta miehestä, joka yrittää etsiä itseään päihteiden ja musiikin avulla, joutuen kuitenkin mielisairaalaan useampaankin kertaan, koska ei tunnu kuuluvan mihinkään.

manamana-600x872
Kuva: Like Kustannus

Naamion takana

Tähän tekstiin sain inspiraation Garbegen Instagram-julkaisusta, jonka näin tänä aamuna:

31816123_375817016256127_8639972013265387520_ngarbage
The most beautiful photograph ever taken of my face.
Pic courtesy of @renataraksha

Minusta on otettu valokuva, missä näytän enimmäkseen pidätetyltä narkkarilta (en nyt löydä sitä tähän hätään, paperikuvana se minulla on ainakin jossain jemmassa..). Pidän kuvasta suunnattomasti, vaikka olenkin siinä aika lailla itseni näköinen, mutta en kaunis, ainakaan yleisen kauneusihanteen mukaisesti. Mutta kuva itsessään on yksinkertaisesti hyvä. Se herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Onko kuva aito? Näytänkö siinä minulta? Miltä minun pitäisi näyttää?

En pidä itseäni kauniina. Hädin tuskin edes tavallisen näköisenä. Silmäni ovat liian pienet ja lähellä toisiaan, nenäni on liian iso ja epätasaiset hampaani aiheuttavat sen että huuleni asettuvat epäsymmetrisesti. Näen siis peilissä enimmäkseen vikoja, kun siihen katson, niin kuin aika moni muukin meistä.

En kuitenkaan muista että minua olisi koskaan sanottu rumaksi. Hiustyyliäni, vaatetustani tai meikkaamistani on saatettu ehkä katsoa ja kommentoida kummeksuen, mutta ei minua itseäni. Kiusaajille olin helppo kohde koska olin pieni, hiljainen ja ujo. Hekin repivät riemunsa jostain muusta kuin ulkonäöstä. Minulla ei siis pitäisi olla mitään traumoja liittyen ulkonäkööni. Mistä ne ovat sitten tulleet?

”Onpa sinulla nätti mekko.” ”Ovatpa hiuksesi kivasti.” Tällaisia kehuja muistan kuulleeni, lapsena, teininäkin. Mutta en koskaan ”Näytätpä kauniilta”. Vai enkö vain muista? Mutta miksi en muistaisi?

Elin pitkässä parisuhteessa, ja mieleeni ei tule yhtään tilannetta että silloinen puolisoni olisi kehunut ulkonäköäni. Ei silloinkaan kun olin varta vasten laittautunut jotain tilaisuutta varten. Ehkä hän ei vain osannut sanoa sitä ääneen, vaikka olisikin niin ajatellut. Oli hämmentävää kun eromme jälkeen sain kehuja mieheltä johon rakastuin. Ja muiltakin. Vastikään kuulin tuntemattomalta sanat ”Sinulla on kauniit kasvot”. Kiitin kohteliaasti vaikkakin totesin myös että mielipiteensä kullakin.

Kuten sanoin, en ole koskaan pitänyt ulkonäöstäni. Mutta en ole myöskään tiedä miltä haluaisin näyttää, jos voisin muokata kasvonpiirteitäni. Valtavirran mukaan kauniina pidetyt ihmiset ovat minusta enimmäkseen tylsän näköisiä. Lukuunottamatta Marilyn Monroeta. Yleisesti pidän kaikkia ihmisiä jossain määrin kauniina. Epäaitous ja epäluonnollisuus ovat piirteitä, jotka vähentävät kauneutta. Olen yrittänyt opetella meikkaamaan paremmin, ja jossain määrin saankin kasvoistani omastakin mielestä siedettävät. Saan kiinnitettyä huomion niihin asioihin joista pidän ja piilotettua virheet. Mikä tuntuu olevan meikkaamisen tarkoitus noin yleensäkin. Kun näen ihmisiä ilman meikkiä, luonnonkauniina, joko kuvissa tai ihan elävänä, en osaa kuvitella että ajattelisin että joku tarvitsisi meikkiä näyttääkseen paremmalta. Ehkä niin halutessaan erilaiselta, mutta ei paremmalta tai kauniimmalta.

Haluaisin olla vain tyytyväinen ulkonäkööni, koska siinä ei oikeisti ole mitään vikaa, mutta joku estää sen. Ihmisten suhtautuminen minuun? Oma suhtautuminen omaan itseeni? Kulutushysteria ja markkinointikoneiston jatkuvasti luomat uudet tarpeet? Jouduin olemaan kerran meikkaamatta, koska toinen kyynelkanavani oli tukossa ja silmäni vuosi jatkuvasti. Enkä tietenkään halunnut tuhlata vedenkestäviin meikkeihin koska vaiva oli ohimenevä. Unohdin meikittömyyteni aika nopeasti, koska siihen ei kukaan muu kiinnittänyt mitään huomiota. Silti kaivoin meikit taas esille heti kun se oli mahdollista.

Pystyn siis olemaan ilman naamiotani, mutta jos läsnä on muitakin kuin ystäviäni, tai jos joudun muuten sosiaalisiin tilanteisiin, minusta tuntuu että jotain puuttuu. Naamioni on osa minua ja tiedostan sen puuttumisen, jopa nyt kun kirjoitan tätä, vaikka olen ollut kotona koko päivän, siivonnut ja käynyt ulkona vain viemässä roskat.

Miksi?