Miten särkynyt sydän korjataan?

Otetaan se ensimmäinen liimapuikko joka tulee vastaan. Pyyhkäistään liimaa palasiin ja sovitetaan niitä yhteen. Ehkä ne jäävät kiinni toisiinsa. Ehkä sydän pysyy kasassa jos sitä ei kauheasti heiluttele tai katso pahasti. Ehkä se pysyy kasassa jos sen kanssa on varovainen. Ehkä.

Miten olisi pikaliima? Nopea ratkaisu. Palaset saattavat osua toisiinsa vähän huonosti ja vääriin paikkoihin, koska kokoaminen pitää tehdä nopeasti ennen kuin liima kuivuu. Mutta ainakin ne ovat kiinni toisissaan! Sydän pitää rikkoa uudelleen jos sen aikoo saada oikeaan järjestykseen, siihen järjestykseen kuin sen on hyvä.

Tai sitten otetaan kaksipuoleista teippiä, koska rulla oli laatikon pohjalla. Se on sopivan tahmeaa. Sitä on vaikea sovittuaa sydämen palasten väliin. Teipin kulmia jää näkyviin ja liimapintaan tarraa kiinni kaikkea mitä ei ehkä kaipaisi.

Jesari, tuo ihmeteippi, korjaa kaiken! Pistetään sydämen palaset kasaan ja kiepautetaan jesaria ympärille. Kerros, toinen, pari lisää, että varmasti pysyy. Jos palasia tipahtelee välistä, ne voi teipata mukaan. Sydämestä tulee jotain, mitä ei enää tunnista, vaikka se edelleen on siellä jossain, muodottoman möykyn sisällä. Piilossa.

Nitoja tekee kipeää. Sydämeen sattuu mutta toivo siitä, että siihen sattuu vähemmän kun sen on saanut nidottua kasaan, auttaa kestämään niittien iskemisen pistot.

Liisteri voisi olla myös vaihtoehto. Varsinkin jos sydän on paperia. Liisteriä käyttäessä sydäntä voi muokata ja muovata. Siihen voi lisätä kerroksia ja tasoittaa kuhmuja. Liisterin käyttäminen on hidasta ja se kuivuu kauan. Liisteri voi tehdä sydämestä kestävämmän, vaikka se korjausvaiheessa ehkä sotkeekin sormet ja melkein kaiken.

Särkyneen sydämen voi laittaa myös rasiaan. Talteen. Antaa sen olla. Unohtaa. Kunnes jonain päivänä uskaltaa avata sen rasian. Ja rasiassa on edelleen palasina oleva sydän.

Kun särkyneen sydämen ottaa käsiinsä ja asettelee palaset yhteen, siihen jää aina rakoja, koloja, vajausta. Sen palaset voi kuitenkin liittää toisiinsa, keinoja on monia, toiset parempia, toiset huonompia. Eri keinot sopivat eri ihmisille, mutta jotkut keinoista eivät kenellekään. Särkynyttä sydäntä ei voi korjata koskaan kokonaan. Mutta kolot eivät ole puutteita. Ne kertovat siitä että sydän on rakastanut, aidosti, ikuisesti, loppuun saakka.

Valokuvauksesta

Minusta kaikilla pitäisi olla joku keino luoda jotain. Valmistaa asioita, tehdä taidetta, luoda jotain uutta. Luominen on terapeuttista, sen avulla voi kertoa asioita joita tuntee tai näkee tai kokee. Eikä luomuksien tarvitse olla upeita ja täydellisiä, riittää että ne ovat olemassa. Eikä niitä tarvitse edes näyttää kellekään, ellei tahdo.

Ryhdyin pakottamaan itseni kirjoittamaan juuri siitä syystä että saisin purettua itseäni johonkin. Kirjoittelen tajunnanvirtaa päiväkirjaan ja vähän harkitumpia tekstejä tänne blogiin. Toinen luomiskanavani, joka on ollut aktiivisempi, kulkee kameran linssin kautta kennolle, joskus jopa filmille vielä nykyäänkin. Olen pitänyt aina valokuvauksesta. Lapsena otin kuvia vanhempieni filmipokkarilla kunnes ostin joskus teininä oman kameran. Sillä on tullut otettua kymmeniä, ellei satoja, keikkakuvia.

