Pää ei osaa aina käsitellä asioita. Silloin turvautuu ajatuksiin joita ei voi todistaa, kohtaloon, valmiiksi kirjoitettuun. Johonkin muuhun mikä vaikuttaa, vaikka sen olemassaolosta ei ole takeita. Koska se on helppoa. Koska silloin ei tarvitse katsoa itseään peiliin. Silloin kun on vaikea myöntää edes itselleen että teki jotain väärin, tai ei uskaltanut, tai ei osannut, tai olisi pitänyt ymmärtää ja tajuta. Ja tahtoisi korjata virheensä mutta ei tiedä miten. Toivoisi että olisi tehnyt jotain toisin. Siksi ajattelee että asioiden vain kuului mennä näin. Mutta eikö meillä ole vastuu omista teoistamme? Emmekö päätä itse mitä valitsemme?
Joskus jotkut asiat vain tapahtuvat, vaivihkaa. Niiden alku voi olla pieni, mutta niistä kasvaa suuria ja vaikuttavia. Lumipalloja joita ei voi pysäyttää. Lumivyöryjä jotka hautaavat kaiken alleen.
Kun pitäisi pystyä kertomaan toiselle kaikki, myös miltä tuntuu, oli se kuinka isoa tai kauheaa vain, mutta pelkää että pelästyttää tai saa toisen puolustuskannalle. Ja sitten kun rohkaistuu, koska uskoo että toinen on totuuden arvoinen, koska välittää, ja vaikka on miettinyt sanansa ja uskoo että toinen ymmärtää ja tunteet voidaan käsitellä yhdessä, niin se pahin pelko toteutuu ja saa toisen käpertymään muuriensa taakse, tai hyökkäämään.
Missä on se tasapaino kahden ihmisen välillä? Keinulaudan päissä on kiikkerää ja pienikin muutos vaikuttaa. Kun pääsee lähemmäs toisiaan, tasapaino on helpompi pitää. Jos ei pelkää pysyä lähellä. Ja jos ei tahdo päästä korkeammalle, sinne laudan päähän, ylös asti.
Näitä pohdin tänään. Ajatukset ja teksti heräsivät menneen viikonlopun keskusteluista ja tapahtumista ja pään sisällä pyörivistä mietteistä. Kiitos asianosaisille.
Keinusta tuli mieleen Keinu. Se on tässä:
Marian ilmestys 