Teki mieli alkaa kirjoittamaan jonkun sortin avautuminen. Näitä tulee varmaan useampi. En jätä käyttämättä tätä tilaisuutta rustata ajatuksiani tästä oudosta tilanteesta kun niitä nyt poukkoilee päänupissa. Tuntuu siltä kuin eläisi jossain absurdissa dystopiassa. Taipuisa ihmismieli kuitenkin tottuu nopeasti ja hyväksyy mitä omituisimpia asioita. Tämä on väsyneen mielen tuottamaa, enimmäkseen prosessoimatonta tekstiä, mutta ehkä se ei tässä vaiheessa haittaa.
Koronavirus leviää. Lähipiirissäni on riskiryhmään kuuluvia ihmisiä. Niin kuin kaikkien meistä. Nämä ihmiset ovat niitä joiden takia meidän tulee estää kaikin keinoin viruksen nopea eteneminen. Koska he voivat kuolla jos ja kun terveyspalvelut ylikuormittuvat. Meidän elämästämme tehdään vähän hankalampaa siksi, koska emme itse tajunneet toimia niin kuin tässä tilanteessa kuuluisi toimia. Ja kun tieto mahdollisista määräyksistä ja rajoituksista julkaistaan, mitä me teemme? Ryntäämme kanalaumana tekemään juuri niitä asioita joita EI pitäisi tehdä. Mitä väliä vaikka naapurin eläkeläispariskunta ei saa kaupasta ruokaa koska itsellä pitää olla se kahden viikon kotivara JUST NYT. Mitä väliä jos se diabetesta sairastava työkaveri ei saa sitä hänelle sopivaa elintarviketta kun ne on hamstrattu kaupoista? Mitä väliä jos sairaanhoitaja ei ole päässyt kauppaan ostamaan pienelle lapselleen ruokaa ollessaan töissä tekemässä tuplavuoroa, ja kun vihdoin sinne pääsee, hyllyt on tyhjät? Puhumattakaan siitä että pitäisi vältellä toisia ihmisiä eikä kerääntyä yhteen paikkaan. Nyt pitää tuijottaa vähän pidemmälle kuin se oma nenä ja napa. Prkl.
Työpaikkani, suuren kaupungin kirjasto, meni tänään kiinni. Toimimme monen ihmisen mahdollisuutena päästä käsiksi tietoon ja ajankohtaisiin asioihin, viihdettä ja viihtymistä unohtamatta. Ne, jotka käyvät lukemassa päivän lehdet, joilla ei ole nettiyhteyttä kotona ja jotka vain käyvät kirjastossa koska siellä saa rauhassa vain oleskella, jäävät ilman näitä mahdollisuuksia. Tavoitamme asiakkaamme myös verkon kautta ja palvelemme heitä kaikin tavoin siellä. Mutta miten käyttää kirjastoa jos ainoa yhteys kirjastoon on ollut se fyysinen käynti?
Olen sukeltanut viime päivinä myös syvälle kriisiviestinnän ihmelliseen maailmaan. Olen onnellinen että toimin alalla, jonka asiakaskunta ei kuole jos palvelut eivät toimi. Vaikka siltä hetkittäin kuulostaakin. Verkossa leviävä puutteellinen, virheellinen ja väärä tieto on pahimmassa tapauksessa hengenvaarallista. Joissain tapauksissa sen tarkoitus on asettaa jokin tietty taho huonoon valoon ja vähentää sen uskottavuutta. Joskus tiedon levittäjä ei oikeasti vain ajattele tiedon todenperäisyyttä jakaessaan sitä. Lähdekritiikki ja medialukutaito nousevat arvoonsa näinä päivinä. Ihmiset ovat herkillä muutenkin, ja reaktionopeudet nousevat. Tunnustan että postaukset vessapaperirullien uusista käyttötarkoituksista alkoivat vituttamaan. Käyttäkää nyt edes ne siihen mihin ne on tarkoitettu kun niitä piti hamstrata, älkääkä leikkikö niitä käyttökelvottomiksi! Prkl.
Omaan elämään tämä härdelli ei hirveästi vaikuta. En pääse treeneihin mutta voin treenata kotona. Töissä voin käydä, kaupassakin voin käydä, ja hortoilemassa kameran kanssa ulkona. Minulla on myös seuralaisena Sid, hellyydenkipeä kolli. Kahviloissa norkoilu ja ystävien näkeminen jää vähemmälle, mikä on se suurin miinus. Keikkoja siirtyy. Siinäpä melkein se. Olen siis hyvinkin onnellisessa asemassa. Kaikki eivät ole. Omien mahdollisuuksieni mukaan haluan helpottaa näiden muiden elämää, jo sillä että en vaikeuta sitä. Voin yrittää tehdä tilannetta parantavia asioita töissä ja privaattielämässäkin verkon kautta. Ja jos joku tarvitsee apua niin voin myös juoksennella asioilla, niin kauan kuin itse olen terve.
Nyt minä olen vain väsynyt. Uupunut kaikesta tiedon tulvasta ja sen prosessoinnista. Onneksi hetkeksi omaan kuplaan vetäytyminen on hyvinkin sallittua.
Marian ilmestys 
Hetkeksi omaan kuplaan vetäytyminen on paitsi sallittua, myös viisasta ja hyvinkin terveellistä. Jokaisella pitäisi olla sellainen oma kupla, johon voi piiloutua aina, kun siltä tuntuu. Itse oivalsin oman kuplani olemassaolon kerran tunturissa vaeltaessani: kuplani on niin pieni, että se mahtuu pääni sisään ja kulkee siellä aina mukana, mutta samalla se on niin iso, että sen sisään mahtuu kaikki, mitä pystyn aisteillani havaitsemaan. Oivallinen turvapaikka siis.