Kirja

Joku sanoi minulle joskus että me taidetaan lukea samaa kirjaa vähän eri kohdasta. Meidän kohtaamisemme oli lyhyt, emme ole tavanneet sen jälkeen uudestaan, mutta hetken aikaa luimme sitä samaa kirjaa. Kirjaa, joka oli valikoitunut meille.

Itse tuntee lukevansa kirjaa oikein. Riippuen vähän kirjasta. Joko säntillisesti alusta loppuun tavaten joka sanan. Jotkut ehkä hyppivät tylsiltä tai turhilta tuntuvia kohtia yli. Joku lukee kirjaa kuin sanomalehteä, selaillen, edestakaisin, lopusta alkuun, lauseen sieltä, toisen täältä. Osa lukee vain ne kohdat jotka kiinnostavat itseä, tai jotka tukevat hänen omaa mielipidettään. Ei ole väärää tapaa lukea kirjaa. Mutta jos kaksi ihmistä lukee samaa, heidän yhteistä kirjaansa eri tahtiin, eri järjestyksessä, kokonaan eri kohdat, niin voiko heillä olla sama kokemus, sama ymmärrys kirjan sisällöstä?

Meillä jokaisella on myös se oma kirja, joka täyttyy sitä mukaa kun aika kuluu ja tarina elää. Niillä asioilla joilla haluamme sen täyttää. Sivuja kirjasta ei saa revittyä pois, mutta niitä voi sotkea, rutata, korjailla, kirjoittaa lisähuomioita. Menneisyyttään ei voi kuitenkaan muokata, ei kirjoittaa uudestaan. Sen voi salata, jopa hylätä. Kirjan menneille sivuille voi myös palata, niiltä voi kerrata tapahtumia, ajatuksia, tunteita. Se, mikä kirjan menneiltä sivuilta löytyy, on sillä hetkellä ollut meidän valintamme se sinne kirjoittaa. Olemme ehkä kirjoitushetkellä olleet varmoja valinnoistamme, mutta myöhemmin emme ymmärrä itseämme. Tai teksti on syntynyt kuin vahingossa, ja joudumme myöhemmin miettimään mikä sen on saanut aikaan.

Samalla tavalla kuin luemme yhteisiä kirjojamme ja pääsemme ehkä vilkaisemaan sinne jonkun toisen kirjaan, meidän pitää lukea myös sitä omaa kirjaamme, vaikka se olisikin tuttu ja meistä tuntuu että osaamme sen ulkoa. Mutta jos luemmekin sitä eri tavalla kuin ennen, joko selaten, hyppien tai säntillisesti, sieltä voi löytyä jotain uutta.

Palasia

Tein taittoa tänään töissä. Muokkasin toisen tekemää tiedostoa ohjelmalla joka ei mielestäni ole kovin kummoinen, mutta tämä työ nyt piti vain tehdä juuri sillä ohjelmalla jo alkuperäisen tiedostonkin takia. Vein tuotokseni pdf-muotoon ja ohjelma hyvinkin kätevästi, suureksi yllätyksekseni, latoi tekemääni kirjanmerkkiä yhteen A4-koon tiedostoon sievästi vierekkäin kolme kappaletta. Mittailin tiedostoa silmilläni ja katselin että siihen menisi ongelmitta viisikin kappaletta. Aloin välittömästi etsimään asetuksia mistä toiminnon voi määritellä ja myhäilin itsekseni. Olen käyttänyt ohjelmaa jo vuosia ja luulin tuntevani sen mahdollisuudet, mutta se pääsi yllättämään minut.