A.W. Yrjänä

A.W.Yrjänä, joskus 90-luvun puolessa välissä, luulisin..
Ensimmäinen digikamera, Canon G3, tuli hankittua muistaakseni 2003. Se vaihtui jossain vaiheessa digikompaktiin ja sitten järjestelmään. Nyt mukanani kulkee Sony a6000, joka on pieni ja kätevä. Objektiiveista vain yksi on zoom-versio. Loput ovat kiinteäpolttovälisiä, kaikkea laajakulmasta teleen, myös muuan analoginen linssi löytyy, ja niillä kuvaankin eniten. Kiinnostukseni vanhoihin objektiiveihin heräsi kun sain kaksi Mirandan linssiä. Ne muhivat käyttämättä monta vuotta, siihen saakka kun hankin nykyisen kamerani ja siihen oli tarjolla sopiva adapteri näiden linssien kiinnitykseen ja käyttöönottoon.

Kamera ja linssit

Melkein koko kalusto..
Pidän kuvaamisesta enemmän kuin kuvien käsittelystä. Yleensä en jaksa nysvätä kuvankäsittelyohjelman kanssa juurikaan. Dokumentoin mielummin kaikkea näkemääni kuin suunnittelen kuvan etukäteen, poislukien tilanteet joissa kuvia otetaan tiettyä tarkoitusta varten. En hae teknisesti täydellisiä kuvia, vaan haluan että kuvistani välittyy ensisijaisesti kuvaushetken fiilis. Haluaisin kuvata enemmän ihmisiä. Sitä rajoittaa vain kehtaaminen, kun ei kehtaa ottaa kuvaa tuntemattomasta eikä kehtaa pyytää lupaa, välttämättä edes tutuilta, kuvan ottamiseen.

Viime viikonloppuna otin kameran mukaani kaverini syntymäpäiväbileisiin. Siellä pääsin harjoittelemaan taas lisää vanhaa rakkauttani keikkakuvausta, myös vähän vaihtelevemmista kuvakulmista.

backstage

Backstage
Joskus taas mielessä on kuva, jonka tahtoo saada otettua. Se suorastaan vaatii saada tulla luoduksi. Näin myös kävi. Kaverini sai lahjaksi kukkaseppeleen ja halusin tietysti hänestä kuvan se päässään. Ajatus ehti hetken hautoa mielessäni, sain idean, sitten pyysin hänet kanssani ulos. Valitsin ympäristöstä sopivimman taustan ja otin kolme kuvaa. Ensimmäinen sarjasta oli paras, niin käy minulle usein. Pienen jälkikäsittelyn ja tunnelmaan sopivan värimaailman luomisen jälkeen olin tyytyväinen lopputulokseen. Kommenteista päätellen niin oli myös kohde itsekin.

J.A.R.

J.A.R.
Yritän kuljettaa kameraa aina mukanani. Siis myös sitä oikeaa kameraa, luuri on jo kasvanut käteni jatkeeksi, se kulkee mukana joka tapauksessa, ja sen avulla täytän Instagram-tiliäni. Ne sillä oikealla kameralla kuvatut kuvat julkaisen Flickrissä.

Välillä pitäisi malttaa hidastaa tahtia, että ehtisi nähdä, pysähtyä ja ottaa se kuva. Ikuistaa se hetki, tunnelma, kohtaaminen, ettei se unohtuisi.

Pariisin kevät

Kuulin Arto Tuunelasta ensimmäisen kerran kun hän oli tuottanut CMX:n Mesmeria-albumin. Jossain tuli vastaan tiedonpalanen että hänellä on myös oma bändi, Pariisin kevät. Tämän kylän poikii ja Kesäyö olivat biisejä, joita olin siinä vaiheessa jo kuullutkin, mutta ne eivät olleet inspiroineet minua tutustumaan bändiin sen enempää. Sitten vastaan tuli video, joka oli tehty kappaleelle nimeltä Odotus. Ei liene yllätys että videon tarina jäi mieleen ja sen myötä biisi kummittelemaan mieleen.

 

Näin ensimmäisen kerran Pariisin Kevään livenä Qstockissa 2017. Saman vuoden joulukuussa lähdin Nelivitoseen katsomaan bändiä toista kertaa ja tuon keikan jälkeen olin menettänyt sydämeni lopullisesti. Taitava bändi ja Arto Tuunelan lavakarisma, mitä muuta tarvitaan?

En yleensä jaksa perustaa pop-bändeistä, en koti- enkä ulkomaisista. Kuuntelen kyllä poppia, jos nyt esimerkiksi Paloma Faith, Tori Amos ja Kate Bush popiksi lasketaan. Mutta suomeksi laulettuna? Ja Arto Tuunelan ääni ei ole matala ja syvä, niin kuin monen muun miesartistin tai keulahahmon bändissä, joiden levyjä on hyllyyni päätynyt. Mikä sitten tässä bändissä vetää puoleensa minua? Paatuneehkoa rokkaria? Ehkä se on fiilis. Ja lyriikat. Ja kokonaisuus, joka on tehty niin taidokkaasti. Mitä muuta hyvältä musiikilta vaaditaan? Kirsikkana kakussa on loistavat, elokuvamaiset musiikkivideot.

