Minä ja minun ihoni

Pyysin Jaakolta (Haaska Rock’n’Roll Photo) jo kauan aikaa sitten josko hän haluaisi kuvata minut ja tatuointini, lopulta sain itseni kyselemään ajankohdan ja sessio järjestyi. Ensimmäisenä törmäsin vaateongelmaan, kaappini on täynnä kaikkea mustaa. Onneksi taustalle löytyi rouheaa pinkkiä, joka loi hyvän kontrastin kuviin. Jaakko on kuvannut minua ennenkin, useampi vuosi sitten, ja tykkään muutenkin hänen tyylistään. Kahvitaukokeskustelussa työkaverini kanssa puhuimme siitä kuinka ihmiset eivät käy valokuvissa kuin joidenkin tiettyjen asioiden vuoksi, oli se sitten opinnoista valmistuminen, häät tai joku muu perhepotretti. Miksi ei kuvauttaisi itseään ihan vain siksi että siltä tuntuu, niin kuin minä nyt tein. Jotkut ehkä eivät näe sille mitään tarvetta, toisille se voi olla hyvinkin voimauttava kokemus.

Kun sitten sain valmiit kuvat ja näin ne, ensimmäisenä ajattelin että ”näytänpä minä vanhalta”. Ovatko ikävuoteni lopulta juosseet minut kiinni? Minua luullaan jatkuvasti (vähintään) kymmenen vuotta nuoremmaksi kuin mitä olen, uskon että se johtuu pääasiassa pukeutumistyylistäni. Ystäväni sanoi minulle vasta että en vanhene, että näytän aina vain samalta. Mutta nyt, näissä kuvissa näytän mielestäni oikeasti ikäiseltäni. Viime vuosien elämäntyylillä voi olla osuutta asiaan, tai sitten sitten olen katselut peiliin vain läpi sormieni enkä ole huomannut muutosta. Kovat, suorat valot ja teräväpiirtoinen linssi nostavat kyllä totuuden esille. En päässyt piiloutumaan varjoihin ja pehmeään piirtoon. Mutta se ei ollut tarkoituskaan. Olin laittamassa kuvausten jälkeen Jaakolle viestin että älä sitten editoi minua. Mutta ei prota tarvitse neuvoa. En ole oikeastaan koskaan halunnut näyttää minkään ikäiseltä, en vanhemmalta enkä nuoremmalta, olen halunnut vain näyttää siltä miltä minusta tuntuu.

Tatuoinneillani on minulle suuri merkitys, yhtään niistä ei ole hankittu hetken mielijohteesta. Olen halunnut ottaa tatuoinnin teini-ikäisestä lähtien, mutta aika monta vuotta meni siihen että lopulta sudenkorento laskeutui selkääni. Muistan vielä hetken ja paikan missä lopullinen idea tuli, vaikka sellaisessa ympäristössä ei korentoja tapaakaan. Halusin kuitenkin siivet selkääni ja ne tulivat tässä muodossa. Kultainennoutaja Osku kulkee voimaeläimenä mukanani, sen panta on käsivarteni ympärillä. Viimeisin hankintani ovat minun oudot pienet lintuni, jotka symbolisoivat niin montaa asiaa, eri puoliani ja kokemuksiani. Mietin pitkään että olenko tämän tatuoinnin arvoinen, ja sitten päätin tulla sen arvoiseksi. Tatuoinnit ovat tehneet Shaman Arts Tattoon Terhi ja Altti. Korento ja linnut ovat minun ideastani Terhin suunnittelemia ja toteuttamia. Pantaan Altti käytti pohjana siitä ottamiani valokuvia.

Alunperin halusin vain kuvat tatuoinneistani. Mutta tästä tuli samalla pieni terapiakäynti. Näissä kuvissa olen minä. Sellaisena kuin minä olen. On vaikea nähdä itseään toisen silmin. Ja on vaikea nähdä itseään ominkaan silmin. Mutta kun asetut toisen silmien ja hänen kameransa eteen, etkä kiukuttele vastaan, saat yhden näkökulman lisää itseesi. Näissä kuvissa osa minusta on piilossa, sitä puolta eivät minusta näe kuin ne jotka haluvat sen nähdä, esillä on se uloin kerros johon moni on minussa tottunut. En tiedä mitä Jaakko minussa näki, tai mitä sinä näet. Minä itse näen voimaa ja epävarmuutta, asennetta ja pehmeyttä, turhamaisuutta ja sulavan sekamelskan.

Miksi yhdessäkään kuvassa ei näy keskisormi? Sellainen jäi ottamatta.

Tänään

Tänään minulle tapahtui asioita joita olin ehkä enemmän vältellyt kuin odottanut. Minulle kerrottiin itsestäni asioita joiden olemassaolon tiesin, mutta en ollut halunnut niitä todeksi, halusin vain haudata ne ja unohtaa, odottaa että niille tapahtuu jotain, ajan kanssa. Mutta nyt päätin katsoa niitä silmiin ja ottaa ne vastaan, tutustua niihin, kinastella niiden kanssa, olla niiden kanssa sinut.

Tänään otin kiinni tunteistani, ajatuksistani ja peloistani. Annoin itseni taas tuntea. Sanoin ajatukseni ääneen. Päästin ne matkaan. Ne eivät kuuluneet haudattavaksi mieleeni ja sieluuni vaan niiden piti päästä vapauteen, siitäkin huolimatta että en tiedä mitä ne saavat aikaan.

Tänään ymmärsin taas vähän paremmin itseäni. Ehkä jotain toistakin.

Tänään tiesin enemmän mitä tahdon. Ja mitä en tahdo.

