Minä ja minun ihoni

Pyysin Jaakolta (Haaska Rock’n’Roll Photo) jo kauan aikaa sitten josko hän haluaisi kuvata minut ja tatuointini, lopulta sain itseni kyselemään ajankohdan ja sessio järjestyi. Ensimmäisenä törmäsin vaateongelmaan, kaappini on täynnä kaikkea mustaa. Onneksi taustalle löytyi rouheaa pinkkiä, joka loi hyvän kontrastin kuviin. Jaakko on kuvannut minua ennenkin, useampi vuosi sitten, ja tykkään muutenkin hänen tyylistään. Kahvitaukokeskustelussa työkaverini kanssa puhuimme siitä kuinka ihmiset eivät käy valokuvissa kuin joidenkin tiettyjen asioiden vuoksi, oli se sitten opinnoista valmistuminen, häät tai joku muu perhepotretti. Miksi ei kuvauttaisi itseään ihan vain siksi että siltä tuntuu, niin kuin minä nyt tein. Jotkut ehkä eivät näe sille mitään tarvetta, toisille se voi olla hyvinkin voimauttava kokemus.

Kun sitten sain valmiit kuvat ja näin ne, ensimmäisenä ajattelin että ”näytänpä minä vanhalta”. Ovatko ikävuoteni lopulta juosseet minut kiinni? Minua luullaan jatkuvasti (vähintään) kymmenen vuotta nuoremmaksi kuin mitä olen, uskon että se johtuu pääasiassa pukeutumistyylistäni. Ystäväni sanoi minulle vasta että en vanhene, että näytän aina vain samalta. Mutta nyt, näissä kuvissa näytän mielestäni oikeasti ikäiseltäni. Viime vuosien elämäntyylillä voi olla osuutta asiaan, tai sitten sitten olen katselut peiliin vain läpi sormieni enkä ole huomannut muutosta. Kovat, suorat valot ja teräväpiirtoinen linssi nostavat kyllä totuuden esille. En päässyt piiloutumaan varjoihin ja pehmeään piirtoon. Mutta se ei ollut tarkoituskaan. Olin laittamassa kuvausten jälkeen Jaakolle viestin että älä sitten editoi minua. Mutta ei prota tarvitse neuvoa. En ole oikeastaan koskaan halunnut näyttää minkään ikäiseltä, en vanhemmalta enkä nuoremmalta, olen halunnut vain näyttää siltä miltä minusta tuntuu.

Tatuoinneillani on minulle suuri merkitys, yhtään niistä ei ole hankittu hetken mielijohteesta. Olen halunnut ottaa tatuoinnin teini-ikäisestä lähtien, mutta aika monta vuotta meni siihen että lopulta sudenkorento laskeutui selkääni. Muistan vielä hetken ja paikan missä lopullinen idea tuli, vaikka sellaisessa ympäristössä ei korentoja tapaakaan. Halusin kuitenkin siivet selkääni ja ne tulivat tässä muodossa. Kultainennoutaja Osku kulkee voimaeläimenä mukanani, sen panta on käsivarteni ympärillä. Viimeisin hankintani ovat minun oudot pienet lintuni, jotka symbolisoivat niin montaa asiaa, eri puoliani ja kokemuksiani. Mietin pitkään että olenko tämän tatuoinnin arvoinen, ja sitten päätin tulla sen arvoiseksi. Tatuoinnit ovat tehneet Shaman Arts Tattoon Terhi ja Altti. Korento ja linnut ovat minun ideastani Terhin suunnittelemia ja toteuttamia. Pantaan Altti käytti pohjana siitä ottamiani valokuvia.

