Sarvet

Ensimmäiset rivit tähän tekstiin syntyivät keikalla kuunnellessa laulajatarta, joka ei juuri ääntään säästellyt, ja se kuulosti hyvältä. Oli vappuaatto ja olin pukeutunut perinteisesti kokomustiin juhlistaakseni tätä keväistä päivää. Ja koska vappuun kuuluu myös naamiaisperinne, hoidin sen osuuden pistämällä sarvet päähäni. Muistelin kaikkea mitä minulle on sanottu ja mitä olen lukenut. Loppu tekstistä syntyi kuin itsestään.

Aseeni tätä maailmaa ja sen iskuja vastaan olen minä itse. Olen itse oma voimani, tahtoni, rakkauteni ja asenteeni, valoni ja varjoni.

Kuvaan olisin halunnut suoran sivuvalon mutta laiskana tyydyin tähän lopputulemaan. Suora katse riittänee.

Kasvatan mun sarvet.
Teroitan kynnet.
Hion hampaat teräviksi.
Ja koulin mun kielen sanomaan ei.

Luon nahkani.
Etsin itseni sisältäni ja tuon sen esiin.
Näytän sen mitä olen.
Ravistan irti rippeet siitä mitä en tahdo.
Mainokset

Ainoa

En saanut ripustettua itseäni mihinkään ylösalaisin. Peilikuva ajaa melkein saman asian.

Teksti on kirjoitettu kauan sitten. Se heräsi kuvankäsittelyohjelmassa eloon muuttuen ihan joksikin muuksi. Tämä sopii paremmin tähän hetkeen, tähän kuvaan.

Ehkä käytän alkuperäisen tekstin sitten kun saan otettua itsestäni kuvan ylösalaisin. Ehkä sitten se on valmis ja sopiva.

2019_02_10_052_runo

Miten voisin olla väärä,
jos minua on vain yksi.
Olen peili, nurja puoli,
vastakohta, kaikki.
Kokonaan,
ainoa.

 

*nimetön*

Ensin oli runo. Tein siihen kuvan. Runo ei sopinutkaan kuvaan. Kirjoitin uuden koostaen ylöskirjoittamiani ajatuksenkaltaisia. En tiedä sopivatko nämä vieläkään yhteen. Haluan julkaista tämän siitä huolimatta että se on mielestäni keskeneräinen. Niin minäkin olen.

2019_01_06_010_runo

Hiljalleen se mateli minuun, ihoni alle.
Punoi sydämeni ympärille verkon.
Täytti mieleni.
Ilman varoitusta.
Ilman uhkaa.
Ajatukset hidastavat matkaa.
Vetävät takaisin.
Sydän hukkuu tunteiden painoon.
Muistot sulavat valveeseen.
Herään siihen mikä on totta.

Heijastuksia

Taskulamppu, sokerikko, raksavalo, kamera ja kännykkä. Omakuva käsi ojennettuna silmät kiinni. Kuvan ottaminen ei kuitenkaan ollut yhtä vaikeaa kuin matkani tähän pisteeseen missä nyt olen.

2018_12_16_050_runo

Mitä enemmän päästän irti, sitä vähemmän minusta jää.
Tulevaisuus kuin rikottu peili, paloissa pelkoa ja unelmia.
Sokeana, sydän ja sormet haavoilla kerään heijastuksia.
Ympärilläni vain varjo.

Kipu

Kirjoitin ensimmäisen version runosta tästä jo jokin aika sitten. Etsin sen loputtomasta viestiketjusta ja se muotoutui kuvankäsittelyn lomassa tällaiseksi.

Kuva on yksi niistä, joita kuvasin tyhjän makuuhuoneeni lattialla kamera katosta roikkuen. Viittaukset ristiinnaulitsemiseen ovat sekä tahallisia että tahattomia. Puhelimesta alkoi loppua akku ja minua paleli, joten kuvaussessio ei venynyt kovin pitkäksi. Toteutan vastaavan uudestaankin. Ehkä vähän suunnitelmallisemmin.

Minulle kirjoitettiin viestissä seuraavasti:

On sinulle eduksi ja kunniaksi, että kykenet ilmaisemaan ja sitä kautta varmasti myös käsittelemään tunteitasi luovuuden kautta. Runous on siihen tarkoitukseen ihmeellisen hyvä työkalu, jonka toimivuus hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Kun synkät pilvet kuulevat nimensä mainittavan, ne aikanaan joko hajoavat tai muuttuvat muuksi. Se on ainakin oma kokemukseni.