Olin luullut myös tuntevani itseni. Johan tässä on vuosikymmenet opeteltu viihtymään näissä sopiviksi muokkautuneissa nahoissa ja opittu asia jos toinenkin itsestäni. Tiedän millainen olen, tiedän miten käyttäydyn missäkin tilanteessa, tiedän mistä asioista pidän ja mistä en. Ainakin enimmäkseen. Mutta sitä en aina tiedä että miksi. Nyt olen joutunut miettimään että miksi. En halunnut tällä kertaa tässä elämänmuutoksessa todeta että asioiden vain kuului mennä näin. Ehkä niiden oli tarkoitus mennä niin, mutta mikä se tarkoitus oli, ja miksi. En tuudittautunut kohtaloon tai toisten päätöksiin tai mihinkään muuhunkaan mikä vei vastuuta pois minulta vaan rupesin pistämään kaiken ja ennen kaikkea itseni palasiksi, ihan tuhannen atomeiksi, että ymmärtäisin että miksi, ja koska nahkani alkoi kutista ja ahdistaa. Minulla meni aikaa että uskalsin aloittaa sen, että oikeasti uskalsin katsoa itseäni. En peilin kautta, en toisten silmien kautta, en tunteideni ja tekojeni kautta, vaan suoraan itseeni.

Löysin pieniä kiiltäviä palasia, isoja mustia palasia, pyöreitä palasia, kulmikkaita palasia, palasia joista puuttuu palasia, palasia jotka ovat kauniita, palasia jotka ovat rumia, palasia joista pidän ja palasia jotka haluaisin heittää pois. Osan palasista haluan piilottaa muilta. Etsin myös palaset joita en tiennyt olevan edes olemassa ja toisia jotka olin hukannut jossain vaiheessa. Nyt minulla on kasa palasia itsestäni. Niitä löytyy varmasti vielä lisää. Sovittelen niitä toisiinsa. Toisia tuijotan niin kauan että ne kertovat sen mitä niillä on kerrottavaa. Toiset laitan syrjään että en suosisi niitä toisten palasten kustannuksella. Osan jätän huomiotta palatakseni niihin uudestaan sitten kun minusta tuntuu että ymmärrän paremmin. Kuljetan niitä jatkuvasti mukanani ja pyörittelen niitä mieleni hyppysissä.

Olen oppinut paljon itsestäni ja siitä mihin pystyn. Siinä sivussa olen oppinut paljon myös muista. Pelkään välillä, aika useinkin, mutta pelko on yksi niistä palasista jotka olen piilottanut aikaisemmin mutta nyt tutkinut eniten. Pelkään uskoa. Pelkään toivoa. Pelkään jopa rakastaa. Mutta teen sen siitä huolimatta. Koska millään muulla ei oikeastaan ole merkitystä.

A heart with a foolish hope is better than none.

Keinu

Pää ei osaa aina käsitellä asioita. Silloin turvautuu ajatuksiin joita ei voi todistaa, kohtaloon, valmiiksi kirjoitettuun. Johonkin muuhun mikä vaikuttaa, vaikka sen olemassaolosta ei ole takeita. Koska se on helppoa. Koska silloin ei tarvitse katsoa itseään peiliin. Silloin kun on vaikea myöntää edes itselleen että teki jotain väärin, tai ei uskaltanut, tai ei osannut, tai olisi pitänyt ymmärtää ja tajuta. Ja tahtoisi korjata virheensä mutta ei tiedä miten. Toivoisi että olisi tehnyt jotain toisin. Siksi ajattelee että asioiden vain kuului mennä näin. Mutta eikö meillä ole vastuu omista teoistamme? Emmekö päätä itse mitä valitsemme?

Joskus jotkut asiat vain tapahtuvat, vaivihkaa. Niiden alku voi olla pieni, mutta niistä kasvaa suuria ja vaikuttavia. Lumipalloja joita ei voi pysäyttää. Lumivyöryjä jotka hautaavat kaiken alleen.

