Kahdeksan kuukautta selvinpäin

Tänään tuli täyteen kahdeksan kuukautta siitä kun olen viimeksi juonut alkoholia. En silloinkaan juonut kuin yhden lasin viiniä, ja aiemmin minulla oli useamman kuukauden kestänyt jakso että en juonut itseäni humalaan asti. Sitä ennen olen koko aikuisikäni ollut lyhyempiä ja pidempiä jaksoja juomatta, mutta alkoholi on aina kulkenut kuitenkin mukanani, niin kuin aika isolla osalla meistä. Olin miettinyt alkoholin poisjättämistä, kokeiluna, uteliaisuuttani, vittuuntuneisuuttani, jo useamman kerran ja tällä kertaa pidemmänkin aikaa, mutta aina on ollut joku syy ottaa se lasi viiniä, rasauttaa tölkki auki, tilata GT, maistaa hyvää rommia. Minulla ei ollut riittävästi halua olla juomatta.

Sitten tuli korona, joka jäädytti kaikki muut tilaisuudet, joissa oli ollut tapana juoda, paitsi illat kotosalla ilman parempaakaan tekemistä. Onneksi mieleni kääntyi siihen asentoon että päätin kokeilla pystynkö olemaan juomatta, miltä se tuntuu, ja mitä siitä seuraa. Siitä ei ole toistaiseksi seurannut oikeastaan paljon mitään.

En ole koskaan pitänyt itseäni ongelmakäyttäjänä, koska olen suurimman osan aikaa osannut hallita juomistani, ja myös olla juomatta. Ainakin silloin kun siihen on ollut hyvä syy. Ja silloin kun juominen ei ole syystä tai toisesta ahdistanut, joko oma tai jonkun toisen. Olen kuitenkin kokenut sen tilanteen kun en ole päässyt omin jaloin baarista kotiin. Olen huomannut katselevani itseäni ulkopuolelta ja miettiväni että mitä helvettiä minä oikein teen, kykenemättä pysäyttämään itseäni. Olen juonut iloon, suruun, vitutukseen, seurana, tylsyyteeni, fiilistelläkseni, nauttiakseni, rentoutuakseni, tyhjentääkseni päätäni. Olen juonut myös siksi, ja viime vuosina useimmiten siksi, että nenän alla ollut alkoholijuoma on vain maistunut hyvälle.

Olen huomannut että kaipaan taas eri tilanteisiin alkoholia. Hyvä ruoka, hyvä seura, pelaaminen, kuvankäsittely, maiseman katselu, toimettomuus ja nautinonhaluisuus saavat vilkaisemaan ympärilleni, että missä oli se täyteläinen, kaunis, tilanteeseen sopiva lasi punaviiniä tai se avattu tölkki rutikuivaa siideriä. Ja mietin että mitä lisää se toisi. Ja että johtuuko tämä vain siitä että olen päässyt riittävän etäälle ja unohtanut kaiken sen paskan mitä olen alkoholin takia kokenut. Olen maistellut alkoholittomia siidereitä ja viinejä, mutta ne vaikuttavat vain korvikkeilta. En kaipaa humalaa, mutta kaipaan pistävää makua, kaipaan pysyttelyä humalan rajamailla, kaipaan sitä pientä surinaa, joka kestää vain hetken kunnes se menee ohi. Olisiko se sen arvoista?

Nyt vierelläni on ihminen joka osaa olla myös juomatta. Ja olen onnellinen tästä tilanteesta. Lähes aina aiemmin tavatessani silloiset tulevat seurustelukumppanini olen ollut humalassa. Ja humalat ovat olleet tuomassa mausteensa sekä alkuhuumaan että suhteen jatkuessa. Ja ongelmiin, värittäen ja aiheuttaen niitä. Alkoholittomuus ei tarkoita ongelmattomuutta, mutta haluaisin uskoa että sen poissaololla on silti positiivinen vaikutus.

Minua pelottaa ottaa ensimmäinen lasillinen sitten joskus, jos sen aika tulee. Olen sullonut sen osan itsestäni, josta en pidä, jollaiseksi muutun kun olen humalassa, pulloon ja tunkenut korkin kiinni. En tiedä mitä sille kuuluu. Hyriseekö se itsekseen tyytyväisenä ja nautiskelee rauhasta, eikä edes halua päästä pois. Vai kerääkö se vain voimia ja odottaa että pääsee toteuttamaan taas itseään heti kun pääsee ulos. En tiedä haluanko ottaa selvää.