Näin eilen Pariisin Kevään elävänä (vasta) kolmatta kertaa. Odottelin keikan alkua eturivin tuntumassa useammankin fanityttösen ja -poikasen ympäröimänä. En muista milloin olisin käynyt yksin keikalla, mutta yksinäinen olo ei missään nimessä vallannut mieltäni, vaikka en tuntenutkaan ympäriltäni ketään. Tunnelma itse keikalla tuoksui hajuvedelle, deodorantille ja hielle, harva pysyi aloillaan ja baarin lämpötila nousi omiin sfääreihinsä yleisön fiiliksen mukana. En myöskään tarvinnut alkoholia päihtyäkseni, musiikki riitti.

Keikalta tarttui mukaan Kaikki on satua -albumi. Kuumeen ostin jo heti sen julkaisun jälkeen. Nyt tarvitsee vielä metsästää ne loputkin..

On musiikillisesti terveellistä välillä harhailla oman musiikkilisen mukavusalueensa ulkopuolelle. Ystäväni on esimerkiksi pistänyt itsensä metallilakkoon. Itse en ole niin genrerajoittunut että se toimisi minulla. Mutta voisin ylipäätään kuunnella enemmän musiikkia ja antaa tv:n mädättää vähemmän aivojani..

IMG_20180429_230733_449

 

 

Rotsi!

Olen jo monta vuotta etsinyt ”sitä täydellistä nahkarotsia”. Ongelmani on pitkä selkä, mistä johtuen suurin osa rotseista on minulle liian lyhyitä. Jokin aika sitten kirpputorilta löytämäni keinonahkarotsi on ajanut asiansa, mutta se alkaa pikkuhiljaa näyttää kulumisen merkkejä. Pidän sen kesäkaudella loppuun pikkuhiljaa, se kun on mukavan kevyt ja ohut.

Eräällä Facebook-kirpputorilla vastaan tuli kuitenkin takki mihin ihastuin heti. New Rockin nahkarotsi, käytetty, lähes pilkkahintaan. Sain hierottua kaupat ja eilen sain tämä ihanuuden kotiin ja käyttöön. Sen kauluksesta puuttuu neppari, mutta laitoin jo viestiä valmistajalle että mistä saisi uuden tilalle. Tai sitten keksin siihen jotain. Nyt nepparin paikkaa pitää pieni rintamerkki.

Olen nahkatakkifriikki. Voiko niitä olla koskaan liikaa?

20633710_108976869779841_4183559353330040832_n

Unelmadivaani

Bongasin Tori.fi:stä kivat divaanin ja rahin ja kävimme hakemassa ne kotiin. Divaani on mukavan epäsymmetrinen vänkkyrä, kuulemma alunperin Saksasta ostettu. Myyjä oli verhoiluttanut molemmat itse uudelleen, mutta verhoilu oli tahrainen ja kulunut. Uutta kangasta päälle siis. Oulun Löytö-Pala pelasti, eikä kangas ollut edes kallis.

Pohjan suojakangas pölisi niin että koko olohuone oli ruskeana sen ansiosta, eli ensimmäinen operaatio oli irroittaa ja hävittää pölypesäke, ja kaikki ylimääräiset niitit..

Tein kaavat neulaamalla kertakäyttölakanan kiinni ja piirtämällä leikattavien kappaleiden muodot siihen. Sitten oli vuorossa kaavojen asettelu kankaalle. Olin arvioinut menekin aika hyvin, kangasta jäi loppujenlopuksi n. 30cm suikale.. Ompelu hoitu purkamisen ja kiroilun säestyksellä, kangas kun ei venynyt yhtään ja päällisestä piti saada juuri sopiva. Uusi pohjan suojakangas löytyi liinavaatekaapista: liian pieni musta lakana.

Mutta valmista tuli. Nyt minulla on päheä divaani ja rahi. Hyvä istua ja hyvännäköinenkin vielä kaikenlisäksi. Tarkinta syynäystä verhoilu ei kyllä läpäise, mutta ensimmäiseksi isoksi verhoilutyöksi ihan kylmiltään tämä on kyllä ihan riittävän onnistunut, ja kestän sitä itse katsella.

