Kyrsyä – Tuftland

Hienoa että Suomessakin tehdään välillä kauhuelokuvia. Mietimme työkaverini kanssa että mitä kotimaisia kauhuleffoja olemme viime aikoina edes nähneet ja mieleen tuli Bodom ja Sauna. Mutta sitten tuli Kyrsyä ja antoi viihteen lisäksi myös ajattelemisen aihetta.

Elokuva alkaa siitä kun käsityönopettajaksi opiskelevalla Irinalla palaa käämit poikaystäväänsä ja hänen kesätyöpaikkansa peruuntuu. Kyrsyältä saapuu kirje joka kutsuu hänet sinne perinnekäsitöiden pariin. Irinasta on hyvä idea lähteä sinne jumalan selän taa ja jättää kaikki muu hetkeksi taakseen. Ja Kyrsyällä tosiaan kaikki on toisin..

Elokuva ei oikeastaan ollut pelottava. Tai sitten olen vain katsonut liikaa kauhuleffoja. Kyrsyän parinkymmenen asukkaan sisäänpäinkasvanut kyläpahanen ihmisineen oli kaikesta absurdiudestaan huolimatta hyvinkin todellinen, en yhtään ihmettelisi vaikka jossain vastaava paikka olisikin. Kyläläisillä on omat sääntönsä ja omat salaisuutensa. Nuorempi minä olisi varmasti samaistunut vielä enemmän Irinaan, hän on hyvinkin tiedostava ja moderni nuori nainen. Veera W. Vilo vielä sopi rooliin mainiosti.

Elokuva otti kantaa aika moneen aiheeseen, tarkoituksella tai tahattomasti. Toisaalta kritisoitiin omissa ympyröissään pörrääviä maalaisjuntteja jotka eivät halunneet olla missään tekemisissä ison maailman ihmisten kanssa. Toisaalta taas nykymenoa ja kulutusyhteiskuntaa. Sitä mitä arvostetaan ja ei arvosteta ja mitä ehkä pitäisi arvostaa.

Elokuvasta olisi voinut saada ehkä vähän syvemmän jollain keinoilla, ja taisin puuskahtaa turhautumisesta kun se loppui, mielestäni ihan kesken. Kaiken kaikkiaan Kyrsyä oli hyvinkin viihdyttävä ja katsomisen arvoinen elokuva, jota voin suositella lämpimästi.

Kyrsyä_Tuftland_Actors_Image_4961px_with_Logo_ujejf7
kuva: Kyrsyä – Tuftland

Mainokset

Koti ilman elämyksiä?

Ei ole kovin kauaa kun sisustussuunnittelijanakin tunnettu Teuvo Loman haukkui suomalaisten kirjahyllyt rumiksi ja sisustukseen sopimattomiksi. Uudestaan tämä aihe tuli mieleeni, kun seurailen Facebookissa KonMari Suomi -ryhmää ja siellä jotkut ryhmän jäsenet ovat kehuneet ”konmarittaneensa” kaikki kirjansa, levynsä tai elokuvansa. Mutta miksi? Tavaraa tursuilevasta asunnosta pitääkin vähentää tavaraa, että siellä olisi tilaa elää ja että se tuntuisi enemmän kodilta. Tässä kohti kuvaan astunee priorisointi.

Mitä ihminen oikeasti tarvitsee ja kaipaa elämäänsä. Onko se tyhjiä seiniä ja tyhjiä tasoja ja siisteyttä, vai olisiko vaihtoehtona taide, kulttuuri, elämykset ja viihde, joihin voi palata yhä uudelleen? No, toivottavasti ne ihmiset, jotka ovat hävittäneet nämä omasta kodistaan, ovat ahkeria kirjastonkäyttäjiä. Tai ehkä he eivät edes kaipaa näitä asioita, mitä minä en taas ymmärrä. Mutta se on sitten minun henkilökohtainen ongelmani. Samoin kuin se, että olen aina muuttaessani joutunut kuskaamaan useita painavia laatikoita enemmän uuteen kotiin. Olen kuitenkin sen valmis kärsimään että saan pitää elämyskokoelmani. Lisäksi minusta tuntuu että ilman kirjoja kodista puuttuu jotain. Tämän huomaan myös käydessäni sellaisten ihmisten luona joilla ei ole kirjoja, en tiedä miten heihin pitäisi suhtautua..