Alunperin halusin vain kuvat tatuoinneistani. Mutta tästä tuli samalla pieni terapiakäynti. Näissä kuvissa olen minä. Sellaisena kuin minä olen. On vaikea nähdä itseään toisen silmin. Ja on vaikea nähdä itseään ominkaan silmin. Mutta kun asetut toisen silmien ja hänen kameransa eteen, etkä kiukuttele vastaan, saat yhden näkökulman lisää itseesi. Näissä kuvissa osa minusta on piilossa, sitä puolta eivät minusta näe kuin ne jotka haluvat sen nähdä, esillä on se uloin kerros johon moni on minussa tottunut. En tiedä mitä Jaakko minussa näki, tai mitä sinä näet. Minä itse näen voimaa ja epävarmuutta, asennetta ja pehmeyttä, turhamaisuutta ja sulavan sekamelskan.

Miksi yhdessäkään kuvassa ei näy keskisormi? Sellainen jäi ottamatta.

Tänään

Tänään minulle tapahtui asioita joita olin ehkä enemmän vältellyt kuin odottanut. Minulle kerrottiin itsestäni asioita joiden olemassaolon tiesin, mutta en ollut halunnut niitä todeksi, halusin vain haudata ne ja unohtaa, odottaa että niille tapahtuu jotain, ajan kanssa. Mutta nyt päätin katsoa niitä silmiin ja ottaa ne vastaan, tutustua niihin, kinastella niiden kanssa, olla niiden kanssa sinut.

Tänään otin kiinni tunteistani, ajatuksistani ja peloistani. Annoin itseni taas tuntea. Sanoin ajatukseni ääneen. Päästin ne matkaan. Ne eivät kuuluneet haudattavaksi mieleeni ja sieluuni vaan niiden piti päästä vapauteen, siitäkin huolimatta että en tiedä mitä ne saavat aikaan.

Tänään ymmärsin taas vähän paremmin itseäni. Ehkä jotain toistakin.

Tänään tiesin enemmän mitä tahdon. Ja mitä en tahdo.

Tänään otin esille kameran. Hain itseäni kuviin. En löytänyt sitä kuvaa minkä näin päässäni, mutta löysin monta muuta. Tässä on niistä yksi. Ehkä joku näkee minut tässä. Ja kuulee tekstissä joka syntyi ajatuksesta.

Jokainen mahdollisuus
joka lipuu käden ulottuvilla.
Tämä tyhjä vapaus.
Hengitän sitä.
Annan sen tarttua minuun.
Tule ja jaa se
minun kanssani.

Sarvet

Ensimmäiset rivit tähän tekstiin syntyivät keikalla kuunnellessa laulajatarta, joka ei juuri ääntään säästellyt, ja se kuulosti hyvältä. Oli vappuaatto ja olin pukeutunut perinteisesti kokomustiin juhlistaakseni tätä keväistä päivää. Ja koska vappuun kuuluu myös naamiaisperinne, hoidin sen osuuden pistämällä sarvet päähäni. Muistelin kaikkea mitä minulle on sanottu ja mitä olen lukenut. Loppu tekstistä syntyi kuin itsestään.

Aseeni tätä maailmaa ja sen iskuja vastaan olen minä itse. Olen itse oma voimani, tahtoni, rakkauteni ja asenteeni, valoni ja varjoni.

Kuvaan olisin halunnut suoran sivuvalon mutta laiskana tyydyin tähän lopputulemaan. Suora katse riittänee.

Kasvatan mun sarvet.
Teroitan kynnet.
Hion hampaat teräviksi.
Ja koulin mun kielen sanomaan ei.

Luon nahkani.
Etsin itseni sisältäni ja tuon sen esiin.
Näytän sen mitä olen.
Ravistan irti rippeet siitä mitä en tahdo.

Ainoa

En saanut ripustettua itseäni mihinkään ylösalaisin. Peilikuva ajaa melkein saman asian.

Teksti on kirjoitettu kauan sitten. Se heräsi kuvankäsittelyohjelmassa eloon muuttuen ihan joksikin muuksi. Tämä sopii paremmin tähän hetkeen, tähän kuvaan.

Ehkä käytän alkuperäisen tekstin sitten kun saan otettua itsestäni kuvan ylösalaisin. Ehkä sitten se on valmis ja sopiva.

