Tuho

Kun ei voi hengittää. Kun kukaan ei auta pinnalle. Kun kättä ei löydä.

Kun on päätynyt tilanteeseen jossa pitää tehdä päätöksiä ja asioita joiden tekemistä pelkää. Mutta on niin pahassa umpikujassa että siitä löydä muuta ulospääsyä. Eikä se toinen, jolle puhuu, sano mitään, ei auta, ei ehdota, ei pysäytä.

Olin jo pitkään ollut tuossa tilanteessa. Liian pitkään. Minuun sattui, olin uupunut, väsynyt, heikko, yksin. Yritin sinnitellä ja lopulta en osannut tehdä muuta kuin pelastaa itseni. Miksi saan sen vieläkin tuntumaan omalta syyltäni? Olisiko minun pitänyt antaa vain kaiken tuhota sen mitä olen? Miksi?

Kun oli jo niin kauan ollut sietokykynsä äärirajoilla, olisi voinut kuvitella että olo helpottuisi. Mutta romahdin henkisesti täysin. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin että olin tehnyt elämäni suurimman virheen kun olin jättänyt rakkauden taakseni. Olen pettynyt itseeni. Olisiko minun pitänyt vielä yrittää enemmän, jaksaa enemmän, tehdä jotain enemmän? Kuinka kovaa pitää huutaa että toinen kuulee? Kuinka pitkälle kurottaa ja haroa tyhjää? Miksi toinen ei tule vastaan?

En halua ajatella hänestä pahaa. En halua uskoa että hänessä olisi jotain vikaa. Siksi syytän itseäni. Enhän minä olisi voinut rakastaa häntä niin kovasti jos hän ei olisi sen arvoinen? Eikö hän rakastanut minua vioistani ja puutteistani huolimatta?

En lakkaa koskaan rakastamasta. Jos lakkaisin, se tarkoittaisi sitä etten enää haluaisi muistaa, arvostaa, tuntea. Olen alkanut pelkäämään. Pelkään että en uskalla enää luottaa keneenkään, en uskalla enää avata itseäni kenellekään. En uskalla ottaa kenenkään kädestä kiinni ja antaa toivon viedä. Pelkään että rikon taas kaiken.

Nyt olen tyhjä. En ole vieläkään itkenyt itseäni kuiviin. En ole vieläkään antanut itselleni anteeksi. Käsittelen tunteitani yksi kerrallaan. Kaipaus kerrallaan. Pettymys kerrallaan. Isku kerrallaan.

Minä tiedän että minä olen vahva. Jonain päivänä. Ehjä en tule olemaan koskaan.

Advertisement