Palasia

Tein taittoa tänään töissä. Muokkasin toisen tekemää tiedostoa ohjelmalla joka ei mielestäni ole kovin kummoinen, mutta tämä työ nyt piti vain tehdä juuri sillä ohjelmalla jo alkuperäisen tiedostonkin takia. Vein tuotokseni pdf-muotoon ja ohjelma hyvinkin kätevästi, suureksi yllätyksekseni, latoi tekemääni kirjanmerkkiä yhteen A4-koon tiedostoon sievästi vierekkäin kolme kappaletta. Mittailin tiedostoa silmilläni ja katselin että siihen menisi ongelmitta viisikin kappaletta. Aloin välittömästi etsimään asetuksia mistä toiminnon voi määritellä ja myhäilin itsekseni. Olen käyttänyt ohjelmaa jo vuosia ja luulin tuntevani sen mahdollisuudet, mutta se pääsi yllättämään minut.

Olin luullut myös tuntevani itseni. Johan tässä on vuosikymmenet opeteltu viihtymään näissä sopiviksi muokkautuneissa nahoissa ja opittu asia jos toinenkin itsestäni. Tiedän millainen olen, tiedän miten käyttäydyn missäkin tilanteessa, tiedän mistä asioista pidän ja mistä en. Ainakin enimmäkseen. Mutta sitä en aina tiedä että miksi. Nyt olen joutunut miettimään että miksi. En halunnut tällä kertaa tässä elämänmuutoksessa todeta että asioiden vain kuului mennä näin. Ehkä niiden oli tarkoitus mennä niin, mutta mikä se tarkoitus oli, ja miksi. En tuudittautunut kohtaloon tai toisten päätöksiin tai mihinkään muuhunkaan mikä vei vastuuta pois minulta vaan rupesin pistämään kaiken ja ennen kaikkea itseni palasiksi, ihan tuhannen atomeiksi, että ymmärtäisin että miksi, ja koska nahkani alkoi kutista ja ahdistaa. Minulla meni aikaa että uskalsin aloittaa sen, että oikeasti uskalsin katsoa itseäni. En peilin kautta, en toisten silmien kautta, en tunteideni ja tekojeni kautta, vaan suoraan itseeni.

Löysin pieniä kiiltäviä palasia, isoja mustia palasia, pyöreitä palasia, kulmikkaita palasia, palasia joista puuttuu palasia, palasia jotka ovat kauniita, palasia jotka ovat rumia, palasia joista pidän ja palasia jotka haluaisin heittää pois. Osan palasista haluan piilottaa muilta. Etsin myös palaset joita en tiennyt olevan edes olemassa ja toisia jotka olin hukannut jossain vaiheessa. Nyt minulla on kasa palasia itsestäni. Niitä löytyy varmasti vielä lisää. Sovittelen niitä toisiinsa. Toisia tuijotan niin kauan että ne kertovat sen mitä niillä on kerrottavaa. Toiset laitan syrjään että en suosisi niitä toisten palasten kustannuksella. Osan jätän huomiotta palatakseni niihin uudestaan sitten kun minusta tuntuu että ymmärrän paremmin. Kuljetan niitä jatkuvasti mukanani ja pyörittelen niitä mieleni hyppysissä.

Olen oppinut paljon itsestäni ja siitä mihin pystyn. Siinä sivussa olen oppinut paljon myös muista. Pelkään välillä, aika useinkin, mutta pelko on yksi niistä palasista jotka olen piilottanut aikaisemmin mutta nyt tutkinut eniten. Pelkään uskoa. Pelkään toivoa. Pelkään jopa rakastaa. Mutta teen sen siitä huolimatta. Koska millään muulla ei oikeastaan ole merkitystä.

A heart with a foolish hope is better than none.

Advertisement

Keinu

Pää ei osaa aina käsitellä asioita. Silloin turvautuu ajatuksiin joita ei voi todistaa, kohtaloon, valmiiksi kirjoitettuun. Johonkin muuhun mikä vaikuttaa, vaikka sen olemassaolosta ei ole takeita. Koska se on helppoa. Koska silloin ei tarvitse katsoa itseään peiliin. Silloin kun on vaikea myöntää edes itselleen että teki jotain väärin, tai ei uskaltanut, tai ei osannut, tai olisi pitänyt ymmärtää ja tajuta. Ja tahtoisi korjata virheensä mutta ei tiedä miten. Toivoisi että olisi tehnyt jotain toisin. Siksi ajattelee että asioiden vain kuului mennä näin. Mutta eikö meillä ole vastuu omista teoistamme? Emmekö päätä itse mitä valitsemme?

