Joku sanoi minulle joskus että me taidetaan lukea samaa kirjaa vähän eri kohdasta. Meidän kohtaamisemme oli lyhyt, emme ole tavanneet sen jälkeen uudestaan, mutta hetken aikaa luimme sitä samaa kirjaa. Kirjaa, joka oli valikoitunut meille.
Itse tuntee lukevansa kirjaa oikein. Riippuen vähän kirjasta. Joko säntillisesti alusta loppuun tavaten joka sanan. Jotkut ehkä hyppivät tylsiltä tai turhilta tuntuvia kohtia yli. Joku lukee kirjaa kuin sanomalehteä, selaillen, edestakaisin, lopusta alkuun, lauseen sieltä, toisen täältä. Osa lukee vain ne kohdat jotka kiinnostavat itseä, tai jotka tukevat hänen omaa mielipidettään. Ei ole väärää tapaa lukea kirjaa. Mutta jos kaksi ihmistä lukee samaa, heidän yhteistä kirjaansa eri tahtiin, eri järjestyksessä, kokonaan eri kohdat, niin voiko heillä olla sama kokemus, sama ymmärrys kirjan sisällöstä?
Meillä jokaisella on myös se oma kirja, joka täyttyy sitä mukaa kun aika kuluu ja tarina elää. Niillä asioilla joilla haluamme sen täyttää. Sivuja kirjasta ei saa revittyä pois, mutta niitä voi sotkea, rutata, korjailla, kirjoittaa lisähuomioita. Menneisyyttään ei voi kuitenkaan muokata, ei kirjoittaa uudestaan. Sen voi salata, jopa hylätä. Kirjan menneille sivuille voi myös palata, niiltä voi kerrata tapahtumia, ajatuksia, tunteita. Se, mikä kirjan menneiltä sivuilta löytyy, on sillä hetkellä ollut meidän valintamme se sinne kirjoittaa. Olemme ehkä kirjoitushetkellä olleet varmoja valinnoistamme, mutta myöhemmin emme ymmärrä itseämme. Tai teksti on syntynyt kuin vahingossa, ja joudumme myöhemmin miettimään mikä sen on saanut aikaan.
Samalla tavalla kuin luemme yhteisiä kirjojamme ja pääsemme ehkä vilkaisemaan sinne jonkun toisen kirjaan, meidän pitää lukea myös sitä omaa kirjaamme, vaikka se olisikin tuttu ja meistä tuntuu että osaamme sen ulkoa. Mutta jos luemmekin sitä eri tavalla kuin ennen, joko selaten, hyppien tai säntillisesti, sieltä voi löytyä jotain uutta.
Marian ilmestys 