Autotonta elämää

Muutama viikko sitten Tero myi auton pois. Sillä ajeltiin ehkä kerran viikossa-kahdessa, ja itse en ole ajanut autolla muistaakseni pariin vuoteen. Onhan se kätevä kapine olla olemassa, mutta mietimme myös että onko se sen rahan arvoinen, mitä auton ylläpito maksaa: vakuutukset, remontit, polttoaine, autopaikka, jne. Tulimme siihen tulokseen että ei. Liikkeelle pääsemme jalan, polkupyörällä ja julkisilla, kaupungissa asumisen etuja. Äitini luo on hyvinkin kätevä junailla. Lentokentälle pääsee bussilla, samoin kuin niiden kavereiden luo, jotka asuvat kauempana kuin mitä polkupyörällä jaksaa veivata.

Ainoa hidaste autosta luopumiseen oli tavarankuljetus. Viimeksi jouduin sumplimaan kyydin tikkaille, jotka ostin remonttia ja muutakin käyttöä varten. Vaikka kuljetettava matka ei ollut kuin muutamia kilometrejä, pitkien tikkaiden kuljettaminen bussissa tai polkupyörällä vaikutti liian vaivalloiselta, vaikka olisi varmasti ollut mahdollista. Onneksi Teron äiti astui autoineen kuvaan ja saimme tikkaat kuskattua.

Polkupyörällä saa kuljetettua kaikennäköistä, muun muassa parimetriä korkean vanhan kaapin ainakin muutaman sata metriä, jos niikseen tulee (tästä tullee lisää tarinaa jossain vaiheessa Jotain Omaa -blogiin). Tarakalla on tilava kori ja reppu kulkee selässä. Mutta vähänkään isomman tavaran kuljettaminen on sitten vähän haastavampaa. Siksipä investoin polkupyörän peräkärryyn. Burley Nomad Trailer maksoi ihan kelpo summan rahaa, mutta uskon että se tulee maksamaan itsensä takaisin jo tämän kesän aikana ainakin hyödyllisyydessään. Kärry on myös kevyt, 6,5 kiloa, ja se on helppo pakata läjään säilytystä varten kasaan. Croozer Cargo oli toisena vaihtoehtona mukana loppumetreille asti, mutta Burley voitti painollaan ja sateenkestävyydellään.

Tyhjänä kärryä ei edes huomaa, kunhan muistaa että se on siellä perässä ettei sillä törmäile muun muassa aitaan (*hups*). Kun kärryyn lastasi 20 kiloisen tasoitesäkin, alkoi jo tuntua että perässä on jotain, mutta kun pyörään saa vauhtia, tasaisella ei kärry juuri hidasta. Ylämäessä joutuu sotkemaan vähän enemmän voimalla ettei vauhti hyydy. Luulen että kärry tulee Murheenkryynini kanssa ratkaisemaan ainakin osan kuljetusongemista.

PSX_20180705_204347.jpg

Mainokset

Naamion takana

Tähän tekstiin sain inspiraation Garbegen Instagram-julkaisusta, jonka näin tänä aamuna:

31816123_375817016256127_8639972013265387520_ngarbage
The most beautiful photograph ever taken of my face.
Pic courtesy of @renataraksha

Minusta on otettu valokuva, missä näytän enimmäkseen pidätetyltä narkkarilta (en nyt löydä sitä tähän hätään, paperikuvana se minulla on ainakin jossain jemmassa..). Pidän kuvasta suunnattomasti, vaikka olenkin siinä aika lailla itseni näköinen, mutta en kaunis, ainakaan yleisen kauneusihanteen mukaisesti. Mutta kuva itsessään on yksinkertaisesti hyvä. Se herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Onko kuva aito? Näytänkö siinä minulta? Miltä minun pitäisi näyttää?

En pidä itseäni kauniina. Hädin tuskin edes tavallisen näköisenä. Silmäni ovat liian pienet ja lähellä toisiaan, nenäni on liian iso ja epätasaiset hampaani aiheuttavat sen että huuleni asettuvat epäsymmetrisesti. Näen siis peilissä enimmäkseen vikoja, kun siihen katson, niin kuin aika moni muukin meistä.

En kuitenkaan muista että minua olisi koskaan sanottu rumaksi. Hiustyyliäni, vaatetustani tai meikkaamistani on saatettu ehkä katsoa ja kommentoida kummeksuen, mutta ei minua itseäni. Kiusaajille olin helppo kohde koska olin pieni, hiljainen ja ujo. Hekin repivät riemunsa jostain muusta kuin ulkonäöstä. Minulla ei siis pitäisi olla mitään traumoja liittyen ulkonäkööni. Mistä ne ovat sitten tulleet?