Joskus jotkut asiat vain tapahtuvat, vaivihkaa. Niiden alku voi olla pieni, mutta niistä kasvaa suuria ja vaikuttavia. Lumipalloja joita ei voi pysäyttää. Lumivyöryjä jotka hautaavat kaiken alleen.

Kun pitäisi pystyä kertomaan toiselle kaikki, myös miltä tuntuu, oli se kuinka isoa tai kauheaa vain, mutta pelkää että pelästyttää tai saa toisen puolustuskannalle. Ja sitten kun rohkaistuu, koska uskoo että toinen on totuuden arvoinen, koska välittää, ja vaikka on miettinyt sanansa ja uskoo että toinen ymmärtää ja tunteet voidaan käsitellä yhdessä, niin se pahin pelko toteutuu ja saa toisen käpertymään muuriensa taakse, tai hyökkäämään.

Missä on se tasapaino kahden ihmisen välillä? Keinulaudan päissä on kiikkerää ja pienikin muutos vaikuttaa. Kun pääsee lähemmäs toisiaan, tasapaino on helpompi pitää. Jos ei pelkää pysyä lähellä. Ja jos ei tahdo päästä korkeammalle, sinne laudan päähän, ylös asti.

Näitä pohdin tänään. Ajatukset ja teksti heräsivät menneen viikonlopun keskusteluista ja tapahtumista ja pään sisällä pyörivistä mietteistä. Kiitos asianosaisille.

Keinusta tuli mieleen Keinu. Se on tässä:

Ainoa

En saanut ripustettua itseäni mihinkään ylösalaisin. Peilikuva ajaa melkein saman asian.

Teksti on kirjoitettu kauan sitten. Se heräsi kuvankäsittelyohjelmassa eloon muuttuen ihan joksikin muuksi. Tämä sopii paremmin tähän hetkeen, tähän kuvaan.

Ehkä käytän alkuperäisen tekstin sitten kun saan otettua itsestäni kuvan ylösalaisin. Ehkä sitten se on valmis ja sopiva.

Miten voisin olla väärä,
jos minua on vain yksi.
Olen peili, nurja puoli,
vastakohta, kaikki.
Kokonaan,
ainoa.

 

*nimetön*

Ensin oli runo. Tein siihen kuvan. Runo ei sopinutkaan kuvaan. Kirjoitin uuden koostaen ylöskirjoittamiani ajatuksenkaltaisia. En tiedä sopivatko nämä vieläkään yhteen. Haluan julkaista tämän siitä huolimatta että se on mielestäni keskeneräinen. Niin minäkin olen.

Hiljalleen se mateli minuun, ihoni alle.
Punoi sydämeni ympärille verkon.
Täytti mieleni.
Ilman varoitusta.
Ilman uhkaa.
Ajatukset hidastavat matkaa.
Vetävät takaisin.
Sydän hukkuu tunteiden painoon.
Muistot sulavat valveeseen.
Herään siihen mikä on totta.

Heijastuksia

Taskulamppu, sokerikko, raksavalo, kamera ja kännykkä. Omakuva käsi ojennettuna silmät kiinni. Kuvan ottaminen ei kuitenkaan ollut yhtä vaikeaa kuin matkani tähän pisteeseen missä nyt olen.

Mitä enemmän päästän irti, sitä vähemmän minusta jää.
Tulevaisuus kuin rikottu peili, paloissa pelkoa ja unelmia.
Sokeana, sydän ja sormet haavoilla kerään heijastuksia.
Ympärilläni vain varjo.

Kipu

Kirjoitin ensimmäisen version runosta tästä jo jokin aika sitten. Etsin sen loputtomasta viestiketjusta ja se muotoutui kuvankäsittelyn lomassa tällaiseksi.

Kuva on yksi niistä, joita kuvasin tyhjän makuuhuoneeni lattialla kamera katosta roikkuen. Viittaukset ristiinnaulitsemiseen ovat sekä tahallisia että tahattomia. Puhelimesta alkoi loppua akku ja minua paleli, joten kuvaussessio ei venynyt kovin pitkäksi. Toteutan vastaavan uudestaankin. Ehkä vähän suunnitelmallisemmin.

Minulle kirjoitettiin viestissä seuraavasti:

On sinulle eduksi ja kunniaksi, että kykenet ilmaisemaan ja sitä kautta varmasti myös käsittelemään tunteitasi luovuuden kautta. Runous on siihen tarkoitukseen ihmeellisen hyvä työkalu, jonka toimivuus hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Kun synkät pilvet kuulevat nimensä mainittavan, ne aikanaan joko hajoavat tai muuttuvat muuksi. Se on ainakin oma kokemukseni.