Halusin luoda tämän kuva+runo-parin sen ensimmäisen jatkoksi. Haluan luoda näitä vielä monta. Koska saan purettua niihin itseäni ja tunteitani jotka tulvivat minusta ulos. Tahdon hajottaa synkät pilvet mielestäni että näen taas jotain muutakin kuin vain ne.

2018_12_09_046_runo

Kipu iskee pettyneeseen sydämeeni.
Sen iskut tulevat läpi suojista joita rakennan
väsymyksestä, harhakuvista,
viinistä, haaveista.
Tuska tunkee läpi kuoresta, jota kehrään
toivottomuudesta ja unohduksen kaipuusta.
Se lopettaa vasta kun olen turta,
kun minua ei enää ole.
Se jatkaa niin kauan kunnes en enää välitä
että sattuu.

 

Rauniot

Kun päähän kipuaa runo ja se vaatii rinnalleen kuvan, ne pitää kirjoittaa ja kuvata.

Näissä raunioissa ei ole mitään elävää.
Suru huuhteli pois uskon, sen mitä oli jäljellä.
Tuska vei mukanaan loputkin sirpaleet, jotka vielä tuhon jälkeen löytyivät.
Piilossa kytevä rakkaus ei syty uudelleen ilman toivon tuulenhenkäystä, jota ei tule.
Tuhkan peitossa lojuu odotus.

Miten särkynyt sydän korjataan?

Otetaan se ensimmäinen liimapuikko joka tulee vastaan. Pyyhkäistään liimaa palasiin ja sovitetaan niitä yhteen. Ehkä ne jäävät kiinni toisiinsa. Ehkä sydän pysyy kasassa jos sitä ei kauheasti heiluttele tai katso pahasti. Ehkä se pysyy kasassa jos sen kanssa on varovainen. Ehkä.

Miten olisi pikaliima? Nopea ratkaisu. Palaset saattavat osua toisiinsa vähän huonosti ja vääriin paikkoihin, koska kokoaminen pitää tehdä nopeasti ennen kuin liima kuivuu. Mutta ainakin ne ovat kiinni toisissaan! Sydän pitää rikkoa uudelleen jos sen aikoo saada oikeaan järjestykseen, siihen järjestykseen kuin sen on hyvä.

Tai sitten otetaan kaksipuoleista teippiä, koska rulla oli laatikon pohjalla. Se on sopivan tahmeaa. Sitä on vaikea sovittuaa sydämen palasten väliin. Teipin kulmia jää näkyviin ja liimapintaan tarraa kiinni kaikkea mitä ei ehkä kaipaisi.

Jesari, tuo ihmeteippi, korjaa kaiken! Pistetään sydämen palaset kasaan ja kiepautetaan jesaria ympärille. Kerros, toinen, pari lisää, että varmasti pysyy. Jos palasia tipahtelee välistä, ne voi teipata mukaan. Sydämestä tulee jotain, mitä ei enää tunnista, vaikka se edelleen on siellä jossain, muodottoman möykyn sisällä. Piilossa.

Nitoja tekee kipeää. Sydämeen sattuu mutta toivo siitä, että siihen sattuu vähemmän kun sen on saanut nidottua kasaan, auttaa kestämään niittien iskemisen pistot.

Liisteri voisi olla myös vaihtoehto. Varsinkin jos sydän on paperia. Liisteriä käyttäessä sydäntä voi muokata ja muovata. Siihen voi lisätä kerroksia ja tasoittaa kuhmuja. Liisterin käyttäminen on hidasta ja se kuivuu kauan. Liisteri voi tehdä sydämestä kestävämmän, vaikka se korjausvaiheessa ehkä sotkeekin sormet ja melkein kaiken.

Särkyneen sydämen voi laittaa myös rasiaan. Talteen. Antaa sen olla. Unohtaa. Kunnes jonain päivänä uskaltaa avata sen rasian. Ja rasiassa on edelleen palasina oleva sydän.

Kun särkyneen sydämen ottaa käsiinsä ja asettelee palaset yhteen, siihen jää aina rakoja, koloja, vajausta. Sen palaset voi kuitenkin liittää toisiinsa, keinoja on monia, toiset parempia, toiset huonompia. Eri keinot sopivat eri ihmisille, mutta jotkut keinoista eivät kenellekään. Särkynyttä sydäntä ei voi korjata koskaan kokonaan. Mutta kolot eivät ole puutteita. Ne kertovat siitä että sydän on rakastanut, aidosti, ikuisesti, loppuun saakka.