2019_02_10_052_runo

Miten voisin olla väärä,
jos minua on vain yksi.
Olen peili, nurja puoli,
vastakohta, kaikki.
Kokonaan,
ainoa.

 

*nimetön*

Ensin oli runo. Tein siihen kuvan. Runo ei sopinutkaan kuvaan. Kirjoitin uuden koostaen ylöskirjoittamiani ajatuksenkaltaisia. En tiedä sopivatko nämä vieläkään yhteen. Haluan julkaista tämän siitä huolimatta että se on mielestäni keskeneräinen. Niin minäkin olen.

2019_01_06_010_runo

Hiljalleen se mateli minuun, ihoni alle.
Punoi sydämeni ympärille verkon.
Täytti mieleni.
Ilman varoitusta.
Ilman uhkaa.
Ajatukset hidastavat matkaa.
Vetävät takaisin.
Sydän hukkuu tunteiden painoon.
Muistot sulavat valveeseen.
Herään siihen mikä on totta.

Heijastuksia

Taskulamppu, sokerikko, raksavalo, kamera ja kännykkä. Omakuva käsi ojennettuna silmät kiinni. Kuvan ottaminen ei kuitenkaan ollut yhtä vaikeaa kuin matkani tähän pisteeseen missä nyt olen.

2018_12_16_050_runo

Mitä enemmän päästän irti, sitä vähemmän minusta jää.
Tulevaisuus kuin rikottu peili, paloissa pelkoa ja unelmia.
Sokeana, sydän ja sormet haavoilla kerään heijastuksia.
Ympärilläni vain varjo.

Kipu

Kirjoitin ensimmäisen version runosta tästä jo jokin aika sitten. Etsin sen loputtomasta viestiketjusta ja se muotoutui kuvankäsittelyn lomassa tällaiseksi.

Kuva on yksi niistä, joita kuvasin tyhjän makuuhuoneeni lattialla kamera katosta roikkuen. Viittaukset ristiinnaulitsemiseen ovat sekä tahallisia että tahattomia. Puhelimesta alkoi loppua akku ja minua paleli, joten kuvaussessio ei venynyt kovin pitkäksi. Toteutan vastaavan uudestaankin. Ehkä vähän suunnitelmallisemmin.

Minulle kirjoitettiin viestissä seuraavasti:

On sinulle eduksi ja kunniaksi, että kykenet ilmaisemaan ja sitä kautta varmasti myös käsittelemään tunteitasi luovuuden kautta. Runous on siihen tarkoitukseen ihmeellisen hyvä työkalu, jonka toimivuus hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Kun synkät pilvet kuulevat nimensä mainittavan, ne aikanaan joko hajoavat tai muuttuvat muuksi. Se on ainakin oma kokemukseni.

Halusin luoda tämän kuva+runo-parin sen ensimmäisen jatkoksi. Haluan luoda näitä vielä monta. Koska saan purettua niihin itseäni ja tunteitani jotka tulvivat minusta ulos. Tahdon hajottaa synkät pilvet mielestäni että näen taas jotain muutakin kuin vain ne.

2018_12_09_046_runo

Kipu iskee pettyneeseen sydämeeni.
Sen iskut tulevat läpi suojista joita rakennan
väsymyksestä, harhakuvista,
viinistä, haaveista.
Tuska tunkee läpi kuoresta, jota kehrään
toivottomuudesta ja unohduksen kaipuusta.
Se lopettaa vasta kun olen turta,
kun minua ei enää ole.
Se jatkaa niin kauan kunnes en enää välitä
että sattuu.

 

Rauniot

Kun päähän kipuaa runo ja se vaatii rinnalleen kuvan, ne pitää kirjoittaa ja kuvata.