Halusin luoda tämän kuva+runo-parin sen ensimmäisen jatkoksi. Haluan luoda näitä vielä monta. Koska saan purettua niihin itseäni ja tunteitani jotka tulvivat minusta ulos. Tahdon hajottaa synkät pilvet mielestäni että näen taas jotain muutakin kuin vain ne.

Kipu iskee pettyneeseen sydämeeni.
Sen iskut tulevat läpi suojista joita rakennan
väsymyksestä, harhakuvista,
viinistä, haaveista.
Tuska tunkee läpi kuoresta, jota kehrään
toivottomuudesta ja unohduksen kaipuusta.
Se lopettaa vasta kun olen turta,
kun minua ei enää ole.
Se jatkaa niin kauan kunnes en enää välitä
että sattuu.

 

Rauniot

Kun päähän kipuaa runo ja se vaatii rinnalleen kuvan, ne pitää kirjoittaa ja kuvata.

Näissä raunioissa ei ole mitään elävää.
Suru huuhteli pois uskon, sen mitä oli jäljellä.
Tuska vei mukanaan loputkin sirpaleet, jotka vielä tuhon jälkeen löytyivät.
Piilossa kytevä rakkaus ei syty uudelleen ilman toivon tuulenhenkäystä, jota ei tule.
Tuhkan peitossa lojuu odotus.

Miten särkynyt sydän korjataan?

Otetaan se ensimmäinen liimapuikko joka tulee vastaan. Pyyhkäistään liimaa palasiin ja sovitetaan niitä yhteen. Ehkä ne jäävät kiinni toisiinsa. Ehkä sydän pysyy kasassa jos sitä ei kauheasti heiluttele tai katso pahasti. Ehkä se pysyy kasassa jos sen kanssa on varovainen. Ehkä.

Miten olisi pikaliima? Nopea ratkaisu. Palaset saattavat osua toisiinsa vähän huonosti ja vääriin paikkoihin, koska kokoaminen pitää tehdä nopeasti ennen kuin liima kuivuu. Mutta ainakin ne ovat kiinni toisissaan! Sydän pitää rikkoa uudelleen jos sen aikoo saada oikeaan järjestykseen, siihen järjestykseen kuin sen on hyvä.

Tai sitten otetaan kaksipuoleista teippiä, koska rulla oli laatikon pohjalla. Se on sopivan tahmeaa. Sitä on vaikea sovittuaa sydämen palasten väliin. Teipin kulmia jää näkyviin ja liimapintaan tarraa kiinni kaikkea mitä ei ehkä kaipaisi.

Jesari, tuo ihmeteippi, korjaa kaiken! Pistetään sydämen palaset kasaan ja kiepautetaan jesaria ympärille. Kerros, toinen, pari lisää, että varmasti pysyy. Jos palasia tipahtelee välistä, ne voi teipata mukaan. Sydämestä tulee jotain, mitä ei enää tunnista, vaikka se edelleen on siellä jossain, muodottoman möykyn sisällä. Piilossa.

Nitoja tekee kipeää. Sydämeen sattuu mutta toivo siitä, että siihen sattuu vähemmän kun sen on saanut nidottua kasaan, auttaa kestämään niittien iskemisen pistot.

Liisteri voisi olla myös vaihtoehto. Varsinkin jos sydän on paperia. Liisteriä käyttäessä sydäntä voi muokata ja muovata. Siihen voi lisätä kerroksia ja tasoittaa kuhmuja. Liisterin käyttäminen on hidasta ja se kuivuu kauan. Liisteri voi tehdä sydämestä kestävämmän, vaikka se korjausvaiheessa ehkä sotkeekin sormet ja melkein kaiken.

Särkyneen sydämen voi laittaa myös rasiaan. Talteen. Antaa sen olla. Unohtaa. Kunnes jonain päivänä uskaltaa avata sen rasian. Ja rasiassa on edelleen palasina oleva sydän.

Kun särkyneen sydämen ottaa käsiinsä ja asettelee palaset yhteen, siihen jää aina rakoja, koloja, vajausta. Sen palaset voi kuitenkin liittää toisiinsa, keinoja on monia, toiset parempia, toiset huonompia. Eri keinot sopivat eri ihmisille, mutta jotkut keinoista eivät kenellekään. Särkynyttä sydäntä ei voi korjata koskaan kokonaan. Mutta kolot eivät ole puutteita. Ne kertovat siitä että sydän on rakastanut, aidosti, ikuisesti, loppuun saakka.

