Kahdeksan kuukautta selvinpäin

Tänään tuli täyteen kahdeksan kuukautta siitä kun olen viimeksi juonut alkoholia. En silloinkaan juonut kuin yhden lasin viiniä, ja aiemmin minulla oli useamman kuukauden kestänyt jakso että en juonut itseäni humalaan asti. Sitä ennen olen koko aikuisikäni ollut lyhyempiä ja pidempiä jaksoja juomatta, mutta alkoholi on aina kulkenut kuitenkin mukanani, niin kuin aika isolla osalla meistä. Olin miettinyt alkoholin poisjättämistä, kokeiluna, uteliaisuuttani, vittuuntuneisuuttani, jo useamman kerran ja tällä kertaa pidemmänkin aikaa, mutta aina on ollut joku syy ottaa se lasi viiniä, rasauttaa tölkki auki, tilata GT, maistaa hyvää rommia. Minulla ei ollut riittävästi halua olla juomatta.

Sitten tuli korona, joka jäädytti kaikki muut tilaisuudet, joissa oli ollut tapana juoda, paitsi illat kotosalla ilman parempaakaan tekemistä. Onneksi mieleni kääntyi siihen asentoon että päätin kokeilla pystynkö olemaan juomatta, miltä se tuntuu, ja mitä siitä seuraa. Siitä ei ole toistaiseksi seurannut oikeastaan paljon mitään.

En ole koskaan pitänyt itseäni ongelmakäyttäjänä, koska olen suurimman osan aikaa osannut hallita juomistani, ja myös olla juomatta. Ainakin silloin kun siihen on ollut hyvä syy. Ja silloin kun juominen ei ole syystä tai toisesta ahdistanut, joko oma tai jonkun toisen. Olen kuitenkin kokenut sen tilanteen kun en ole päässyt omin jaloin baarista kotiin. Olen huomannut katselevani itseäni ulkopuolelta ja miettiväni että mitä helvettiä minä oikein teen, kykenemättä pysäyttämään itseäni. Olen juonut iloon, suruun, vitutukseen, seurana, tylsyyteeni, fiilistelläkseni, nauttiakseni, rentoutuakseni, tyhjentääkseni päätäni. Olen juonut myös siksi, ja viime vuosina useimmiten siksi, että nenän alla ollut alkoholijuoma on vain maistunut hyvälle.

Olen huomannut että kaipaan taas eri tilanteisiin alkoholia. Hyvä ruoka, hyvä seura, pelaaminen, kuvankäsittely, maiseman katselu, toimettomuus ja nautinonhaluisuus saavat vilkaisemaan ympärilleni, että missä oli se täyteläinen, kaunis, tilanteeseen sopiva lasi punaviiniä tai se avattu tölkki rutikuivaa siideriä. Ja mietin että mitä lisää se toisi. Ja että johtuuko tämä vain siitä että olen päässyt riittävän etäälle ja unohtanut kaiken sen paskan mitä olen alkoholin takia kokenut. Olen maistellut alkoholittomia siidereitä ja viinejä, mutta ne vaikuttavat vain korvikkeilta. En kaipaa humalaa, mutta kaipaan pistävää makua, kaipaan pysyttelyä humalan rajamailla, kaipaan sitä pientä surinaa, joka kestää vain hetken kunnes se menee ohi. Olisiko se sen arvoista?

Nyt vierelläni on ihminen joka osaa olla myös juomatta. Ja olen onnellinen tästä tilanteesta. Lähes aina aiemmin tavatessani silloiset tulevat seurustelukumppanini olen ollut humalassa. Ja humalat ovat olleet tuomassa mausteensa sekä alkuhuumaan että suhteen jatkuessa. Ja ongelmiin, värittäen ja aiheuttaen niitä. Alkoholittomuus ei tarkoita ongelmattomuutta, mutta haluaisin uskoa että sen poissaololla on silti positiivinen vaikutus.

Minua pelottaa ottaa ensimmäinen lasillinen sitten joskus, jos sen aika tulee. Olen sullonut sen osan itsestäni, josta en pidä, jollaiseksi muutun kun olen humalassa, pulloon ja tunkenut korkin kiinni. En tiedä mitä sille kuuluu. Hyriseekö se itsekseen tyytyväisenä ja nautiskelee rauhasta, eikä edes halua päästä pois. Vai kerääkö se vain voimia ja odottaa että pääsee toteuttamaan taas itseään heti kun pääsee ulos. En tiedä haluanko ottaa selvää.