DSC00664

Kirjahyllystämme löytyy 11 hyllymetriä kirjoja. Aikaisemmin niitä oli vielä enemmän, mutta olen pistänyt kiertoon mm. Kaari Utriot, koska en usko että jaksan lukea niitä toistamiseen, puutarhakirjat, koska asunnossamme ei tällä hetkellä ole edes parveketta ja pitkän rivin keittokirjoja, koska ruokavalioni on muuttunut eikä niissä ollut minulle enää käyttökelpoista tietoa.Tunnustan olevani bibliofiili ja kirja on sisältönsä lisäksi minulle myös kaunis esine. Kirjahyllyni ei olisi täydellinen ilman Draculaa, Hyviä enteitä, Näkijän taru -trilogiaa, Tarua sormusten herrasta, Unohdettuja jumalia ja Noidan käsikirjaa. Eilen istuin sohvalla, soimassa ollut cd-levy oli päässyt loppuun, valaistuksena vain ulkoa kajastavat kaupungin valot ja lepuutin silmiäni katsellen kirjojen selkämyksiä. Ja tiesin, että nuo kaksi mustaa hyllyä sisältävät tarvittaessa viikkotolkulla rentoutumista ja pakoa todellisuudesta.

DSC00662

Elokuvia löytyy 3 hyllymetriä, kaikki harkittuja ostoksia. Sellaisia leffoja jotka voi katsoa useampaankin kertaan. Kirpputoreja kierrellessä tulee pengottua myös elokuvatarjonta, samoin kuin kauppojen alelaarit, joista leffoja voi ostella eurolla-muutamalla. Mutta jos elokuvan on todennut korkeintaan keskinkertaiseksi, ei se omaan hyllyyn päädy.

Cd-levyjä meillä on 5 hyllymetriä, käytännössä satoja levyjä. Minua kaduttaa että olen aikoinani luopunut joistakin levyistä koska ”en enää kuuntele näitä”. Ja nyt niitä on ikävä. Osan olen haalinut takaisinkin, jos olen löytänyt. Kaikkia ei enää edes löydä, ainakaan halvalla.Vinyyleitä on vasta vajaa puoli metriä, määrä lisääntyy jatkuvasti.

Edellisessä elämässäni opin kuuntelemaan Mike Oldfieldia ja Tubular Bells III on mielestäni yksi taidokkaimmin tehdyistä albumeista koskaan. Olen äärimmäisen harvoin kuunnellut sitä mp3-muodossa. Cd-versio sen sijaan soi useinkin ja opin tuntemaan ja kuulemaan pikkuhiljaa lisää ääniä ja kerroksia äänimaisemassa. Pari vuotta sitten levystä julkaistiin uusintapainos 180g vinyylinä ja tietysti sen hankin, koska se cd-versio ei uuteen elämään siirtyessäni tullut mukaani. Kuuntelunautinto kasvoi entisestään kun laitoin vinyyliversion soimaan ensimmäisen kerran, löysin levyistä yhä vain lisää kaikkea mitä en ennen ollut kuullut. Olen päättänyt että en luovu enää yhdestäkään levystä.

Kaiken muun hyvän lisäksi olen luonteeltani stressiapina, eli stressaan välillä liiankin pienistä ja usein turhista asioista. Onneksi lääke ahdistavien asioiden unohtamiseen, sekä niiden käsittelyyn ja ymmärtämiseen löytyy myös kotoa: sitä on kirja-, levy- ja leffahyllyt täynnä. Minulla on muun muassa omat terapialevyni, hyvänmielenelokuvani ja elämyskirjani. Miksi ihmeessä minä haluaisin niistä luopua?

DSC00668