Tänään

Tänään minulle tapahtui asioita joita olin ehkä enemmän vältellyt kuin odottanut. Minulle kerrottiin itsestäni asioita joiden olemassaolon tiesin, mutta en ollut halunnut niitä todeksi, halusin vain haudata ne ja unohtaa, odottaa että niille tapahtuu jotain, ajan kanssa. Mutta nyt päätin katsoa niitä silmiin ja ottaa ne vastaan, tutustua niihin, kinastella niiden kanssa, olla niiden kanssa sinut.

Tänään otin kiinni tunteistani, ajatuksistani ja peloistani. Annoin itseni taas tuntea. Sanoin ajatukseni ääneen. Päästin ne matkaan. Ne eivät kuuluneet haudattavaksi mieleeni ja sieluuni vaan niiden piti päästä vapauteen, siitäkin huolimatta että en tiedä mitä ne saavat aikaan.

Tänään ymmärsin taas vähän paremmin itseäni. Ehkä jotain toistakin.

Tänään tiesin enemmän mitä tahdon. Ja mitä en tahdo.

Tänään otin esille kameran. Hain itseäni kuviin. En löytänyt sitä kuvaa minkä näin päässäni, mutta löysin monta muuta. Tässä on niistä yksi. Ehkä joku näkee minut tässä. Ja kuulee tekstissä joka syntyi ajatuksesta.

Jokainen mahdollisuus
joka lipuu käden ulottuvilla.
Tämä tyhjä vapaus.
Hengitän sitä.
Annan sen tarttua minuun.
Tule ja jaa se
minun kanssani.

Advertisement

Sarvet

Ensimmäiset rivit tähän tekstiin syntyivät keikalla kuunnellessa laulajatarta, joka ei juuri ääntään säästellyt, ja se kuulosti hyvältä. Oli vappuaatto ja olin pukeutunut perinteisesti kokomustiin juhlistaakseni tätä keväistä päivää. Ja koska vappuun kuuluu myös naamiaisperinne, hoidin sen osuuden pistämällä sarvet päähäni. Muistelin kaikkea mitä minulle on sanottu ja mitä olen lukenut. Loppu tekstistä syntyi kuin itsestään.

Aseeni tätä maailmaa ja sen iskuja vastaan olen minä itse. Olen itse oma voimani, tahtoni, rakkauteni ja asenteeni, valoni ja varjoni.

Kuvaan olisin halunnut suoran sivuvalon mutta laiskana tyydyin tähän lopputulemaan. Suora katse riittänee.

Kasvatan mun sarvet.
Teroitan kynnet.
Hion hampaat teräviksi.
Ja koulin mun kielen sanomaan ei.

Luon nahkani.
Etsin itseni sisältäni ja tuon sen esiin.
Näytän sen mitä olen.
Ravistan irti rippeet siitä mitä en tahdo.

Ainoa

En saanut ripustettua itseäni mihinkään ylösalaisin. Peilikuva ajaa melkein saman asian.

Teksti on kirjoitettu kauan sitten. Se heräsi kuvankäsittelyohjelmassa eloon muuttuen ihan joksikin muuksi. Tämä sopii paremmin tähän hetkeen, tähän kuvaan.

Ehkä käytän alkuperäisen tekstin sitten kun saan otettua itsestäni kuvan ylösalaisin. Ehkä sitten se on valmis ja sopiva.

Miten voisin olla väärä,
jos minua on vain yksi.
Olen peili, nurja puoli,
vastakohta, kaikki.
Kokonaan,
ainoa.

 

*nimetön*

Ensin oli runo. Tein siihen kuvan. Runo ei sopinutkaan kuvaan. Kirjoitin uuden koostaen ylöskirjoittamiani ajatuksenkaltaisia. En tiedä sopivatko nämä vieläkään yhteen. Haluan julkaista tämän siitä huolimatta että se on mielestäni keskeneräinen. Niin minäkin olen.

Hiljalleen se mateli minuun, ihoni alle.
Punoi sydämeni ympärille verkon.
Täytti mieleni.
Ilman varoitusta.
Ilman uhkaa.
Ajatukset hidastavat matkaa.
Vetävät takaisin.
Sydän hukkuu tunteiden painoon.
Muistot sulavat valveeseen.
Herään siihen mikä on totta.

Heijastuksia

Taskulamppu, sokerikko, raksavalo, kamera ja kännykkä. Omakuva käsi ojennettuna silmät kiinni. Kuvan ottaminen ei kuitenkaan ollut yhtä vaikeaa kuin matkani tähän pisteeseen missä nyt olen.

Mitä enemmän päästän irti, sitä vähemmän minusta jää.
Tulevaisuus kuin rikottu peili, paloissa pelkoa ja unelmia.
Sokeana, sydän ja sormet haavoilla kerään heijastuksia.
Ympärilläni vain varjo.

Kipu

Kirjoitin ensimmäisen version runosta tästä jo jokin aika sitten. Etsin sen loputtomasta viestiketjusta ja se muotoutui kuvankäsittelyn lomassa tällaiseksi.

Kuva on yksi niistä, joita kuvasin tyhjän makuuhuoneeni lattialla kamera katosta roikkuen. Viittaukset ristiinnaulitsemiseen ovat sekä tahallisia että tahattomia. Puhelimesta alkoi loppua akku ja minua paleli, joten kuvaussessio ei venynyt kovin pitkäksi. Toteutan vastaavan uudestaankin. Ehkä vähän suunnitelmallisemmin.

Minulle kirjoitettiin viestissä seuraavasti:

On sinulle eduksi ja kunniaksi, että kykenet ilmaisemaan ja sitä kautta varmasti myös käsittelemään tunteitasi luovuuden kautta. Runous on siihen tarkoitukseen ihmeellisen hyvä työkalu, jonka toimivuus hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Kun synkät pilvet kuulevat nimensä mainittavan, ne aikanaan joko hajoavat tai muuttuvat muuksi. Se on ainakin oma kokemukseni.

Halusin luoda tämän kuva+runo-parin sen ensimmäisen jatkoksi. Haluan luoda näitä vielä monta. Koska saan purettua niihin itseäni ja tunteitani jotka tulvivat minusta ulos. Tahdon hajottaa synkät pilvet mielestäni että näen taas jotain muutakin kuin vain ne.

Kipu iskee pettyneeseen sydämeeni.
Sen iskut tulevat läpi suojista joita rakennan
väsymyksestä, harhakuvista,
viinistä, haaveista.
Tuska tunkee läpi kuoresta, jota kehrään
toivottomuudesta ja unohduksen kaipuusta.
Se lopettaa vasta kun olen turta,
kun minua ei enää ole.
Se jatkaa niin kauan kunnes en enää välitä
että sattuu.

 

Rauniot

Kun päähän kipuaa runo ja se vaatii rinnalleen kuvan, ne pitää kirjoittaa ja kuvata.

Näissä raunioissa ei ole mitään elävää.
Suru huuhteli pois uskon, sen mitä oli jäljellä.
Tuska vei mukanaan loputkin sirpaleet, jotka vielä tuhon jälkeen löytyivät.
Piilossa kytevä rakkaus ei syty uudelleen ilman toivon tuulenhenkäystä, jota ei tule.
Tuhkan peitossa lojuu odotus.