”Onpa sinulla nätti mekko.” ”Ovatpa hiuksesi kivasti.” Tällaisia kehuja muistan kuulleeni, lapsena, teininäkin. Mutta en koskaan ”Näytätpä kauniilta”. Vai enkö vain muista? Mutta miksi en muistaisi?

Elin pitkässä parisuhteessa, ja mieleeni ei tule yhtään tilannetta että silloinen puolisoni olisi kehunut ulkonäköäni. Ei silloinkaan kun olin varta vasten laittautunut jotain tilaisuutta varten. Ehkä hän ei vain osannut sanoa sitä ääneen, vaikka olisikin niin ajatellut. Oli hämmentävää kun eromme jälkeen sain kehuja mieheltä johon rakastuin. Ja muiltakin. Vastikään kuulin tuntemattomalta sanat ”Sinulla on kauniit kasvot”. Kiitin kohteliaasti vaikkakin totesin myös että mielipiteensä kullakin.

Kuten sanoin, en ole koskaan pitänyt ulkonäöstäni. Mutta en ole myöskään tiedä miltä haluaisin näyttää, jos voisin muokata kasvonpiirteitäni. Valtavirran mukaan kauniina pidetyt ihmiset ovat minusta enimmäkseen tylsän näköisiä. Lukuunottamatta Marilyn Monroeta. Yleisesti pidän kaikkia ihmisiä jossain määrin kauniina. Epäaitous ja epäluonnollisuus ovat piirteitä, jotka vähentävät kauneutta. Olen yrittänyt opetella meikkaamaan paremmin, ja jossain määrin saankin kasvoistani omastakin mielestä siedettävät. Saan kiinnitettyä huomion niihin asioihin joista pidän ja piilotettua virheet. Mikä tuntuu olevan meikkaamisen tarkoitus noin yleensäkin. Kun näen ihmisiä ilman meikkiä, luonnonkauniina, joko kuvissa tai ihan elävänä, en osaa kuvitella että ajattelisin että joku tarvitsisi meikkiä näyttääkseen paremmalta. Ehkä niin halutessaan erilaiselta, mutta ei paremmalta tai kauniimmalta.

Haluaisin olla vain tyytyväinen ulkonäkööni, koska siinä ei oikeisti ole mitään vikaa, mutta joku estää sen. Ihmisten suhtautuminen minuun? Oma suhtautuminen omaan itseeni? Kulutushysteria ja markkinointikoneiston jatkuvasti luomat uudet tarpeet? Jouduin olemaan kerran meikkaamatta, koska toinen kyynelkanavani oli tukossa ja silmäni vuosi jatkuvasti. Enkä tietenkään halunnut tuhlata vedenkestäviin meikkeihin koska vaiva oli ohimenevä. Unohdin meikittömyyteni aika nopeasti, koska siihen ei kukaan muu kiinnittänyt mitään huomiota. Silti kaivoin meikit taas esille heti kun se oli mahdollista.

Pystyn siis olemaan ilman naamiotani, mutta jos läsnä on muitakin kuin ystäviäni, tai jos joudun muuten sosiaalisiin tilanteisiin, minusta tuntuu että jotain puuttuu. Naamioni on osa minua ja tiedostan sen puuttumisen, jopa nyt kun kirjoitan tätä, vaikka olen ollut kotona koko päivän, siivonnut ja käynyt ulkona vain viemässä roskat.

Miksi?

Kuningas ja sähkökitara

Levottomina aikoina kaukaisen maan pohjoisessa, kylmässä kaupungissa eli Kuningas. Tällä Kuninkaalla ei ollut kruunua, hän ei sellaista tarvinnut. Viitan sijaan häntä lämmitti nahkatakki. Ja hänen valtikkanaan toimi sähkökitara.

Kuningas kulki ja soitti, ja kaikki jotka kuulivat hänen soittoaan, keskeyttivät sen mitä olivat tekemässä ja kuuntelivat. Ja kuultuaan Kuninkaan soiton he muistivat sen niin kauan kuin elivät. Kuningas soitti kun oli pimeä, ja silloin kun meteli verhosi kuppilat. Hänen kitaransa särö rauhoitti levottomat sydämet ja tyynnytti rauhattomat mielet. Pehmeät sävelet toivat mukanaan kaipuun ja surun. Näppäillen hän valoi ajatuksiin toivoa. Kuninkaan kitaran ulvoessa ulvoivat myös he kaikki jotka sen kuulivat.