Advertisement

Minä ja minun ihoni

Pyysin Jaakolta (Haaska Rock’n’Roll Photo) jo kauan aikaa sitten josko hän haluaisi kuvata minut ja tatuointini, lopulta sain itseni kyselemään ajankohdan ja sessio järjestyi. Ensimmäisenä törmäsin vaateongelmaan, kaappini on täynnä kaikkea mustaa. Onneksi taustalle löytyi rouheaa pinkkiä, joka loi hyvän kontrastin kuviin. Jaakko on kuvannut minua ennenkin, useampi vuosi sitten, ja tykkään muutenkin hänen tyylistään. Kahvitaukokeskustelussa työkaverini kanssa puhuimme siitä kuinka ihmiset eivät käy valokuvissa kuin joidenkin tiettyjen asioiden vuoksi, oli se sitten opinnoista valmistuminen, häät tai joku muu perhepotretti. Miksi ei kuvauttaisi itseään ihan vain siksi että siltä tuntuu, niin kuin minä nyt tein. Jotkut ehkä eivät näe sille mitään tarvetta, toisille se voi olla hyvinkin voimauttava kokemus.

• 

• 

Kun sitten sain valmiit kuvat ja näin ne, ensimmäisenä ajattelin että ”näytänpä minä vanhalta”. Ovatko ikävuoteni lopulta juosseet minut kiinni? Minua luullaan jatkuvasti (vähintään) kymmenen vuotta nuoremmaksi kuin mitä olen, uskon että se johtuu pääasiassa pukeutumistyylistäni. Ystäväni sanoi minulle vasta että en vanhene, että näytän aina vain samalta. Mutta nyt, näissä kuvissa näytän mielestäni oikeasti ikäiseltäni. Viime vuosien elämäntyylillä voi olla osuutta asiaan, tai sitten sitten olen katselut peiliin vain läpi sormieni enkä ole huomannut muutosta. Kovat, suorat valot ja teräväpiirtoinen linssi nostavat kyllä totuuden esille. En päässyt piiloutumaan varjoihin ja pehmeään piirtoon. Mutta se ei ollut tarkoituskaan. Olin laittamassa kuvausten jälkeen Jaakolle viestin että älä sitten editoi minua. Mutta ei prota tarvitse neuvoa. En ole oikeastaan koskaan halunnut näyttää minkään ikäiseltä, en vanhemmalta enkä nuoremmalta, olen halunnut vain näyttää siltä miltä minusta tuntuu.

• 

• 

Tatuoinneillani on minulle suuri merkitys, yhtään niistä ei ole hankittu hetken mielijohteesta. Olen halunnut ottaa tatuoinnin teini-ikäisestä lähtien, mutta aika monta vuotta meni siihen että lopulta sudenkorento laskeutui selkääni. Muistan vielä hetken ja paikan missä lopullinen idea tuli, vaikka sellaisessa ympäristössä ei korentoja tapaakaan. Halusin kuitenkin siivet selkääni ja ne tulivat tässä muodossa. Kultainennoutaja Osku kulkee voimaeläimenä mukanani, sen panta on käsivarteni ympärillä. Viimeisin hankintani ovat minun oudot pienet lintuni, jotka symbolisoivat niin montaa asiaa, eri puoliani ja kokemuksiani. Mietin pitkään että olenko tämän tatuoinnin arvoinen, ja sitten päätin tulla sen arvoiseksi. Tatuoinnit ovat tehneet Shaman Arts Tattoon Terhi ja Altti. Korento ja linnut ovat minun ideastani Terhin suunnittelemia ja toteuttamia. Pantaan Altti käytti pohjana siitä ottamiani valokuvia.

• 

• 

Alunperin halusin vain kuvat tatuoinneistani. Mutta tästä tuli samalla pieni terapiakäynti. Näissä kuvissa olen minä. Sellaisena kuin minä olen. On vaikea nähdä itseään toisen silmin. Ja on vaikea nähdä itseään ominkaan silmin. Mutta kun asetut toisen silmien ja hänen kameransa eteen, etkä kiukuttele vastaan, saat yhden näkökulman lisää itseesi. Näissä kuvissa osa minusta on piilossa, sitä puolta eivät minusta näe kuin ne jotka haluvat sen nähdä, esillä on se uloin kerros johon moni on minussa tottunut. En tiedä mitä Jaakko minussa näki, tai mitä sinä näet. Minä itse näen voimaa ja epävarmuutta, asennetta ja pehmeyttä, turhamaisuutta ja sulavan sekamelskan.

Miksi yhdessäkään kuvassa ei näy keskisormi? Sellainen jäi ottamatta.