Tuho

Kun ei voi hengittää. Kun kukaan ei auta pinnalle. Kun kättä ei löydä.

Kun on päätynyt tilanteeseen jossa pitää tehdä päätöksiä ja asioita joiden tekemistä pelkää. Mutta on niin pahassa umpikujassa että siitä löydä muuta ulospääsyä. Eikä se toinen, jolle puhuu, sano mitään, ei auta, ei ehdota, ei pysäytä.

Olin jo pitkään ollut tuossa tilanteessa. Liian pitkään. Minuun sattui, olin uupunut, väsynyt, heikko, yksin. Yritin sinnitellä ja lopulta en osannut tehdä muuta kuin pelastaa itseni. Miksi saan sen vieläkin tuntumaan omalta syyltäni? Olisiko minun pitänyt antaa vain kaiken tuhota sen mitä olen? Miksi?

Kun oli jo niin kauan ollut sietokykynsä äärirajoilla, olisi voinut kuvitella että olo helpottuisi. Mutta romahdin henkisesti täysin. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin että olin tehnyt elämäni suurimman virheen kun olin jättänyt rakkauden taakseni. Olen pettynyt itseeni. Olisiko minun pitänyt vielä yrittää enemmän, jaksaa enemmän, tehdä jotain enemmän? Kuinka kovaa pitää huutaa että toinen kuulee? Kuinka pitkälle kurottaa ja haroa tyhjää? Miksi toinen ei tule vastaan?

En halua ajatella hänestä pahaa. En halua uskoa että hänessä olisi jotain vikaa. Siksi syytän itseäni. Enhän minä olisi voinut rakastaa häntä niin kovasti jos hän ei olisi sen arvoinen? Eikö hän rakastanut minua vioistani ja puutteistani huolimatta?

En lakkaa koskaan rakastamasta. Jos lakkaisin, se tarkoittaisi sitä etten enää haluaisi muistaa, arvostaa, tuntea. Olen alkanut pelkäämään. Pelkään että en uskalla enää luottaa keneenkään, en uskalla enää avata itseäni kenellekään. En uskalla ottaa kenenkään kädestä kiinni ja antaa toivon viedä. Pelkään että rikon taas kaiken.

Nyt olen tyhjä. En ole vieläkään itkenyt itseäni kuiviin. En ole vieläkään antanut itselleni anteeksi. Käsittelen tunteitani yksi kerrallaan. Kaipaus kerrallaan. Pettymys kerrallaan. Isku kerrallaan.

Minä tiedän että minä olen vahva. Jonain päivänä. Ehjä en tule olemaan koskaan.

Tyhjä

Minä olen tyhjä. Minulla ei ole mitään annettavaa. Olen kuluttanut itseni loppuun antamalla, tuntemalla, kaipaamalla, haluamalla, hallitsemalla, toivomalla. Käytän viimeiset rippeet itsestäni siihen että lakkaan tekemästä tuota kaikkea. Annan tunteiden tulla ja mennä, en halua tarttua niihin enää kiinni, en nyt, en vielä. Yritän lopettaa antamisen tulvan, sen joka kuluttaa minut pois. Tahdon lakata kaipaamasta niin paljon että se sattuu, että se vie minulta voimat. Haluan asioiden olevan taas hyvin, en halua minkään olevan rikki, mutta minä en voi mitään korjata, en voi edes valita mikä korjaantuu, vain aika voi sen tehdä. Tahdon hallita edes jotain, mutta en voi tarttua mihinkään, minulla ei ole siihen mahdollisuutta, ei kykyä, en hallitse edes itseäni. Toivosta sydämeni pitää itsepintaisesti kiinni, mutta minun pitää unohtaa se. Haluan olla vapaa, antaa kaiken tulla ja mennä omaan tahtiinsa, tapahtua. Haluan pystyä siihen.

Elän hetki kerrallaan, ajatus kerrallaan, teko kerrallaan. En näe tulevaa. En näe edes huomista. Ehkä minun ei edes tarvitse. Ei nyt.

Olen turha tälle maailmankaikkeudelle, ympärilläni olevalle maailmalle. Olen turha niin kauan kuin minulla ei ole tarkoitusta, ei merkitystä, ei vaikutusta. Voisin nukkua ikuisuuden. Unohtaa kaiken, unohtua itse. Olla olematta. Koska en ole mitään jos olen tyhjä. Odotan että olen taas jotain.