Kuningas soitti myös silloin kun oli yksin hiljaisuudessa. Soitti itselleen. Soitti kaikille niille jotka eivät olleet kuulemassa, vielä tai enää. Hän loi uusia sävelmia ja piti hengissä vanhoja, etteivät ne pääsisi unohtumaan. Hän piti hengissä mielessään kaikkia niitä jotka nuo sävelmät olivat luoneet. Vain kitaransa kanssa Kuningas tunsi rauhan sydämessään.

Tuli kuitenkin aika jolloin Kuningas heikkeni ja väheni, niin kuin lopulta kaikki meistä. Hänen soittonsa vaimeni, vaikka ihmisten sydämissä paloi edelleen halu kuulla hänen kitaransa ulvontaa ja säröä, näppäilyä ja pehmeitä säveliä. Lopulta Kuningas laski sähkökitaravaltikkansa telineeseen, hänellä ei ollut enää voimia sitä kantaa. Mutta ihmiset kuulivat sen silti.

Sillä hetkellä kun Kuningas nukkui pois, ja vielä kauan sen jälkeen, ihmiset kuulivat hänen soittonsa vieläkin jokaisessa riffissä, jokaisessa soolossa, jokaisessa soinnussa, joka koskaan irtosi yhdestäkään sähkökitarasta. Koska Kuningas eli. Sillä hetkellä kun Kuningas nukkui pois, hänen kitaransa vaikersi viimeisen kerran ja tuo vaikerrus jäi kaikumaan ihmisten mieliin, sydämiin ja sieluihin.

Meille jäi tehtävä. Meidän tehtävämme on muistaa. Ja meidän tehtävämme on pitää huolta että kaikki muutkin muistavat.

Nuku rauhassa,
”King Thomás”,
Tommi Ilmarinen.
Kaikukoon soittosi aina ja ikuisesti.

2015_11_14_062

 

Kun kyllästyin rahattomuuteen

Muutama vuosi sitten sain veronpalautuksia mukavan summan, jopa nelinumeroisen, ja päässäni naksahti vienosti. Sen sijaan että olisin suin päin tuhlannut tämän taloudellisesti positiivisen yllätyksen johonkin, vaikkakin hyödylliseen, laitoin siitä suurimman osan säästöön ”pahan päivän varalle”, toki sen jälkeen kun olin maksanut luottokortti- ja muut laskuni pois. Ryhdyin myös laittamaan osan tuloistani jemmaan. Ensin 50e, sitten 100e, sitten 150e. Ja myös kaiken sen rahan, mitä tilipäivänä oli edellisestä tilistä jäljellä. Useimpina vuosina iso osa lomarahoistakin on päätynyt säästötililleni. Sitten koitti päivä että alkuperäinen pesämunani oli kymmenkertaistunut. Sinä päivänä rupesin miettimään että mitä summalla voisi tehdä.

Noihin aikoihin Osuuspankki mainosti aloittavansa Talouden valmentaja -pilotin ja hain mukaan. Ja pääsin. Muutamalla tapaamiskerralla kävimme valmentajani kanssa läpi talouteni nykytilannetta ja mahdollista tulevaisuutta. Teimme laskelmia ja puhuimme taloudesta ja siitä, mihin raha katoaa, jos siitä ei pidä kiinni, ja myös siitä miten siitä kannattaa pitää kiinni. Olin jo lueskellut joitakin kirjoja ja liittynyt asiaa käsitteleviin FB-ryhmiin imemään tietoa aiheesta, joten ihan nollasta minun ei tarvinnut lähteä, mutta kun sai keskustella jonkun kanssa, kysellä rauhassa typeriäkin kysymyksiä ja selvitellä asioita, moni ajatus alkoikin tuntua enemmän mahdolliselta. Ihan konkreettisesti: kun teen näin, minulla on jossain vaiheessa varaa tehdä myös noin.

Niin hieno ja kiva kun nykyinen asuntomme onkin, mielessäni alkoi kutkutella ajatus omasta. Ja se kutkuttaa edelleen, enenevissä määrin. Näillä tuloillani en saa niin paljoa lainaa kuin mitä potentiaalinen, minulle kelpaava asunto maksaisi, joten joudun säästelemään vielä tovin. Enkä aio tavoitella mahdottomia. Sopivasti neliöitä sopivalla sijainnilla, myös korkeussuunnassa, tekee minut kyllä riittävän tyytyväiseksi. Tiedän kuitenkin että jos jatkan tätä samaa rataa, voin päästä tähän tavoitteeseeni. Hyvinkin nopeasti jos karsin kaikki menot jotka eivät ole välttämättömiä. Pivo muistuttaa minua kahviloihin, levy- ja kirjashoppailuun, keikkalippuihin ja matkusteluun kuluneista summista, mutta en halua luopua niistä asioista joista nautin.