Leikkiä deittihiekkalaatikoilla

Olen kuluttanut jonkin verran aikaani verkon deittihiekkalaatikoilla. Osin uteliaisuuttani, osin tylsyyttäni, osin ehkä jopa toiveikkuuttani. Enkä ole ainoa, ja muillakin vaikuttaa olevan samankaltaisia kokemuksia, ainakin tämän Ylen jutun perusteella. Ihmissuhteista on tullut shoppailua eikä aina muisteta että siellä toisella puolellakin on ihminen eikä objekti.

Profiilikuvassani vahva meikki ja resting bitch face, toisessa naamio josta näkee vähän enemmän läpi, mutta ei yhtään vähemmällä asenteella, yhdessä selässäni siivet. Mielestäni kuvani kuvasivat minua. Joku toinen voi olla ehkä eri mieltä. Profiilini eri hiekkalaatikoilla herättivät kiinnostusta. Kaikesta päätellen moni ajatteli että ”panisin”. Osa kertoikin sen minulle enemmän tai vähemmän värikkäin sanankääntein. Joku olisi jopa maksanut minulle. En alentunut vastaamaan hänelle, enkä näille muillekaan. Myös muut saavat vastaavia lähestymisyrityksiä, ja niitä on kerätty Instagramiin @tinderonpaskapeli-tilille. Jos haluat jakaa omat kokemuksesi anonyymisti kuvakaappauksina, ota yhteyttä suoraan tiliin tai vaikka minuun. Osa noista on viestejä mitä itse olen vastaanottanut. Olen onnellinen että nämä esimerkit eivät kuitenkaan ole koko totuus.

Sain viestejä myös maalaispojilta. Lyhyitä, ujoja, parin sanan aloituksia. Kun kirjoitin kuvaukseen sanan ”urbaani”, maalaispoikien viestit loppuivat. Yksi heistä oli puolituttu muista yhteyksistä. Supliikimpikin. Oli talo maalla, ero tullut eteen vaimon kanssa. Nyt olisi kiva löytää uusi vaimo jonka kanssa harrastaa ja hempeillä ja asustella siellä talossa, joka kaipaa naisen kosketusta. Monella maalaispojalla tuntuu olevan tuo tilanne. Eron jälkeen sitä jää elämään siihen taloon jonka on maaseudun rauhaan, metsän reunaan rakentanut. Ja siellä on tilaa moottorikelkalle/projektiautolle/mönkkärille/vekottimelle ja mahtuisi sinne pari muksuakin leikkimään. Jos sillä vaimoehdokkaalla on sellaisia vaikka valmiina. Valmis paikka rakennettu, ei se ole kuin tulla ja elää. Mutta miltä tuntuu mennä toisen rakentamaan elämään, mennä täydentämään toisen unelmaa. Minua ei peräkylän rauha houkuta, enkä halua olla kenellekään se puuttuva palanen. Jospa ne sopivat puolikkaat löytäisivät toisensa.

Löysin näistä palveluista uusia ihmisiä joiden kautta tutustuin muihinkin uusiin ihmisiin. Ei se ihan hukkareissu ollut. Törmäsin myös heihin jotka vain etsivät kumppania sen vuoksi että olisihan se nyt kiva seurustella ja viettää aikaa jonkun kanssa, ettei tarvitsisi yksin olla. Tapasin myös heitä joiden kanssa yhteinen liekki ei sitten syttynytkään niistä pienistä kipinöistä. Ja lopulta kohtasin hänet joka herätti minut jälleen eloon, ravisteli hereille ja muistutti minua oikeista asioista. Kirjoissamme samat sivut, luemme niitä eri tahtiin.

Minun elämäni on kokonainen, täysi, se tursuaa jopa yli välillä. Mutta ei se sitä sano etteikö se voisi limittyä jonkun toisen elämään. Loksahtaa kytköksiin sopivilta osin. Sydämessänikin on tilaa. Se tuntuu oudolta tiedostaa kun se on murjoutunut niin kovin. Sinne mahtuu jotain enemmän kuin ennen. Se suuri, jonka sinne päästin, venytti ja paisutti sitä niin että nyt se tuntuu vain tyhjältä.

Jos joskus vielä palaan leikkimään deittihiekkalaatikoille, millä minä tuon esille sen mitä minä olen? Miten sytytän sen oikean liekin?

Urbaani eläin etsii kaltaistaan. Äly, särmikkyys, avarakatseisuus, empatia, luovuus ja itsetuntemus herättävät kiinnostukseni. Parhaimmillaan minussa on kaikkea tuota ja saan sinut unohtamaan ajan ja paikan. Pahimmillaan itsetietoinen perfektionisti minussa saattaa vetää sinut mukanaan syviin, pimeisiin vesiin. Olen intensiivinen, kieleni on välillä terävä ja sielusi saattaa päätyä aamupalakseni, mutta jos et pelkää, sydämeni on avoin.

