Olen kuluttanut jonkin verran aikaani verkon deittihiekkalaatikoilla. Osin uteliaisuuttani, osin tylsyyttäni, osin ehkä jopa toiveikkuuttani. Enkä ole ainoa, ja muillakin vaikuttaa olevan samankaltaisia kokemuksia, ainakin tämän Ylen jutun perusteella. Ihmissuhteista on tullut shoppailua eikä aina muisteta että siellä toisella puolellakin on ihminen eikä objekti.
Profiilikuvassani vahva meikki ja resting bitch face, toisessa naamio josta näkee vähän enemmän läpi, mutta ei yhtään vähemmällä asenteella, yhdessä selässäni siivet. Mielestäni kuvani kuvasivat minua. Joku toinen voi olla ehkä eri mieltä. Profiilini eri hiekkalaatikoilla herättivät kiinnostusta. Kaikesta päätellen moni ajatteli että ”panisin”. Osa kertoikin sen minulle enemmän tai vähemmän värikkäin sanankääntein. Joku olisi jopa maksanut minulle. En alentunut vastaamaan hänelle, enkä näille muillekaan. Myös muut saavat vastaavia lähestymisyrityksiä, ja niitä on kerätty Instagramiin @tinderonpaskapeli-tilille. Jos haluat jakaa omat kokemuksesi anonyymisti kuvakaappauksina, ota yhteyttä suoraan tiliin tai vaikka minuun. Osa noista on viestejä mitä itse olen vastaanottanut. Olen onnellinen että nämä esimerkit eivät kuitenkaan ole koko totuus.
Sain viestejä myös maalaispojilta. Lyhyitä, ujoja, parin sanan aloituksia. Kun kirjoitin kuvaukseen sanan ”urbaani”, maalaispoikien viestit loppuivat. Yksi heistä oli puolituttu muista yhteyksistä. Supliikimpikin. Oli talo maalla, ero tullut eteen vaimon kanssa. Nyt olisi kiva löytää uusi vaimo jonka kanssa harrastaa ja hempeillä ja asustella siellä talossa, joka kaipaa naisen kosketusta. Monella maalaispojalla tuntuu olevan tuo tilanne. Eron jälkeen sitä jää elämään siihen taloon jonka on maaseudun rauhaan, metsän reunaan rakentanut. Ja siellä on tilaa moottorikelkalle/projektiautolle/mönkkärille/vekottimelle ja mahtuisi sinne pari muksuakin leikkimään. Jos sillä vaimoehdokkaalla on sellaisia vaikka valmiina. Valmis paikka rakennettu, ei se ole kuin tulla ja elää. Mutta miltä tuntuu mennä toisen rakentamaan elämään, mennä täydentämään toisen unelmaa. Minua ei peräkylän rauha houkuta, enkä halua olla kenellekään se puuttuva palanen. Jospa ne sopivat puolikkaat löytäisivät toisensa.
Löysin näistä palveluista uusia ihmisiä joiden kautta tutustuin muihinkin uusiin ihmisiin. Ei se ihan hukkareissu ollut. Törmäsin myös heihin jotka vain etsivät kumppania sen vuoksi että olisihan se nyt kiva seurustella ja viettää aikaa jonkun kanssa, ettei tarvitsisi yksin olla. Tapasin myös heitä joiden kanssa yhteinen liekki ei sitten syttynytkään niistä pienistä kipinöistä. Ja lopulta kohtasin hänet joka herätti minut jälleen eloon, ravisteli hereille ja muistutti minua oikeista asioista. Kirjoissamme samat sivut, luemme niitä eri tahtiin.
Minun elämäni on kokonainen, täysi, se tursuaa jopa yli välillä. Mutta ei se sitä sano etteikö se voisi limittyä jonkun toisen elämään. Loksahtaa kytköksiin sopivilta osin. Sydämessänikin on tilaa. Se tuntuu oudolta tiedostaa kun se on murjoutunut niin kovin. Sinne mahtuu jotain enemmän kuin ennen. Se suuri, jonka sinne päästin, venytti ja paisutti sitä niin että nyt se tuntuu vain tyhjältä.
Jos joskus vielä palaan leikkimään deittihiekkalaatikoille, millä minä tuon esille sen mitä minä olen? Miten sytytän sen oikean liekin?
Urbaani eläin etsii kaltaistaan. Äly, särmikkyys, avarakatseisuus, empatia, luovuus ja itsetuntemus herättävät kiinnostukseni. Parhaimmillaan minussa on kaikkea tuota ja saan sinut unohtamaan ajan ja paikan. Pahimmillaan itsetietoinen perfektionisti minussa saattaa vetää sinut mukanaan syviin, pimeisiin vesiin. Olen intensiivinen, kieleni on välillä terävä ja sielusi saattaa päätyä aamupalakseni, mutta jos et pelkää, sydämeni on avoin.
Mätsäisitkö? Vai viuhtoisitko ohi? Vai lukeeko niitä tekstejä edes kukaan?
Muistin juuri että omistan yhden sielun. Se myytiin minulle valokuvaa vastaan. Muistaakohan se rukka muistaa että se on minulla..
Marian ilmestys 