Näissä raunioissa ei ole mitään elävää.
Suru huuhteli pois uskon, sen mitä oli jäljellä.
Tuska vei mukanaan loputkin sirpaleet, jotka vielä tuhon jälkeen löytyivät.
Piilossa kytevä rakkaus ei syty uudelleen ilman toivon tuulenhenkäystä, jota ei tule.
Tuhkan peitossa lojuu odotus.

Miten särkynyt sydän korjataan?

Otetaan se ensimmäinen liimapuikko joka tulee vastaan. Pyyhkäistään liimaa palasiin ja sovitetaan niitä yhteen. Ehkä ne jäävät kiinni toisiinsa. Ehkä sydän pysyy kasassa jos sitä ei kauheasti heiluttele tai katso pahasti. Ehkä se pysyy kasassa jos sen kanssa on varovainen. Ehkä.

Miten olisi pikaliima? Nopea ratkaisu. Palaset saattavat osua toisiinsa vähän huonosti ja vääriin paikkoihin, koska kokoaminen pitää tehdä nopeasti ennen kuin liima kuivuu. Mutta ainakin ne ovat kiinni toisissaan! Sydän pitää rikkoa uudelleen jos sen aikoo saada oikeaan järjestykseen, siihen järjestykseen kuin sen on hyvä.

Tai sitten otetaan kaksipuoleista teippiä, koska rulla oli laatikon pohjalla. Se on sopivan tahmeaa. Sitä on vaikea sovittuaa sydämen palasten väliin. Teipin kulmia jää näkyviin ja liimapintaan tarraa kiinni kaikkea mitä ei ehkä kaipaisi.

Jesari, tuo ihmeteippi, korjaa kaiken! Pistetään sydämen palaset kasaan ja kiepautetaan jesaria ympärille. Kerros, toinen, pari lisää, että varmasti pysyy. Jos palasia tipahtelee välistä, ne voi teipata mukaan. Sydämestä tulee jotain, mitä ei enää tunnista, vaikka se edelleen on siellä jossain, muodottoman möykyn sisällä. Piilossa.

Nitoja tekee kipeää. Sydämeen sattuu mutta toivo siitä, että siihen sattuu vähemmän kun sen on saanut nidottua kasaan, auttaa kestämään niittien iskemisen pistot.

Liisteri voisi olla myös vaihtoehto. Varsinkin jos sydän on paperia. Liisteriä käyttäessä sydäntä voi muokata ja muovata. Siihen voi lisätä kerroksia ja tasoittaa kuhmuja. Liisterin käyttäminen on hidasta ja se kuivuu kauan. Liisteri voi tehdä sydämestä kestävämmän, vaikka se korjausvaiheessa ehkä sotkeekin sormet ja melkein kaiken.

Särkyneen sydämen voi laittaa myös rasiaan. Talteen. Antaa sen olla. Unohtaa. Kunnes jonain päivänä uskaltaa avata sen rasian. Ja rasiassa on edelleen palasina oleva sydän.

Kun särkyneen sydämen ottaa käsiinsä ja asettelee palaset yhteen, siihen jää aina rakoja, koloja, vajausta. Sen palaset voi kuitenkin liittää toisiinsa, keinoja on monia, toiset parempia, toiset huonompia. Eri keinot sopivat eri ihmisille, mutta jotkut keinoista eivät kenellekään. Särkynyttä sydäntä ei voi korjata koskaan kokonaan. Mutta kolot eivät ole puutteita. Ne kertovat siitä että sydän on rakastanut, aidosti, ikuisesti, loppuun saakka.

Valokuvauksesta

Minusta kaikilla pitäisi olla joku keino luoda jotain. Valmistaa asioita, tehdä taidetta, luoda jotain uutta. Luominen on terapeuttista, sen avulla voi kertoa asioita joita tuntee tai näkee tai kokee. Eikä luomuksien tarvitse olla upeita ja täydellisiä, riittää että ne ovat olemassa. Eikä niitä tarvitse edes näyttää kellekään, ellei tahdo.