Mätsäisitkö? Vai viuhtoisitko ohi? Vai lukeeko niitä tekstejä edes kukaan?

Muistin juuri että omistan yhden sielun. Se myytiin minulle valokuvaa vastaan. Muistaakohan se rukka muistaa että se on minulla..

Paskaa ja pilvilinnoja

Tämä sanapari tuli tänään vastaan eräästä keskustelusta jonka olin käynyt pari vuotta sitten. Näillä sanoilla kuvasin omaa elämääni. Ja mikäpä olisi parempi bloggauksen otsikko. Tänään tartuin myös pitkästä aikaa Liv Strömqvistin Prinssi Charlesin tunne ja Einsteinin vaimo -sarjakuviin ja ahmin ne melkein yhdeltä istumalta. Kielletty hedelmä tulee varmasti ahmittua myös. Ja haluan lukea lisää Voltairine de Cleyresta.

Ihmissuhteet ja varsinkin parisuhteet herättävät aina tunteita, ajatuksia ja keskustelua. Millainen parisuhteen pitäisi olla ja millainen se ei ainakaan saa olla ja mitä siihen kuuluu ja ei kuulu. Tunnen hyvin monenlaisia ihmisiä ja on todella vaikea kuvitella että yksi malli sopisi kaikille. Ensin tyttö ja poika kohtaavat, sitten tutustutaan ja ihastutaan ja rakastutaan ja muutetaan yhteen ja mennään naimisiin ja hankitaan lapsi ja omakotitalo ja toinen lapsi ja koira ja hybridifarkku ja eletään onnellisena, välillä riidellen ja sitten sopien, elämä loppuun asti ja piste. Ja paskat. Olen todennut jo ajat sitten että ainakaan minulle tuollainen malli ei sovi, vaikka osasia siitä olenkin elänyt. Koirissa ei ole mitään vikaa, eikä tunteissa.

Onneksi tunnen ja tiedän ihmisiä jotka elävät monenlaisissa elämäntilanteissa ja heidän suhdestatuksensa vaihtelevat suuresti keskenään, minkä ansiosta olen päässyt kohtaamaan asian. Erityisesti tässä vaiheessa elämääni. Jo parisuhde sanana on harhaanjohtava. Monogaminen heterosuhde, vieläpä jollain tavalla virallisesti vahvistettu, on edelleen globaalisti ajateltuna se ainoa oikea tapa elää. Jo yksin eläviä katsotaan kieroon, joko tyyppi on liian kranttu tai siinä on jotain vialla kun ei ole ketään kelpuuttanut tai kellekään kelvannut, puhumattakaan polyamoriasta. Ja toisaalta patriarkaalinen kaksinaismoralismi hallitsee edelleen, tämä tuli esille muun muassa katsomassani dokumentissa Dicktatorship.

Suhde toiseen ihmiseen ei ole omistusoikeus. Siihen usein liittyy jonkinlainen sopimus, koska niin hyvää yhteisymmärrystä en usko kahden ihmisen välille syntyvän, etteikö joskus tarvitsisi asioista jutella ja ottaa selvää mitä kumpainenkin on jostain asiasta mieltä ja mikä olisi sellainen menettelytapa joka sopii molemmille osapuolille. Ihmissuhde syntyy, tavalla tai toisella, yleensä sattumalta. Se kasvaa ja kehittyy. Todella usein sen kulkuun halutaan vaikuttaa, halutaan tuuppia sitä kulkemaan tiettyyn suuntaan tai estetään sen eteneminen, ja usein syynä tähän ovat kokemukset aiemmista suhteista, halu, pelko tai ihan vain hyvää tarkoittavat ajatukset. Omista tunteistaan, ajatuksistaan ja toiveistaan kuuluukin puhua, ilman keskustelua ei voi koskaan tietää mikä on totta ja mikä ei. Kukaan ei voi kuitenkaan omavaltaisesti päättää mikä on totta ja mikä ei, miten asioiden kuuluu olla tai varsinkaan pakottaa asioita olemaan tietyllä tavalla kun puhutaan ihmisten välisistä suhteista.

Koska kahta samanlaista ihmistä ei ole, ei myöskään kahta samanlaista suhdetta. Ja me emme ole enää itsekään samoja ihmisiä joita olimme joskus aiemmin, koska mikään ei koskaan pysy samana tässä alati muuttuvassa maailmassa. En halua sulloa enää itseäni mihinkään lokeroon mihin en mahdu. Enkä halua sulloa ketään muitakaan mihinkään lokeroihin. Välillä tekisi mieli kiskoa ihmisiä ulos lokeroista joihin he ovat itsensä syystä tai toisesta ängenneet.

