Pääsin tänään kuulemaan Koko Hubaran haastattelun. Ruskeat tytöt -blogi ja -kirja ovat niminä tuttuja ja tiedän pääpiirteittäin mitä aiheita niissä käsitellään, mutta en ole tutustunut niihin sen kummemmin. Vielä. Koko kertoi blogin synty- ja kasvutarinan ja samalla omaa tarinaansa. Oli hienoa ja inspiroivaa kuunnella älykästä, valpasta ja laajakatseista naista, jolla on tahto ja keinot vaikuttaa niihin asioihin joihin hän uskoo. Eikä hän ole yksin.
Rasismi ja rodullistaminen ovat asioita joita ei pitäisi olla olemassa. Jos ne eivät liity läheisesti omaan elämään tai itselle läheisiin ihmisiin, ei edes tajua kuinka syvälle ne ovat tunkeneet juurensa yhteiskuntaan ja ihmisten käytökseen ja ajatteluun. En tiedä puhunko ihan pötyä jos väitän että ihmisten erilaisuus on syntynyt ihmisryhmien maantieteellisestä eristyneisyydestä ja tullut ilmi siinä vaiheessa kun nuo ihmisryhmät ovat kohdanneet toisensa. Nyt pitäisi olla se aika kun ihmisryhmät sulautuvat toisiinsa, mutta lokerointi, pelko ja oman paremmuutensa korostaminen estävät sen. En voi olla tekemättä vertausta koirarotuihin, jotka on jalostettu tiettyä tarkoitusta varten. Ihmisiä ei ole jalostettu, mutta eri käyttötarkoituksia ihmisryhmille on keksitty.
Ulkopuolisuus on yleismaailmallista ja vaikka olenkin asuinpaikkani valtaväestöön kuuluva valkoinen suomalaisnainen, ei ole sellaista ihmistä joka ei tuntisi itseään jotenkin ulkopuoliseksi vaikka kuuluisikin juuri siihen hyväksyttyyn joukkoon, koska sen voi pilkkoa loputtomasti yhä pienemmiksi ryhmiksi ja palasiksi. Ulkopuoliseksi itsensä tunteminen on jotain joka rikkoo. Sen kääntäminen vahvuudeksi on vaikeaa. Ja toisaalta ihmiset tottuvat todella hämmästyttäviin asioihin.
Minulla oli teininä ruskea tyttö kaverina. Minusta kaikki ovat erilaisia eikä kukaan ole tavallinen, ja hänen ruskeutensa oli minulle samanlainen asia kuin esimerkiksi jonkun pituus, toisen lyhyys, tai vaikka oma punatukkaisuuteni, jotain joka pistää silmään ja jonka perusteella on mahdollista leimautua. Nyt jälkeenpäin kun ajattelen häntä niin huomaan kuinka tajusin jo silloin että hänestä tuntui ulkopuoliselta, vielä enemmän kuin minusta, mutta en ymmärtänyt että kuinka paljon, enkä edes että millä tavalla. Ja nyt kun itse olen nähnyt ja kokenut kuinka asioille voi herkistyä, minusta tuntuu että sitä oli tapahtunut myös hänelle. Ja sitä tapahtuu jatkuvasti. Toisaalta asioille kuuluukin herkistyä koska jossain vaiheessa raja tulee vastaan ja jotain on pakko muuttua. Joko henkilökohtaisesti tai laajemmassa mittakaavassa. Kenenkään ei pitäisi tulla perusteettomasti ja tarpeettomasti luokitelluksi, määritellyksi ja jaotelluksi tai ylipäätään tuntea itseään ulkopuoliseksi omien lähtökohtiensa vuoksi.
Minä en ole ruskea tyttö. Minä olen pieni punatukkainen tyttö ja sellaisena pysyn. Ja jos minut sen takia joskus poltetaan noitana niin toivottavasti olen sen edes ansainnut.
Marian ilmestys 