Divaani + rahi 50e, kangas n. 70e, niittipyssy + niitit n. 30e. Ei kallista, imo.

Minimalismia ja kirpputorilöytöjä

Otsikossa on ristiriita. Ehkä vähän tarkoituksellakin.

Katsoimme Joshua Fields Millburnin ja Ryan Nicodemusin dokumentin Minimalism: A Documentary About the Important Things Netflixistä. Mielenkiintoinen dokkari, vaikka keskittyikin Yhdysvaltoihin ja Amerikkalaisen unelman tavoitteluun. Kyllähän ihmiset täällä koto-Suomessakin yrittävät hankkia onnea tavaroiden välityksellä ja omistaminen on tärkeämpää kuin moni muu asia. Molemmat olivat menestyneitä ammateissaan ja tahkosivat rahaa, kunnes eräänä päivänä tajusivat että eivät ole onnellisia. Eikä onnea varsinkaan tuonut se, että oli kaikkien muiden silmissä menestynyt ja varakas, eläminen oli siitä huolimatta rytmittynyt kulkemaan vain tilipäivästä toiseen. Suosittelen katsomaan.

Dokkarin jälkeen olikin sitten hyvä lähteä jaloittelemaan ja käymään siinä sivussa kirpputorilla. Sitä katseli taas vähän eri silmin ympärilleen. En tule lopettamaan kirpparointia ja ikkunashoppailua. Hankintoja pitää kuitenkin harkita ja valikoimaa nuuskia sitä hetkeä varten kun se tarve iskee. Dokumentissakaan miehet eivät lopettaneet kuluttamista, he tekivät sen vain äärimmäisen harkiten eivätkä omistaneet kuin sen mitä oikeasti tarvitsevat. Eivätkä he kehottaneet ihmisiä luopumaan asioista joita he arvostavat ja jotka nostavat heidän elämänlaatuaan.

Alkuun näytti siltä että kirpputorilta tulee lähdettyä tyhjin käsin kotiin. Viimeisessä hyllyvälissä Tero bongasi edellisen hyllyvälin tangosta jotain mitä piti palata katsomaan. Se ei ollutkaan musta, se oli sininen. Ja pieni, hänelle. Minä kiskaisin takin päälle ja totesin että se on siinä. Tumman sinimusta, pitkä nahkatakki jostain 70-luvun syövereistä. Vain yksirivinen napitus, mutta en antanut sen hidastaa. Piste i:n päälle oli Einon Kengän heijastin joka löytyi taskusta. Yritin etsiä tietoa milloin Einon Kenkä olisi perustettu, en toistaiseksi viisastunut sen asian suhteen. Maksoin takista kokonaiset 2,5 euroa. Kiitos sille joka halusi tästä eroon.

Vanha, musta nahkatakkini on jo eläke- tai ainakin korjauslomakunnossa. Annan sille jossain vaiheessa tekohengitystä uuden vuorin muodossa. Viimeksi uusin sen vajaa neljä vuotta sitten. Nyt yritän löytää vielä kestävämpää vuorikangasta.. Sitä odotellessa tämä ukkospilven värinen löytö tulee olemaan ahkerassa käytössä. Harkittu, tarpeellinen hankinta. Minulle. Ajatelkaa mitä haluatte!

takki

Kirppisfiilistelyä

SPR:n Kontti-myymälät ja Pelastusarmeijan kirpputorit on kivoja paikkoja. Niissä ei yleensä pidetä kamppeilla ylihintaa (jotain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta) ja niistä tekee usein hyviä löytöjä. Tänään jätin taakseni yhden kivan Hattiwatti-laukun (koska en oikeasti tarvinnut sitä), täytetyt oravan ja ketun (koska ne eivät mahdu mihinkään!), yhdet kengät (koska olivat hitusen liian pienet) ja lehtikoristeisen viinipullotelineen (koska luovuimme entisestäkin koska sille ei ollut käyttöä).

Sen sijaan mukaan lähti Terolle paita, Manaaja-leffa, Saturnuksen levy (joka on ollut hankitalistalla jo kauan), EHKÄ-rintanappi ja kaiken kukkuraksi se takki, millaista olen jo kauan kaipaillut. Vähän sille piti näyttää ompelukonetta, koska olkapäät oli repäisty suoraan 80-luvulta, mutta iso korjaushomma ei ollut kyseessä. Jos jostain löydän hyväksi pidetyn, klassisen rotsin, se ehkä tämän syrjäyttää, mutta luulenpa että tämä tulee pidettyä puhki.. Tulisi vain se kevät..

2017_03_20_004