Ruskeudeusta ja ulkopuolisuudesta

Pääsin tänään kuulemaan Koko Hubaran haastattelun. Ruskeat tytöt -blogi ja -kirja ovat niminä tuttuja ja tiedän pääpiirteittäin mitä aiheita niissä käsitellään, mutta en ole tutustunut niihin sen kummemmin. Vielä. Koko kertoi blogin synty- ja kasvutarinan ja samalla omaa tarinaansa. Oli hienoa ja inspiroivaa kuunnella älykästä, valpasta ja laajakatseista naista, jolla on tahto ja keinot vaikuttaa niihin asioihin joihin hän uskoo. Eikä hän ole yksin.

Rasismi ja rodullistaminen ovat asioita joita ei pitäisi olla olemassa. Jos ne eivät liity läheisesti omaan elämään tai itselle läheisiin ihmisiin, ei edes tajua kuinka syvälle ne ovat tunkeneet juurensa yhteiskuntaan ja ihmisten käytökseen ja ajatteluun. En tiedä puhunko ihan pötyä jos väitän että ihmisten erilaisuus on syntynyt ihmisryhmien maantieteellisestä eristyneisyydestä ja tullut ilmi siinä vaiheessa kun nuo ihmisryhmät ovat kohdanneet toisensa. Nyt pitäisi olla se aika kun ihmisryhmät sulautuvat toisiinsa, mutta lokerointi, pelko ja oman paremmuutensa korostaminen estävät sen. En voi olla tekemättä vertausta koirarotuihin, jotka on jalostettu tiettyä tarkoitusta varten. Ihmisiä ei ole jalostettu, mutta eri käyttötarkoituksia ihmisryhmille on keksitty.

Ulkopuolisuus on yleismaailmallista ja vaikka olenkin asuinpaikkani valtaväestöön kuuluva valkoinen suomalaisnainen, ei ole sellaista ihmistä joka ei tuntisi itseään jotenkin ulkopuoliseksi vaikka kuuluisikin juuri siihen hyväksyttyyn joukkoon, koska sen voi pilkkoa loputtomasti yhä pienemmiksi ryhmiksi ja palasiksi. Ulkopuoliseksi itsensä tunteminen on jotain joka rikkoo. Sen kääntäminen vahvuudeksi on vaikeaa. Ja toisaalta ihmiset tottuvat todella hämmästyttäviin asioihin.

Minulla oli teininä ruskea tyttö kaverina. Minusta kaikki ovat erilaisia eikä kukaan ole tavallinen, ja hänen ruskeutensa oli minulle samanlainen asia kuin esimerkiksi jonkun pituus, toisen lyhyys, tai vaikka oma punatukkaisuuteni, jotain joka pistää silmään ja jonka perusteella on mahdollista leimautua. Nyt jälkeenpäin kun ajattelen häntä niin huomaan kuinka tajusin jo silloin että hänestä tuntui ulkopuoliselta, vielä enemmän kuin minusta, mutta en ymmärtänyt että kuinka paljon, enkä edes että millä tavalla. Ja nyt kun itse olen nähnyt ja kokenut kuinka asioille voi herkistyä, minusta tuntuu että sitä oli tapahtunut myös hänelle. Ja sitä tapahtuu jatkuvasti. Toisaalta asioille kuuluukin herkistyä koska jossain vaiheessa raja tulee vastaan ja jotain on pakko muuttua. Joko henkilökohtaisesti tai laajemmassa mittakaavassa. Kenenkään ei pitäisi tulla perusteettomasti ja tarpeettomasti luokitelluksi, määritellyksi ja jaotelluksi tai ylipäätään tuntea itseään ulkopuoliseksi omien lähtökohtiensa vuoksi.

Minä en ole ruskea tyttö. Minä olen pieni punatukkainen tyttö ja sellaisena pysyn. Ja jos minut sen takia joskus poltetaan noitana niin toivottavasti olen sen edes ansainnut.

Kirja

Joku sanoi minulle joskus että me taidetaan lukea samaa kirjaa vähän eri kohdasta. Meidän kohtaamisemme oli lyhyt, emme ole tavanneet sen jälkeen uudestaan, mutta hetken aikaa luimme sitä samaa kirjaa. Kirjaa, joka oli valikoitunut meille.