Kun pitäisi pystyä kertomaan toiselle kaikki, myös miltä tuntuu, oli se kuinka isoa tai kauheaa vain, mutta pelkää että pelästyttää tai saa toisen puolustuskannalle. Ja sitten kun rohkaistuu, koska uskoo että toinen on totuuden arvoinen, koska välittää, ja vaikka on miettinyt sanansa ja uskoo että toinen ymmärtää ja tunteet voidaan käsitellä yhdessä, niin se pahin pelko toteutuu ja saa toisen käpertymään muuriensa taakse, tai hyökkäämään.

Missä on se tasapaino kahden ihmisen välillä? Keinulaudan päissä on kiikkerää ja pienikin muutos vaikuttaa. Kun pääsee lähemmäs toisiaan, tasapaino on helpompi pitää. Jos ei pelkää pysyä lähellä. Ja jos ei tahdo päästä korkeammalle, sinne laudan päähän, ylös asti.

Näitä pohdin tänään. Ajatukset ja teksti heräsivät menneen viikonlopun keskusteluista ja tapahtumista ja pään sisällä pyörivistä mietteistä. Kiitos asianosaisille.

Keinusta tuli mieleen Keinu. Se on tässä:


Miten särkynyt sydän korjataan?

Otetaan se ensimmäinen liimapuikko joka tulee vastaan. Pyyhkäistään liimaa palasiin ja sovitetaan niitä yhteen. Ehkä ne jäävät kiinni toisiinsa. Ehkä sydän pysyy kasassa jos sitä ei kauheasti heiluttele tai katso pahasti. Ehkä se pysyy kasassa jos sen kanssa on varovainen. Ehkä.

Miten olisi pikaliima? Nopea ratkaisu. Palaset saattavat osua toisiinsa vähän huonosti ja vääriin paikkoihin, koska kokoaminen pitää tehdä nopeasti ennen kuin liima kuivuu. Mutta ainakin ne ovat kiinni toisissaan! Sydän pitää rikkoa uudelleen jos sen aikoo saada oikeaan järjestykseen, siihen järjestykseen kuin sen on hyvä.

Tai sitten otetaan kaksipuoleista teippiä, koska rulla oli laatikon pohjalla. Se on sopivan tahmeaa. Sitä on vaikea sovittuaa sydämen palasten väliin. Teipin kulmia jää näkyviin ja liimapintaan tarraa kiinni kaikkea mitä ei ehkä kaipaisi.

Jesari, tuo ihmeteippi, korjaa kaiken! Pistetään sydämen palaset kasaan ja kiepautetaan jesaria ympärille. Kerros, toinen, pari lisää, että varmasti pysyy. Jos palasia tipahtelee välistä, ne voi teipata mukaan. Sydämestä tulee jotain, mitä ei enää tunnista, vaikka se edelleen on siellä jossain, muodottoman möykyn sisällä. Piilossa.

Nitoja tekee kipeää. Sydämeen sattuu mutta toivo siitä, että siihen sattuu vähemmän kun sen on saanut nidottua kasaan, auttaa kestämään niittien iskemisen pistot.

Liisteri voisi olla myös vaihtoehto. Varsinkin jos sydän on paperia. Liisteriä käyttäessä sydäntä voi muokata ja muovata. Siihen voi lisätä kerroksia ja tasoittaa kuhmuja. Liisterin käyttäminen on hidasta ja se kuivuu kauan. Liisteri voi tehdä sydämestä kestävämmän, vaikka se korjausvaiheessa ehkä sotkeekin sormet ja melkein kaiken.

Särkyneen sydämen voi laittaa myös rasiaan. Talteen. Antaa sen olla. Unohtaa. Kunnes jonain päivänä uskaltaa avata sen rasian. Ja rasiassa on edelleen palasina oleva sydän.

Kun särkyneen sydämen ottaa käsiinsä ja asettelee palaset yhteen, siihen jää aina rakoja, koloja, vajausta. Sen palaset voi kuitenkin liittää toisiinsa, keinoja on monia, toiset parempia, toiset huonompia. Eri keinot sopivat eri ihmisille, mutta jotkut keinoista eivät kenellekään. Särkynyttä sydäntä ei voi korjata koskaan kokonaan. Mutta kolot eivät ole puutteita. Ne kertovat siitä että sydän on rakastanut, aidosti, ikuisesti, loppuun saakka.