Sen sijaan voisin luopua monesta tavarasta josta en enää nauti. Mutta tavaraa on helpompi hankkia kuin etsiä sille sopiva loppusijoituspaikka muualta kuin omasta elämästä. Ehjää tavaraa kun ei halua heittää roskiin, eikä kaikkea antaa ilmaiseksikaan eteenpäin jos saatavilla tuloilla on mahdollisuus lihottaa säästöpossua. Aika tavaran kaupitsee, ja monen tavaran kohdalla näin on käynytkin. Muun muassa nahkaista moottoripyöräpukuani taisin kaupitella useampanakin vuonna, kunnes se viime keväänä löysi uuden käyttäjän ja sain muutettua sen viimeinen rahaksi.

Raha ei ole paha asia. Se, miten rahaan suhtautuu, voi olla. Sen suhteen ei kannata olla liian ahne. Eikä liiassa piheydessäkään ole mitään hyvää. Rahasta pitää kuitenkin pitää kiinni, muuten se katoaa. Vaikka toisaalta rahan kuuluu liikkua, sillä kuuluu tehdä hyvää.

Rahan puute vaikeuttaa elämää. Siksi päätin että jos se vain on minusta itsestäni kiinni, minulla tulee aina olemaan tarpeeksi rahaa elää.

DSC_0432-01

Neljänkympin epäkriisi

Työkaverini luki yksi päivä ruokatauolla naistenlehdestä kun joku valitti elämäänsä. Kirjoittaja oli 39v nainen, jolla oli mukava työ, ihana mies ja mahtavat lapset. Hän kysyi että ”Tässäkö tämä nyt oli?” Hän oli saavuttanut kaiken minkä halusi ja oli edelleen tyytymätön. Loppuuko elämä kun täyttää 40v? Hänen mielestään näytti loppuvan.. Itse olen toista mieltä. Elämä on valintoja. Jos on tyytymätön elämäänsä, kannattaa miettiä onko tehnyt valintansa itse vai jonkun toisen tahdon mukaan.

En ole useinkaan toitottamassa ikääni ilman että siihen on mitään järkevää syytä. Minua pidetään ikäistäni nuorempana, ja annan usein ihmisten pitää harhaluulonsa. Mietin myös onko naiselle enemmän etua olla vähän nuorempi vai vähän vanhempi. Ehkä se riippuu tilanteesta. Minä yritän pysytellä vaikeasti arvioitavan ikäisenä, koska pidän siitä.

26157528_528771730828425_8285226792860516352_nVietimme ystäväni kanssa kimppanelikymppiset. Siis 2x20v.
Kuva on juhlapaikan hämärästä jossain vaiheessa iltaa.

WTD:n Nata pohti vasta kolmeakymmentä ikävuottaan. Sitkeä mimmi, määrätietoinenkin mielestäni. Olen seurannut hänen blogiaan enemmän ja vähemmän aktiivisesti jo monta vuotta. Ihmiset elävät eri tahtiin. Itse olen hyvinkin myöhäissyntyinen aika monessa asiassa. Olen toki työssä mistä pidän, ja olen omistanut omistusasunnon. Olen elänyt sitä rivanrinpätkä + farmariauto + kultainen noutaja -idylliä, ilman lapsia, onneksi. Niiden sijasta oli kiharakarvainen noutaja..

Vasta nyt olen päätynyt elämään itselleni mieluista elämää, muutaman mutkan jälkeen, mutta välttämättä en olisi aikaisemmin tiennyt että mitä oikeasti haluan. Tai tiesinhän minä, mutta mikä lie estänyt pitämästä päätäni joissakin tilanteissa. Onneksi en vain jatkanut elämistä ”niin kuin kuuluu tehdä” ja kiitän sitä pientä ääntä joka on naputtanut aina aika ajoin ja kysynyt että onko tämä nyt oikeasti sitä mitä sinä itse haluat.

Tein reilu vuosi sitten listan asioista joita haluan tehdä ennen kuin täytän 40 vuotta. Unohdin listan jossain vaiheessa ja nyt kun katson sitä jälkikäteen, toteutin siitä ehkä puolet. Mutta koska olen vielä elossa, voin aivan hyvin tehdä loputkin asiat tuolta listalta. Ja paljon muutakin.