Itse tuntee lukevansa kirjaa oikein. Riippuen vähän kirjasta. Joko säntillisesti alusta loppuun tavaten joka sanan. Jotkut ehkä hyppivät tylsiltä tai turhilta tuntuvia kohtia yli. Joku lukee kirjaa kuin sanomalehteä, selaillen, edestakaisin, lopusta alkuun, lauseen sieltä, toisen täältä. Osa lukee vain ne kohdat jotka kiinnostavat itseä, tai jotka tukevat hänen omaa mielipidettään. Ei ole väärää tapaa lukea kirjaa. Mutta jos kaksi ihmistä lukee samaa, heidän yhteistä kirjaansa eri tahtiin, eri järjestyksessä, kokonaan eri kohdat, niin voiko heillä olla sama kokemus, sama ymmärrys kirjan sisällöstä?

Meillä jokaisella on myös se oma kirja, joka täyttyy sitä mukaa kun aika kuluu ja tarina elää. Niillä asioilla joilla haluamme sen täyttää. Sivuja kirjasta ei saa revittyä pois, mutta niitä voi sotkea, rutata, korjailla, kirjoittaa lisähuomioita. Menneisyyttään ei voi kuitenkaan muokata, ei kirjoittaa uudestaan. Sen voi salata, jopa hylätä. Kirjan menneille sivuille voi myös palata, niiltä voi kerrata tapahtumia, ajatuksia, tunteita. Se, mikä kirjan menneiltä sivuilta löytyy, on sillä hetkellä ollut meidän valintamme se sinne kirjoittaa. Olemme ehkä kirjoitushetkellä olleet varmoja valinnoistamme, mutta myöhemmin emme ymmärrä itseämme. Tai teksti on syntynyt kuin vahingossa, ja joudumme myöhemmin miettimään mikä sen on saanut aikaan.

Samalla tavalla kuin luemme yhteisiä kirjojamme ja pääsemme ehkä vilkaisemaan sinne jonkun toisen kirjaan, meidän pitää lukea myös sitä omaa kirjaamme, vaikka se olisikin tuttu ja meistä tuntuu että osaamme sen ulkoa. Mutta jos luemmekin sitä eri tavalla kuin ennen, joko selaten, hyppien tai säntillisesti, sieltä voi löytyä jotain uutta.

Palasia

Tein taittoa tänään töissä. Muokkasin toisen tekemää tiedostoa ohjelmalla joka ei mielestäni ole kovin kummoinen, mutta tämä työ nyt piti vain tehdä juuri sillä ohjelmalla jo alkuperäisen tiedostonkin takia. Vein tuotokseni pdf-muotoon ja ohjelma hyvinkin kätevästi, suureksi yllätyksekseni, latoi tekemääni kirjanmerkkiä yhteen A4-koon tiedostoon sievästi vierekkäin kolme kappaletta. Mittailin tiedostoa silmilläni ja katselin että siihen menisi ongelmitta viisikin kappaletta. Aloin välittömästi etsimään asetuksia mistä toiminnon voi määritellä ja myhäilin itsekseni. Olen käyttänyt ohjelmaa jo vuosia ja luulin tuntevani sen mahdollisuudet, mutta se pääsi yllättämään minut.

Olin luullut myös tuntevani itseni. Johan tässä on vuosikymmenet opeteltu viihtymään näissä sopiviksi muokkautuneissa nahoissa ja opittu asia jos toinenkin itsestäni. Tiedän millainen olen, tiedän miten käyttäydyn missäkin tilanteessa, tiedän mistä asioista pidän ja mistä en. Ainakin enimmäkseen. Mutta sitä en aina tiedä että miksi. Nyt olen joutunut miettimään että miksi. En halunnut tällä kertaa tässä elämänmuutoksessa todeta että asioiden vain kuului mennä näin. Ehkä niiden oli tarkoitus mennä niin, mutta mikä se tarkoitus oli, ja miksi. En tuudittautunut kohtaloon tai toisten päätöksiin tai mihinkään muuhunkaan mikä vei vastuuta pois minulta vaan rupesin pistämään kaiken ja ennen kaikkea itseni palasiksi, ihan tuhannen atomeiksi, että ymmärtäisin että miksi, ja koska nahkani alkoi kutista ja ahdistaa. Minulla meni aikaa että uskalsin aloittaa sen, että oikeasti uskalsin katsoa itseäni. En peilin kautta, en toisten silmien kautta, en tunteideni ja tekojeni kautta, vaan suoraan itseeni.

