Tämä on koko aikuisikäni pisin aika sinkkuna. Olen ollut vähän hämilläni ja totutellut kaikkeen uudestaan, ja etsinyt elämääni asioita jotka ovat vain minua. Olen sitonut haavojani, repinyt rupia irti ja tutkinut vanhoja arpia. Kasvanut, tehnyt valintoja, uskaltanut, tuntenut, etsinyt ja jotain löytänytkin. Elänyt. Olen onnellinen että viihdyn omissa nahoissani, oman pääni sisällä, oman sydämeni syövereissä. Rakastan synkkyyttä, sulavuutta ja kipinöitä mitä löydän itsestäni. Enkä ole tuntenut itseäni yksinäiseksi, kiitos kaikkien ihanien ihmisten jotka olette olemassa.
Siitä asti kun täytin 19 minulla on ollut melkein yhtäjaksoisesti aina elämässäni poikaystävä, seurustelukumppani, avomies, elämänkumppani, rakastettu, rikostoveri tai jotain muuta vastaavaa. Se yksi ihminen jonka kanssa elää ja tehdä ja puhaltaa yhteen hiileen ja olla ja rakastaa. Kaikki pitkät suhteeni ovat alkaneet sattumalta. Kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä ovat sattuneet samaan paikkaan samaan aikaan ja katsoneet toisiaan ja miettineet ”kuka hän on?” ja jotain on syttynyt heidän välilleen siinä hetkessä, eikä taika ole murtunut seuraavana päivänä. Toisissa tapauksissa siihen meni kauemmin, joissakin taika on edelleen olemassa mutta se on muuttanut muotoaan joksikin vielä pysyvämmäksi vaikka elämän polut ovat erkaantuneet.
Mikä on todennäköisyys sille että kohtalo tai joku muu heittäisi sattuman polulleni vielä kerran? Voiko vielä joku tokaista ”on ilimoja piellyt” ja jäädä vuosikausiksi haastamaan ja nyrjäyttämään päätäni ja sydäntäni? Uskallanko toivoa että joku vielä tulee, ottaa kädestä kiinni ja vie? Ja suurin kysymys kaikista: uskallanko päästää vielä jonkun niin lähelle, että se edes on mahdollista.
Näitä minä mietin tänään.
Marian ilmestys 