Tuho

Kun ei voi hengittää. Kun kukaan ei auta pinnalle. Kun kättä ei löydä.

Kun on päätynyt tilanteeseen jossa pitää tehdä päätöksiä ja asioita joiden tekemistä pelkää. Mutta on niin pahassa umpikujassa että siitä löydä muuta ulospääsyä. Eikä se toinen, jolle puhuu, sano mitään, ei auta, ei ehdota, ei pysäytä.

Olin jo pitkään ollut tuossa tilanteessa. Liian pitkään. Minuun sattui, olin uupunut, väsynyt, heikko, yksin. Yritin sinnitellä ja lopulta en osannut tehdä muuta kuin pelastaa itseni. Miksi saan sen vieläkin tuntumaan omalta syyltäni? Olisiko minun pitänyt antaa vain kaiken tuhota sen mitä olen? Miksi?

Kun oli jo niin kauan ollut sietokykynsä äärirajoilla, olisi voinut kuvitella että olo helpottuisi. Mutta romahdin henkisesti täysin. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin että olin tehnyt elämäni suurimman virheen kun olin jättänyt rakkauden taakseni. Olen pettynyt itseeni. Olisiko minun pitänyt vielä yrittää enemmän, jaksaa enemmän, tehdä jotain enemmän? Kuinka kovaa pitää huutaa että toinen kuulee? Kuinka pitkälle kurottaa ja haroa tyhjää? Miksi toinen ei tule vastaan?

En halua ajatella hänestä pahaa. En halua uskoa että hänessä olisi jotain vikaa. Siksi syytän itseäni. Enhän minä olisi voinut rakastaa häntä niin kovasti jos hän ei olisi sen arvoinen? Eikö hän rakastanut minua vioistani ja puutteistani huolimatta?

En lakkaa koskaan rakastamasta. Jos lakkaisin, se tarkoittaisi sitä etten enää haluaisi muistaa, arvostaa, tuntea. Olen alkanut pelkäämään. Pelkään että en uskalla enää luottaa keneenkään, en uskalla enää avata itseäni kenellekään. En uskalla ottaa kenenkään kädestä kiinni ja antaa toivon viedä. Pelkään että rikon taas kaiken.

Nyt olen tyhjä. En ole vieläkään itkenyt itseäni kuiviin. En ole vieläkään antanut itselleni anteeksi. Käsittelen tunteitani yksi kerrallaan. Kaipaus kerrallaan. Pettymys kerrallaan. Isku kerrallaan.

Minä tiedän että minä olen vahva. Jonain päivänä. Ehjä en tule olemaan koskaan.

Tyhjä

Minä olen tyhjä. Minulla ei ole mitään annettavaa. Olen kuluttanut itseni loppuun antamalla, tuntemalla, kaipaamalla, haluamalla, hallitsemalla, toivomalla. Käytän viimeiset rippeet itsestäni siihen että lakkaan tekemästä tuota kaikkea. Annan tunteiden tulla ja mennä, en halua tarttua niihin enää kiinni, en nyt, en vielä. Yritän lopettaa antamisen tulvan, sen joka kuluttaa minut pois. Tahdon lakata kaipaamasta niin paljon että se sattuu, että se vie minulta voimat. Haluan asioiden olevan taas hyvin, en halua minkään olevan rikki, mutta minä en voi mitään korjata, en voi edes valita mikä korjaantuu, vain aika voi sen tehdä. Tahdon hallita edes jotain, mutta en voi tarttua mihinkään, minulla ei ole siihen mahdollisuutta, ei kykyä, en hallitse edes itseäni. Toivosta sydämeni pitää itsepintaisesti kiinni, mutta minun pitää unohtaa se. Haluan olla vapaa, antaa kaiken tulla ja mennä omaan tahtiinsa, tapahtua. Haluan pystyä siihen.