Löysin pieniä kiiltäviä palasia, isoja mustia palasia, pyöreitä palasia, kulmikkaita palasia, palasia joista puuttuu palasia, palasia jotka ovat kauniita, palasia jotka ovat rumia, palasia joista pidän ja palasia jotka haluaisin heittää pois. Osan palasista haluan piilottaa muilta. Etsin myös palaset joita en tiennyt olevan edes olemassa ja toisia jotka olin hukannut jossain vaiheessa. Nyt minulla on kasa palasia itsestäni. Niitä löytyy varmasti vielä lisää. Sovittelen niitä toisiinsa. Toisia tuijotan niin kauan että ne kertovat sen mitä niillä on kerrottavaa. Toiset laitan syrjään että en suosisi niitä toisten palasten kustannuksella. Osan jätän huomiotta palatakseni niihin uudestaan sitten kun minusta tuntuu että ymmärrän paremmin. Kuljetan niitä jatkuvasti mukanani ja pyörittelen niitä mieleni hyppysissä.

Olen oppinut paljon itsestäni ja siitä mihin pystyn. Siinä sivussa olen oppinut paljon myös muista. Pelkään välillä, aika useinkin, mutta pelko on yksi niistä palasista jotka olen piilottanut aikaisemmin mutta nyt tutkinut eniten. Pelkään uskoa. Pelkään toivoa. Pelkään jopa rakastaa. Mutta teen sen siitä huolimatta. Koska millään muulla ei oikeastaan ole merkitystä.

A heart with a foolish hope is better than none.

Keinu

Pää ei osaa aina käsitellä asioita. Silloin turvautuu ajatuksiin joita ei voi todistaa, kohtaloon, valmiiksi kirjoitettuun. Johonkin muuhun mikä vaikuttaa, vaikka sen olemassaolosta ei ole takeita. Koska se on helppoa. Koska silloin ei tarvitse katsoa itseään peiliin. Silloin kun on vaikea myöntää edes itselleen että teki jotain väärin, tai ei uskaltanut, tai ei osannut, tai olisi pitänyt ymmärtää ja tajuta. Ja tahtoisi korjata virheensä mutta ei tiedä miten. Toivoisi että olisi tehnyt jotain toisin. Siksi ajattelee että asioiden vain kuului mennä näin. Mutta eikö meillä ole vastuu omista teoistamme? Emmekö päätä itse mitä valitsemme?

Joskus jotkut asiat vain tapahtuvat, vaivihkaa. Niiden alku voi olla pieni, mutta niistä kasvaa suuria ja vaikuttavia. Lumipalloja joita ei voi pysäyttää. Lumivyöryjä jotka hautaavat kaiken alleen.

Kun pitäisi pystyä kertomaan toiselle kaikki, myös miltä tuntuu, oli se kuinka isoa tai kauheaa vain, mutta pelkää että pelästyttää tai saa toisen puolustuskannalle. Ja sitten kun rohkaistuu, koska uskoo että toinen on totuuden arvoinen, koska välittää, ja vaikka on miettinyt sanansa ja uskoo että toinen ymmärtää ja tunteet voidaan käsitellä yhdessä, niin se pahin pelko toteutuu ja saa toisen käpertymään muuriensa taakse, tai hyökkäämään.

Missä on se tasapaino kahden ihmisen välillä? Keinulaudan päissä on kiikkerää ja pienikin muutos vaikuttaa. Kun pääsee lähemmäs toisiaan, tasapaino on helpompi pitää. Jos ei pelkää pysyä lähellä. Ja jos ei tahdo päästä korkeammalle, sinne laudan päähän, ylös asti.

Näitä pohdin tänään. Ajatukset ja teksti heräsivät menneen viikonlopun keskusteluista ja tapahtumista ja pään sisällä pyörivistä mietteistä. Kiitos asianosaisille.

Keinusta tuli mieleen Keinu. Se on tässä:

Miten särkynyt sydän korjataan?

Otetaan se ensimmäinen liimapuikko joka tulee vastaan. Pyyhkäistään liimaa palasiin ja sovitetaan niitä yhteen. Ehkä ne jäävät kiinni toisiinsa. Ehkä sydän pysyy kasassa jos sitä ei kauheasti heiluttele tai katso pahasti. Ehkä se pysyy kasassa jos sen kanssa on varovainen. Ehkä.

Miten olisi pikaliima? Nopea ratkaisu. Palaset saattavat osua toisiinsa vähän huonosti ja vääriin paikkoihin, koska kokoaminen pitää tehdä nopeasti ennen kuin liima kuivuu. Mutta ainakin ne ovat kiinni toisissaan! Sydän pitää rikkoa uudelleen jos sen aikoo saada oikeaan järjestykseen, siihen järjestykseen kuin sen on hyvä.

Tai sitten otetaan kaksipuoleista teippiä, koska rulla oli laatikon pohjalla. Se on sopivan tahmeaa. Sitä on vaikea sovittuaa sydämen palasten väliin. Teipin kulmia jää näkyviin ja liimapintaan tarraa kiinni kaikkea mitä ei ehkä kaipaisi.

