Naamion takana

Tähän tekstiin sain inspiraation Garbegen Instagram-julkaisusta, jonka näin tänä aamuna:

31816123_375817016256127_8639972013265387520_ngarbage
The most beautiful photograph ever taken of my face.
Pic courtesy of @renataraksha

Minusta on otettu valokuva, missä näytän enimmäkseen pidätetyltä narkkarilta (en nyt löydä sitä tähän hätään, paperikuvana se minulla on ainakin jossain jemmassa..). Pidän kuvasta suunnattomasti, vaikka olenkin siinä aika lailla itseni näköinen, mutta en kaunis, ainakaan yleisen kauneusihanteen mukaisesti. Mutta kuva itsessään on yksinkertaisesti hyvä. Se herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Onko kuva aito? Näytänkö siinä minulta? Miltä minun pitäisi näyttää?

En pidä itseäni kauniina. Hädin tuskin edes tavallisen näköisenä. Silmäni ovat liian pienet ja lähellä toisiaan, nenäni on liian iso ja epätasaiset hampaani aiheuttavat sen että huuleni asettuvat epäsymmetrisesti. Näen siis peilissä enimmäkseen vikoja, kun siihen katson, niin kuin aika moni muukin meistä.

En kuitenkaan muista että minua olisi koskaan sanottu rumaksi. Hiustyyliäni, vaatetustani tai meikkaamistani on saatettu ehkä katsoa ja kommentoida kummeksuen, mutta ei minua itseäni. Kiusaajille olin helppo kohde koska olin pieni, hiljainen ja ujo. Hekin repivät riemunsa jostain muusta kuin ulkonäöstä. Minulla ei siis pitäisi olla mitään traumoja liittyen ulkonäkööni. Mistä ne ovat sitten tulleet?

”Onpa sinulla nätti mekko.” ”Ovatpa hiuksesi kivasti.” Tällaisia kehuja muistan kuulleeni, lapsena, teininäkin. Mutta en koskaan ”Näytätpä kauniilta”. Vai enkö vain muista? Mutta miksi en muistaisi?

Elin pitkässä parisuhteessa, ja mieleeni ei tule yhtään tilannetta että silloinen puolisoni olisi kehunut ulkonäköäni. Ei silloinkaan kun olin varta vasten laittautunut jotain tilaisuutta varten. Ehkä hän ei vain osannut sanoa sitä ääneen, vaikka olisikin niin ajatellut. Oli hämmentävää kun eromme jälkeen sain kehuja mieheltä johon rakastuin. Ja muiltakin. Vastikään kuulin tuntemattomalta sanat ”Sinulla on kauniit kasvot”. Kiitin kohteliaasti vaikkakin totesin myös että mielipiteensä kullakin.

Kuten sanoin, en ole koskaan pitänyt ulkonäöstäni. Mutta en ole myöskään tiedä miltä haluaisin näyttää, jos voisin muokata kasvonpiirteitäni. Valtavirran mukaan kauniina pidetyt ihmiset ovat minusta enimmäkseen tylsän näköisiä. Lukuunottamatta Marilyn Monroeta. Yleisesti pidän kaikkia ihmisiä jossain määrin kauniina. Epäaitous ja epäluonnollisuus ovat piirteitä, jotka vähentävät kauneutta. Olen yrittänyt opetella meikkaamaan paremmin, ja jossain määrin saankin kasvoistani omastakin mielestä siedettävät. Saan kiinnitettyä huomion niihin asioihin joista pidän ja piilotettua virheet. Mikä tuntuu olevan meikkaamisen tarkoitus noin yleensäkin. Kun näen ihmisiä ilman meikkiä, luonnonkauniina, joko kuvissa tai ihan elävänä, en osaa kuvitella että ajattelisin että joku tarvitsisi meikkiä näyttääkseen paremmalta. Ehkä niin halutessaan erilaiselta, mutta ei paremmalta tai kauniimmalta.

Haluaisin olla vain tyytyväinen ulkonäkööni, koska siinä ei oikeisti ole mitään vikaa, mutta joku estää sen. Ihmisten suhtautuminen minuun? Oma suhtautuminen omaan itseeni? Kulutushysteria ja markkinointikoneiston jatkuvasti luomat uudet tarpeet? Jouduin olemaan kerran meikkaamatta, koska toinen kyynelkanavani oli tukossa ja silmäni vuosi jatkuvasti. Enkä tietenkään halunnut tuhlata vedenkestäviin meikkeihin koska vaiva oli ohimenevä. Unohdin meikittömyyteni aika nopeasti, koska siihen ei kukaan muu kiinnittänyt mitään huomiota. Silti kaivoin meikit taas esille heti kun se oli mahdollista.

Pystyn siis olemaan ilman naamiotani, mutta jos läsnä on muitakin kuin ystäviäni, tai jos joudun muuten sosiaalisiin tilanteisiin, minusta tuntuu että jotain puuttuu. Naamioni on osa minua ja tiedostan sen puuttumisen, jopa nyt kun kirjoitan tätä, vaikka olen ollut kotona koko päivän, siivonnut ja käynyt ulkona vain viemässä roskat.

Miksi?

Mainokset