Ryhdyin pakottamaan itseni kirjoittamaan juuri siitä syystä että saisin purettua itseäni johonkin. Kirjoittelen tajunnanvirtaa päiväkirjaan ja vähän harkitumpia tekstejä tänne blogiin. Toinen luomiskanavani, joka on ollut aktiivisempi, kulkee kameran linssin kautta kennolle, joskus jopa filmille vielä nykyäänkin. Olen pitänyt aina valokuvauksesta. Lapsena otin kuvia vanhempieni filmipokkarilla kunnes ostin joskus teininä oman kameran. Sillä on tullut otettua kymmeniä, ellei satoja, keikkakuvia.

A.W. Yrjänä

A.W.Yrjänä, joskus 90-luvun puolessa välissä, luulisin..
Ensimmäinen digikamera, Canon G3, tuli hankittua muistaakseni 2003. Se vaihtui jossain vaiheessa digikompaktiin ja sitten järjestelmään. Nyt mukanani kulkee Sony a6000, joka on pieni ja kätevä. Objektiiveista vain yksi on zoom-versio. Loput ovat kiinteäpolttovälisiä, kaikkea laajakulmasta teleen, myös muuan analoginen linssi löytyy, ja niillä kuvaankin eniten. Kiinnostukseni vanhoihin objektiiveihin heräsi kun sain kaksi Mirandan linssiä. Ne muhivat käyttämättä monta vuotta, siihen saakka kun hankin nykyisen kamerani ja siihen oli tarjolla sopiva adapteri näiden linssien kiinnitykseen ja käyttöönottoon.

Kamera ja linssit

Melkein koko kalusto..
Pidän kuvaamisesta enemmän kuin kuvien käsittelystä. Yleensä en jaksa nysvätä kuvankäsittelyohjelman kanssa juurikaan. Dokumentoin mielummin kaikkea näkemääni kuin suunnittelen kuvan etukäteen, poislukien tilanteet joissa kuvia otetaan tiettyä tarkoitusta varten. En hae teknisesti täydellisiä kuvia, vaan haluan että kuvistani välittyy ensisijaisesti kuvaushetken fiilis. Haluaisin kuvata enemmän ihmisiä. Sitä rajoittaa vain kehtaaminen, kun ei kehtaa ottaa kuvaa tuntemattomasta eikä kehtaa pyytää lupaa, välttämättä edes tutuilta, kuvan ottamiseen.

Viime viikonloppuna otin kameran mukaani kaverini syntymäpäiväbileisiin. Siellä pääsin harjoittelemaan taas lisää vanhaa rakkauttani keikkakuvausta, myös vähän vaihtelevemmista kuvakulmista.

backstage

Backstage
Joskus taas mielessä on kuva, jonka tahtoo saada otettua. Se suorastaan vaatii saada tulla luoduksi. Näin myös kävi. Kaverini sai lahjaksi kukkaseppeleen ja halusin tietysti hänestä kuvan se päässään. Ajatus ehti hetken hautoa mielessäni, sain idean, sitten pyysin hänet kanssani ulos. Valitsin ympäristöstä sopivimman taustan ja otin kolme kuvaa. Ensimmäinen sarjasta oli paras, niin käy minulle usein. Pienen jälkikäsittelyn ja tunnelmaan sopivan värimaailman luomisen jälkeen olin tyytyväinen lopputulokseen. Kommenteista päätellen niin oli myös kohde itsekin.

J.A.R.

J.A.R.
Yritän kuljettaa kameraa aina mukanani. Siis myös sitä oikeaa kameraa, luuri on jo kasvanut käteni jatkeeksi, se kulkee mukana joka tapauksessa, ja sen avulla täytän Instagram-tiliäni. Ne sillä oikealla kameralla kuvatut kuvat julkaisen Flickrissä.

Välillä pitäisi malttaa hidastaa tahtia, että ehtisi nähdä, pysähtyä ja ottaa se kuva. Ikuistaa se hetki, tunnelma, kohtaaminen, ettei se unohtuisi.