Jesari, tuo ihmeteippi, korjaa kaiken! Pistetään sydämen palaset kasaan ja kiepautetaan jesaria ympärille. Kerros, toinen, pari lisää, että varmasti pysyy. Jos palasia tipahtelee välistä, ne voi teipata mukaan. Sydämestä tulee jotain, mitä ei enää tunnista, vaikka se edelleen on siellä jossain, muodottoman möykyn sisällä. Piilossa.

Nitoja tekee kipeää. Sydämeen sattuu mutta toivo siitä, että siihen sattuu vähemmän kun sen on saanut nidottua kasaan, auttaa kestämään niittien iskemisen pistot.

Liisteri voisi olla myös vaihtoehto. Varsinkin jos sydän on paperia. Liisteriä käyttäessä sydäntä voi muokata ja muovata. Siihen voi lisätä kerroksia ja tasoittaa kuhmuja. Liisterin käyttäminen on hidasta ja se kuivuu kauan. Liisteri voi tehdä sydämestä kestävämmän, vaikka se korjausvaiheessa ehkä sotkeekin sormet ja melkein kaiken.

Särkyneen sydämen voi laittaa myös rasiaan. Talteen. Antaa sen olla. Unohtaa. Kunnes jonain päivänä uskaltaa avata sen rasian. Ja rasiassa on edelleen palasina oleva sydän.

Kun särkyneen sydämen ottaa käsiinsä ja asettelee palaset yhteen, siihen jää aina rakoja, koloja, vajausta. Sen palaset voi kuitenkin liittää toisiinsa, keinoja on monia, toiset parempia, toiset huonompia. Eri keinot sopivat eri ihmisille, mutta jotkut keinoista eivät kenellekään. Särkynyttä sydäntä ei voi korjata koskaan kokonaan. Mutta kolot eivät ole puutteita. Ne kertovat siitä että sydän on rakastanut, aidosti, ikuisesti, loppuun saakka.

Tuho

Kun ei voi hengittää. Kun kukaan ei auta pinnalle. Kun kättä ei löydä.

Kun on päätynyt tilanteeseen jossa pitää tehdä päätöksiä ja asioita joiden tekemistä pelkää. Mutta on niin pahassa umpikujassa että siitä löydä muuta ulospääsyä. Eikä se toinen, jolle puhuu, sano mitään, ei auta, ei ehdota, ei pysäytä.

Olin jo pitkään ollut tuossa tilanteessa. Liian pitkään. Minuun sattui, olin uupunut, väsynyt, heikko, yksin. Yritin sinnitellä ja lopulta en osannut tehdä muuta kuin pelastaa itseni. Miksi saan sen vieläkin tuntumaan omalta syyltäni? Olisiko minun pitänyt antaa vain kaiken tuhota sen mitä olen? Miksi?

Kun oli jo niin kauan ollut sietokykynsä äärirajoilla, olisi voinut kuvitella että olo helpottuisi. Mutta romahdin henkisesti täysin. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin että olin tehnyt elämäni suurimman virheen kun olin jättänyt rakkauden taakseni. Olen pettynyt itseeni. Olisiko minun pitänyt vielä yrittää enemmän, jaksaa enemmän, tehdä jotain enemmän? Kuinka kovaa pitää huutaa että toinen kuulee? Kuinka pitkälle kurottaa ja haroa tyhjää? Miksi toinen ei tule vastaan?

En halua ajatella hänestä pahaa. En halua uskoa että hänessä olisi jotain vikaa. Siksi syytän itseäni. Enhän minä olisi voinut rakastaa häntä niin kovasti jos hän ei olisi sen arvoinen? Eikö hän rakastanut minua vioistani ja puutteistani huolimatta?

En lakkaa koskaan rakastamasta. Jos lakkaisin, se tarkoittaisi sitä etten enää haluaisi muistaa, arvostaa, tuntea. Olen alkanut pelkäämään. Pelkään että en uskalla enää luottaa keneenkään, en uskalla enää avata itseäni kenellekään. En uskalla ottaa kenenkään kädestä kiinni ja antaa toivon viedä. Pelkään että rikon taas kaiken.

Nyt olen tyhjä. En ole vieläkään itkenyt itseäni kuiviin. En ole vieläkään antanut itselleni anteeksi. Käsittelen tunteitani yksi kerrallaan. Kaipaus kerrallaan. Pettymys kerrallaan. Isku kerrallaan.

Minä tiedän että minä olen vahva. Jonain päivänä. Ehjä en tule olemaan koskaan.