Oulu-Helsinki-Turku-Oulu

Kotikaupungin loska tuli karistettua jaloista muutamaksi päiväksi. Matkailu avartaa, ja sen avulla voi myös tuulettaa päätään. Ei paljon ehtinyt arkiasioita miettiä. Onneksi.

Ensimmäinen etappi oli Helsinki. Vähän shoppailua Morticiassa, Destinyssä ja Cybershopissa. Uusia lempivaatteita ja uudet silmänvärinmuuttajat. Vanhat efektipiilarit olivat käytössä kuitenkin illan keikalla. Näin Cradle of Filthin kolmatta kertaa, vaikka en bändiä koskaan oikeastaan edes kuuntele. Mutta hieno show. taitavat soittajat ja keikkaelämys olivat tervetulleita. Ja olipahan taas syy pistää silmät punaisiksi..

 

Vegaanisia ruokapaikkavinkkejä Helsingistä: Kippo, Naughty Brgr sekä Kuppi ja Muffini.

Keikan jälkeisenä päivänä junalla Turkuun. Ja Turussahan pitää treffata oululainen kaveri, kun sattui olemaan samassa kaupungissa. Toki nähtiin myös turkulaisia kavereita. Mutta syy Turun vierailuun oli kuitenkin Taru sormusten herrasta Turun kaupunginteatterissa. Vaatii taitoa puristaa sellainen hervoton tiiliskivi neljän tunnin näytelmäksi. Mutta olivat todellakin onnistuneet. Toki jotain oli pitänyt jättää pois ja joitain asioita käytiin hyvinkin nopeasti läpi, mutta tarina kulki juuri niin kuin pitikin. Suosittelen lämpimästi jos vain on mahdollista päästä tämä näytelmä näkemään.

Turussa kolusimme myös muutaman kirpputorin, divarin ja kirpputorin löytäen kaikkea kivaa. Omituiset Opukset ja Alfa Antikva ovat kirjanmetsästäjille otollisia paikkoja, jälkimmäisestä löytyy myös levyjä. Maistelimme (alkoholi)juomia pankissa (Old Bank), apteekissa (Uusi Apteekki), koulussa (Panimoravintola Koulu) ja vessassa (WaterLoo Pub). PureHero, China & Thai Palace, Kahvila Tiirikkala ja Tikitak pitivät huolen että nälkäkään ei jäänyt.

Kotimatkalla junanvaihto Tampereella. Harmittavan lyhyt vaihtoväli tavata tuttuja niiltä nurkilta. Viihdytin itseäni kotimatkan katselemalla YouTubesta muun muassa Garbagen studiolivejä ja Fleabagia Areenasta. Kaksi ensimmäistä jaksoa jaksoin katsoa pätkivällä junaverkolla mutta loput pitää nauttia yhtäjaksoisesti ilman tökkimisiä ikioman wlanin kautta. Jäin kuitenkin heti koukkuun.. Kuiva brittihuumori on aina iskenyt minuun..

Sitten pitäisikin alkaa suunnittelemaan jo seuraavaa reissua. Syy, seura, kohde ja ajankohta ovat jo tiedossa. Kulkuväline ja majoitus vielä eivät.

Kirppisfiilistelyä

SPR:n Kontti-myymälät ja Pelastusarmeijan kirpputorit on kivoja paikkoja. Niissä ei yleensä pidetä kamppeilla ylihintaa (jotain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta) ja niistä tekee usein hyviä löytöjä. Tänään jätin taakseni yhden kivan Hattiwatti-laukun (koska en oikeasti tarvinnut sitä), täytetyt oravan ja ketun (koska ne eivät mahdu mihinkään!), yhdet kengät (koska olivat hitusen liian pienet) ja lehtikoristeisen viinipullotelineen (koska luovuimme entisestäkin koska sille ei ollut käyttöä).

Sen sijaan mukaan lähti Terolle paita, Manaaja-leffa, Saturnuksen levy (joka on ollut hankitalistalla jo kauan), EHKÄ-rintanappi ja kaiken kukkuraksi se takki, millaista olen jo kauan kaipaillut. Vähän sille piti näyttää ompelukonetta, koska olkapäät oli repäisty suoraan 80-luvulta, mutta iso korjaushomma ei ollut kyseessä. Jos jostain löydän hyväksi pidetyn, klassisen rotsin, se ehkä tämän syrjäyttää, mutta luulenpa että tämä tulee pidettyä puhki.. Tulisi vain se kevät..

2017_03_20_004