Elän hetki kerrallaan, ajatus kerrallaan, teko kerrallaan. En näe tulevaa. En näe edes huomista. Ehkä minun ei edes tarvitse. Ei nyt.

Olen turha tälle maailmankaikkeudelle, ympärilläni olevalle maailmalle. Olen turha niin kauan kuin minulla ei ole tarkoitusta, ei merkitystä, ei vaikutusta. Voisin nukkua ikuisuuden. Unohtaa kaiken, unohtua itse. Olla olematta. Koska en ole mitään jos olen tyhjä. Odotan että olen taas jotain.

Tuli ja vesi

Ero. Pieni sana, suuri elämänmuutos. Taas. Luin uudestaan kirjoituksiani muutaman vuoden takaa, kuinka silloin menin rikki ja kuinka pikkuhiljaa selvisin siitä. Nyt, kun olen taas samassa tilanteessa, saan niistä voimaa: olen selvinnyt tästä ennenkin. Samoin kuin minulle läheisiltä ihmisiltä, jotka jaksavat kuunnella, antavat näkökulmia ja vertaistukea. Sanovat ja kirjoittavat niitä asioita jotka minun pitää kuulla ja lukea. Olen heille kiitollinen.

Halusin niin paljon uskoa että olin vihdoin löytänyt sen toisen puoliskoni, vastaparini. Uskoin ja toivoin niin koko pienen sieluni ja sydämeni kyllyydestä. Rakastuin kaikkeen hänessä, kaikkeen siihen mitä hän on. Rakastuin siihen miten hän katsoi minua, miten hän minut näki. Ja humaltavina ja huumaavina hetkinä en nähnyt kuin hänet, ja tahdoin olla hänelle kaikki. En halunnut koskaan menettää häntä. Kaikki oli hyvää, täydellistä kun olimme yhdessä. Kuin kaikki olisi tarkoitettu, kuin se olisi kohtalo. Kunnes se lakkasi olemasta.

Pienet asiat eivät enää olleet tarpeeksi. Ehkä kaipasimme kumpikin sitä mitä olimme luulleet löytäneemme, sen ihmisen joka täydentää, tekee onnelliseksi. Kulutin itseäni antamalla, ottamalla, vastaamalla, rakastamalla. Kunnes siihen asti huomiotta jätetty itsesuojeluvaisto tulee paikalle ja sulkee minut oman muurinsa taakse. Tuon muurin takana kaipasin rauhaa ja tasapainoa, ilman kohinaa, ilman odotuksia. Yritin ymmärtää ja etsin ratkaisua. Mietin miksi emme riitä, miksi rakkaus ei riitä.

Nyt olen antanut itseni olla ajatusteni ja tunteideni kanssa. Olen antanut niiden valua päälleni ja hukuttaa minut, kulkea minusta läpi. Yritän edelleen uskoa että kaikella on tarkoitus.

Puolet elämästäni olen ollut osa jotain toista, minulla on aina ollut elämässäni joku joka vaikuttaa, muovaa. Välillä kun katson peiliin, en ole varma tunnenko häntä joka katsoo takaisin. Niinä lyhyinä hetkinä, kun olen ollut yksin, olen nähnyt pilkahduksia itsessäni jostain, mikä tuntuu omalta, vain minulta. Muutoin olen kuin vesi joka muuttaa muotoaan, täyttää, peilaa.

Yritän edelleen ymmärtää miksi olen nyt tässä. Enkä keksi muita syitä kuin rakkaus. Tahto tulla rakastetuksi. Tahto olla jollekin tärkeä, ainutlaatuinen. Halu antaa sitä rakkautta mitä kukaan muu ei voi antaa. Halu olla lähde onneen.

Mutta rakkaus ei ole tuhovoima.

Rakkaus on voima.