Tänään otin esille kameran. Hain itseäni kuviin. En löytänyt sitä kuvaa minkä näin päässäni, mutta löysin monta muuta. Tässä on niistä yksi. Ehkä joku näkee minut tässä. Ja kuulee tekstissä joka syntyi ajatuksesta.

Jokainen mahdollisuus
joka lipuu käden ulottuvilla.
Tämä tyhjä vapaus.
Hengitän sitä.
Annan sen tarttua minuun.
Tule ja jaa se
minun kanssani.

Sarvet

Ensimmäiset rivit tähän tekstiin syntyivät keikalla kuunnellessa laulajatarta, joka ei juuri ääntään säästellyt, ja se kuulosti hyvältä. Oli vappuaatto ja olin pukeutunut perinteisesti kokomustiin juhlistaakseni tätä keväistä päivää. Ja koska vappuun kuuluu myös naamiaisperinne, hoidin sen osuuden pistämällä sarvet päähäni. Muistelin kaikkea mitä minulle on sanottu ja mitä olen lukenut. Loppu tekstistä syntyi kuin itsestään.

Aseeni tätä maailmaa ja sen iskuja vastaan olen minä itse. Olen itse oma voimani, tahtoni, rakkauteni ja asenteeni, valoni ja varjoni.

Kuvaan olisin halunnut suoran sivuvalon mutta laiskana tyydyin tähän lopputulemaan. Suora katse riittänee.

Kasvatan mun sarvet.
Teroitan kynnet.
Hion hampaat teräviksi.
Ja koulin mun kielen sanomaan ei.

Luon nahkani.
Etsin itseni sisältäni ja tuon sen esiin.
Näytän sen mitä olen.
Ravistan irti rippeet siitä mitä en tahdo.

Ainoa

En saanut ripustettua itseäni mihinkään ylösalaisin. Peilikuva ajaa melkein saman asian.

Teksti on kirjoitettu kauan sitten. Se heräsi kuvankäsittelyohjelmassa eloon muuttuen ihan joksikin muuksi. Tämä sopii paremmin tähän hetkeen, tähän kuvaan.

Ehkä käytän alkuperäisen tekstin sitten kun saan otettua itsestäni kuvan ylösalaisin. Ehkä sitten se on valmis ja sopiva.

2019_02_10_052_runo

Miten voisin olla väärä,
jos minua on vain yksi.
Olen peili, nurja puoli,
vastakohta, kaikki.
Kokonaan,
ainoa.

 

*nimetön*

Ensin oli runo. Tein siihen kuvan. Runo ei sopinutkaan kuvaan. Kirjoitin uuden koostaen ylöskirjoittamiani ajatuksenkaltaisia. En tiedä sopivatko nämä vieläkään yhteen. Haluan julkaista tämän siitä huolimatta että se on mielestäni keskeneräinen. Niin minäkin olen.

2019_01_06_010_runo

Hiljalleen se mateli minuun, ihoni alle.
Punoi sydämeni ympärille verkon.
Täytti mieleni.
Ilman varoitusta.
Ilman uhkaa.
Ajatukset hidastavat matkaa.
Vetävät takaisin.
Sydän hukkuu tunteiden painoon.
Muistot sulavat valveeseen.
Herään siihen mikä on totta.

Heijastuksia

Taskulamppu, sokerikko, raksavalo, kamera ja kännykkä. Omakuva käsi ojennettuna silmät kiinni. Kuvan ottaminen ei kuitenkaan ollut yhtä vaikeaa kuin matkani tähän pisteeseen missä nyt olen.

2018_12_16_050_runo

Mitä enemmän päästän irti, sitä vähemmän minusta jää.
Tulevaisuus kuin rikottu peili, paloissa pelkoa ja unelmia.
Sokeana, sydän ja sormet haavoilla kerään heijastuksia.
Ympärilläni vain varjo.

Kipu

Kirjoitin ensimmäisen version runosta tästä jo jokin aika sitten. Etsin sen loputtomasta viestiketjusta ja se muotoutui kuvankäsittelyn lomassa tällaiseksi.

Kuva on yksi niistä, joita kuvasin tyhjän makuuhuoneeni lattialla kamera katosta roikkuen. Viittaukset ristiinnaulitsemiseen ovat sekä tahallisia että tahattomia. Puhelimesta alkoi loppua akku ja minua paleli, joten kuvaussessio ei venynyt kovin pitkäksi. Toteutan vastaavan uudestaankin. Ehkä vähän suunnitelmallisemmin.

Minulle kirjoitettiin viestissä seuraavasti:

On sinulle eduksi ja kunniaksi, että kykenet ilmaisemaan ja sitä kautta varmasti myös käsittelemään tunteitasi luovuuden kautta. Runous on siihen tarkoitukseen ihmeellisen hyvä työkalu, jonka toimivuus hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Kun synkät pilvet kuulevat nimensä mainittavan, ne aikanaan joko hajoavat tai muuttuvat muuksi. Se on ainakin oma kokemukseni.

Halusin luoda tämän kuva+runo-parin sen ensimmäisen jatkoksi. Haluan luoda näitä vielä monta. Koska saan purettua niihin itseäni ja tunteitani jotka tulvivat minusta ulos. Tahdon hajottaa synkät pilvet mielestäni että näen taas jotain muutakin kuin vain ne.

2018_12_09_046_runo

Kipu iskee pettyneeseen sydämeeni.
Sen iskut tulevat läpi suojista joita rakennan
väsymyksestä, harhakuvista,
viinistä, haaveista.
Tuska tunkee läpi kuoresta, jota kehrään
toivottomuudesta ja unohduksen kaipuusta.
Se lopettaa vasta kun olen turta,
kun minua ei enää ole.
Se jatkaa niin kauan kunnes en enää välitä
että sattuu.